Ensimmäisenä ajopäivänä olin hermostunut, niin kuin aina uudessa paikassa tulee oltua. Epätietoisuus reittien vaativuudesta tuo oman jännityksensä, samaten kuin ajokavereiden taitotaso. Jännä homma, miten tarkoituksena on mennä pitämään hauskaa, mutta jostain syystä sitä haluaa selvittää ajoporukan hierarkian, jotta meno olisi selkeämpää. Ja mikähän niissä poluissakin jännittää, kun aluksi voi ottaa rauhassa ja rennommin, eikä oppaan kanssa kauhun paikkoja yllättäin pääse tulemaan?
Ensimmäinen ajopäivä lounaaseen asti oli ehkä tietynlaista kropan sisäänajoa. Ihan ensimmäisellä laskulla tukijalan reisi väsyi ja pientä armpumppia oli havaittavissa. Siitä olen oikeastaan kuitenkin melko yllättynyt, että kädet jaksoivat koko reissun sisäänajon jälkeen täysin ongelmitta (ellei ongelmaksi lasketa vääntynyttä peukaloa, joka vaivaa vielä näin parin viikon jälkeenkin). Vuosi sitten Malagassa kun kädet tuntuivat välillä siltä, ettei juomalasikaan pysyisi käsissä.
Ajoporukan taitotasokin tuli äkkiä selville ja ensimmäiset päivät ajelin pääasiassa kahden melko liukkaasti liikkuvan saksalaisen perässä. Samaten polut tulivat tutuiksi, eikä niitäkään tarvinut enää stressata. Ensimmäisenä päivänä tosin polkujen kanssa harmitti se, ettei samoja pätkiä toistettu kertaakaan, kun toisella ajokerralla olisi joitain yksittäisiä kohtia ehkä tajunnut ajaa eri tavalla (ensimmäisen pätkän hyppy!). Myöhempinä päivinä toisaalta reitit olivat samoja, joten asia ei sen enempää haitannut. Malagassa homman nimi oli se, että melkein joka päivä lähdimme eri paikkaan ajamaan, joten joka aamuna oli uusi stressi siitä, minkälaisia kauhutraileja olisi tulossa. Toisaalta Malagassa yhden päivän aikana tuli samalle reitille toistoja enemmän, millä tietysti on omat hyvät puolensa. Neljä ajopäivää Finalessa oli siinä mielessä melko passeli, että kun päiväohjelmasta oli vain kaksi eri versiota, ties vaikka pidemmän päälle olisi ruvennut haluamaan enemmän vaihtelua reiteille.
Villen mainitsema hyppyhomma oli ehkä ainoa, joka reiteissä jäi hieman harmittamaan. Kyllähän kovavauhtisessa ajossa ilmaan pääsee pienistäkin kökkäreistä, mutta rakennettuja hyppyreitä oli vain muutama, eikä niistäkään ollut yksikään semmonen, joka olisi kunnolla lennättänyt hyvään alastuloon. Kun ei omilla kotipoluillakaan oikein ilmaan pääse, niin hyppytreenit jää sitten jollekin toiselle reissulle.
Elicariden osalta täytyy sanoa se, että homma toimi kaikin puolin ja olivat erittäin sydämellistä porukkaa. Tosin pääasiallinen oppaamme Marco oli vain tuuraaja ja viimeisen päivän opas oli ehkä turhan show off -henkinen kaveri. Kisanumero pyörässä ja hirveä polkeminen tasamailla ja jopa siirtymillä. Selkä edellä hän tuli kuitenkin alamäissä aina vastaan. Itselleni tuli mieleen, että hän olisi voinut oma-alotteisesti esittää, että ajaisimme edellä, kun reititkin olivat meille jo tuttuja. Vaan itseppä saimme moista etuoikeutta pyydellä. Liekkö sitten kielitaidottomuus tai joku muu, mutta Marcoon verrattuna kaveri ei myöskään kertonut alkavista reiteistä mitään, katsoi vain että porukka on kasassa ja jatkoi paahtamista. Marco ei ehkä ajotaidoiltaa ollut ilmiömäinen, mutta oppaan hommat hän hoiti kyllä kiitettävästi.
Lempihommiani reissulla oli lounastauko, vaikka lounaan jälkeen yleensä ajo hetken aikaa tökkikin. Pöytään kannettiin isot kaukalot pastaa ja kasvisruokailijakin otettiin huomioon. Toisen päivän pääruoka, soppalautasellinen salaatinlehteä, tuntui kyllä suoranaiselta vittuilulta, mutta ehkä kyseessä oli vain unohdus. Muina päivinä kun pääruokakin oli hieman tukevampi. Italiassa kun oltiin, lounaan kanssa lasillinen punaviiniä kuului asiaan.
Reissusta jäi käteen ensisijaisesti hyviä muistoja ja kaipa sitä ajotaitoonkin taas jotain tarttui. Hyppyhomma vähän harmitti, mutta toisaalta vauhdikasta losotusta tuli taas sen verran nautittua, ettei ainakaan Suomen enskamäissä pitäisi vauhdin pelottaa. Ensimmäisenä päivänä kaaduin kahdesti. Ensimmäisellä kerralla eturengas pyyhkiytyi hiekalla alta ja toisella kertaa löin tangon johonkin ja lensin turvalleni. Jälkimmäisessä vääntyi peukalo. Toisena päivänä hölmöilin päälinjalta rinteeseen nousevan pikkupolun kanssa ja lensin melko kovassa vauhdissa olkapää edellä ylärinteeseen. Saman olkapään hajotin 2013 Laajavuoren enskakisassa, joten hieman tälli pelästytti. Oireilee se vieläkin vähän, muttei haittaa enää arkielämää. Selän kanssa oli myös ongelmia. Kolmannen päivän ensimmäisen laskun jälkeen meinasin jo lopettaa koko homman, mutta lämmetessä jumi helpotti. Selän kanssahan tässä kyllä muutenkin sahataan ees taas. Kaatumisten aiheuttamia kipuiluja ja selkää lukuunottamatta jaksoin sen verran hyvin, että olisin voinut vielä muutaman päivän lisääkin ajella. Vaan arki se kutsuu aikuista.
Lähtisinkö uudestaan? Lähtisin.
Alla vielä video reissusta.
-Jäsen S
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti