Yläpeltiä veljet yläpeltiä! Osa 1

Kuten jo aiemmin kerroinkin on tekstit pilkottu shuttle-päiviin ja omatoimipäiviin. Omatoimipäivinä shuttlen sijasta laitetaan reiskat pyörimään ja noustaan lihasvoimin mäen päälle. Näinhän me pojat sitten tehtiinkin.

Kahden päivän shuttlauksen jälkeen koitti sitten aamu jolloin otettaisiin miehestä mittaa. Itsellä ei ollut oikeastaan minkäänlaista kokemusta pidemmistä kiipeilyistä, Samuli sen sijaan oli jo vanha konkari Teneriffan reissuiltaan. Reitiksi valikoitui Superenduro Short niminen reitti, jossa ajetaan kolme Superenduron erikoiskoetta. Gps-trackeja Finalen alueelle löytyy bikehotelsfinaleligure.it sivustolta monenlaisiin tarpeisiin ja mekin latasimme garminiin sieltä reittikartat valmiiksi.

Itse kiipeäminen alkoi parin kilometrin päästä hotellilltamme. Reittiprofiilin mukaan kaikki päivän nousut olisivat n.300 metriä merenpinnasta ja aikaa yhden raapaisuun kului tunnin verran. Nouseminen ei itsessään ollut mitenkään rankkaa vaan itse asiassa aika leppoisaa, suhteellisen loivaa asfalttiserpentiiniä muutamalla jyrkemmällä nousulla ryyditettyinä. Kunhan vaan pitää vauhdin leppoisena voi touhusta jopa nauttia.

Reittikartta ja profiili

EK 1
Jouduimme hetken aikaa etsimään starttipaikkaa. Ilmeisesti viime vuosina reittiä ei ole kisassa ajettu, koska lähtöpaikka oli hieman umpeen kasvanut. Itse reitti oli sitten aika kiviperäistä, jossa oli useita tiukkoja switchbackeja jyrkissä kohdissa. Pari kertaa joutui jalkautumaan, kun jo lähtötilanteessa näytti, ettei se 29er käänny mutkista edes hyvällä tahdolla. Välittömästi laskun jälkeen tuli mieleen, ettei lasku ollut kiipeämisen väärti, mutta nyt kun hetki on kulunut olisi reitti mukava laskea uudelleen, kun tietää mitä odotettavissa ja voisipa sitä kaksysiä yrittää niihin mutkiinkin taivutella.

Oka syöttää kivikkoon

"Jos mä laitan keulan tohon"

EK 2
Kakkoselle noustiin samaa siirtymää, kuin ykköselle joten ei muuta ku kypärä reppuun ja yläpeltiä valloittamaan. Reitti oli hieman edellistä helpompi, loivempi ja pidempi. Ehdottomasti ajamisen arvoinen. Toki tälläkin reitillä oli muutamia jyrkkiä teknisiä kohtia, mutta en nyt ainakaan muista reitin mitään kauhunpaikkoja sisältäneen.

Samuli opettaa Okalle kartanlukutaitoja

Kakkosen varrelta löytyi paljon luolia.
Mitä lie nuijamiehiä siellä ennen asunut

Kakkosen jälkeen oltiin sovittu, että pidetään lounastauko jonka jälkeen jatketaan päivän päättävälle reitille. Kakkonen kuitenkin laski jonnekin hornantuuttiin, josta emme onnistuneet ravintolaa löytämään. Muutettiin sitten suunnitelmaa lennosta ja nautiskeltiin lounaaksi pastan sijaan 300 nousumetriä. Siirtymä itsessään oli aiemmasta poiketan huomattavasti vaihtelevampi. Välillä mentiin mukavaa peruspolkua viinitarhojen reunamilla, välillä asfalttia ja olipa reitillä ihan rehellistä kärrypolkuakin. Liekö ravinnonpuuttesta johtuvaa, mutta tällä siirtymällä ei enää huumoria irronnut ja kaikki tyytyivät jauhattamaan alakuloinen ilme kasvoillaan loputtomalta tuntuvaa siirtymää. Jossain kohtaa ehdottelinkin taukoa homman muututta yksitoikkoisesti, mutta Samuli eväsi pyynnön äreänä. Suunnon näyttäessä korkeudeksi 300m eteemme ilmeisty plaakaati ravintolasta ja vielä bikers menua olisi tarjolla. Suunnitelmat muuttuivat jälleen ja tyytyväisinä kiskoimme pastaa naamariin ja tyytyväisinä iloittelimme jäljellä olevat nousumetrit.

Selfie kesken leipomisen

EK 3
Päivän paras. Vauhdikasta ja smoothia menoa alusta loppuun. Reitin alussa kastelimme renkaamme lätäkössä ja välittömästi tämän jälkeen oli muutaman metrin mukulakiviosuus alamäessä. Jätkät meni reunalta, mutta mä liukastelin mukulakivillä takarengas eturenkaan vieressä, mutta pystyssä selvittiin. Sellainen hetkellinen oho eiku - hetki. Noin puolessavälissä reittiä päädyimme asfalttitielle, jossa arvelimme jo ajettavan loppuneen, mutta mitä vielä. Garminin avulla löytyi polun alkua ja taas mentiin. Ohi viinitarhojen me kiidimme, kapeaa ränniä, jossa molemmilla puolilla oli kivimuuri. Riittävän tilava ajamiseen, mutta pimeisiin mutkiin taitellessa jännitti, että mikähän mummo sieltä eteen sieltä pyörähtää. Ei kuitenkaan pyörähtänyt, upea reitti kaiken kaikkiaan!

-V-

Italian matkavideo

Sen kummemmitta saatesanoitta, tässä. BOOM!


Tres Duros - Finale Ligure spring 2016 from Samuli Hellberg on Vimeo.

Ratsumiehet ratsaille!

Aiemmista vuosista poiketen en pilko jokaista ajopäivää blogiin erikseen vaan kirjoittelen yhdessä osiossa shuttle-päivät ja toisessa sitten omatoimipäivät.

Veljekset ja serkkupoika poseeraavat tyylikkäinä.

Varasimme ennakkoon shuttlen Cascina del groppo nimisestä yrityksestä, joka tarjoaa shuttlauksen lisäksi myös majoitusta omassa majatalossaan. Me tyydyimme kuitenkin pelkkään shuttleen lähinnä majatalon sijainnin vuoksi. Edellisenä vuonna tutustuimme silloiseen oppaaseemme Marcoon, joka oli nyt talven aikana vaihtanut myös työpaikkaansa Cascinalle ja sen vuoksi valinta shuttle-firmasta oli helppo tehdä. Saimme Marcolta ohjeet aamuisesta noutopaikasta ja Iphonen avulla sinne suunnistaminen sujui vaivatta. Matkaa majoituksestamme tapaamispaikkaan kertyi n.3km, joka toimi sopivana aamuherätyksenä. Cascina del groppo operoi koko meidän lomamme ajan kahdella autolla, joissa kuljettajina toimivat Pietro ja Sonja. Ajoneuvokalustoon oli selkeästi panostettu, jotta se palvelisi mahdollisimman hyvin toimintaa. Toisena autoista oli Land Rover (mallia Tom of Nylund) ja toinen oli sitten joku 10-paikkainen paku. Cascina del groppo on myös isosti mukana kehittämässä maastopyöräilyä Finalen alueella ja jäin siihen käsitykseen, että heidän palkkalistoillaan on myös pelkästään polkujen rakentamiseen keskittyvä trail builder Ivo. Pietron ja Ivon käsialaa oli viime vuonna EWS:n erikoiskokeena ollut Insignor niminen traili. Majatalon pihapiiriin oli myös rakennettu roadgap, jota kävimme tutkailemassa, mutta jätimme sen kuitenkin ajamatta. Cascinalla oli myös jokin uusi traili suunnittelun alla, mutta tässä vaiheessa siitä ei vielä speksejä irronnut, liekö tulevan Ews:n erikoiskokeita? Se on kuitenkin todennäköistä, että allekirjoittanut saa siihen oman pienen puumerkkinsä. Kävipä niin, että istuessani etupenkillä Sonjan vieressä juoksi tien yli sisilisko, jota Sonja pienen kirkaisun säestämänä onnistuneesti väisti. Sonja sitten kysyi minulta, että mikäs on kyseisen elukan nimi suomeksi. Reissun loppuun saakka Sonja puhutteli minua sisiliskona ja aikoi myös nimetä seuraavan valmistuvan trailin nimellä sisilisko. Jos tämä toteutuu niin maastopyöräily niminen peli alkaa olla osaltani läpi pelattu. Harvalla on kuitenkaan nimikko-trailia Finalessa!

Cascina del Groppo:n roadgap. Jäi valloittamatta.

Ensimmäisenä shuttle-päivänä meidän lisäksemme autossa oli saksalainen pariskunta ja tietenkin Marco oppaana. Päivät eivät sinällään juurikaan poikenneet aiemmasta vuodesta vaan tänäkin vuonna aamulla startattiin joko Nato baselta tai Melognolta. Naton huipulta lähtee ainakin kolme erilaista trailia joiden loppuosia pystyy noin puolivälistä varioimaan useammalla eri vaihtoehdolla. Naton päältä starttaa ainakin H-trail ja Nato nimiset polut, kolmannen nimi jäi unholaan, mutta kyseinen polku yhdistettynä Insignoriin oli viime vuoden ews:n yksi erikoiskokeista. Melognolta taasen tullaan yhtä polkua pitkin noin puoliväliin saakka, jonka jälkeen variaatioita on useampia. Tuttuun tapaan ensimmäiset laskut tarjoilivat käsille kipua ja maitohappoa koko pitkän talven edestä, eikä punttisalilla huhkituista tunneista ollut tietoakaan.  Ekana päivänä lähtiessäni Samulin ja Oskarin perään jäin totutusti nieleskelemään pölyä ja yleensä noin puolivälissä Oka sitten oli lepuuttelemassa käsiään Samulin painaessa perse pitkällä omia teitään. Ensimmäisen yön aikana Oka ilmeisesti lepuutti käsiään italialaisen vuoristojakin rasvassa, koska seuraavani päivinä lepohetkiä ei sitten enää tarvittukaan. Ekan päivän jälkeen Oskar jätti sitten sille päälle sattuessaan meidät painiskelemaan keski-iän tuomien ongelmien kanssa ja paineli polkuja kuin riivattuna kadoten kauas horisonttiin.

Ekana päivänä parasta päälle!

2.päivän lounastauko.

Ajoseura vaihteli viikon aikana aloittelijasta kovemman sortin ajomiehiin. Ensimmäisen päivän pariskunta ajoi kanssamme myös toisena päivänä, mutta toiselle päivällä seurueeseemme liittyi myös saksalainen Thomas ja hänen kaverinsa Rob. Thomasilla oli allaan jätepuristimesta pelastettu Ironhorse Sunday, mutta hän ei todellakaan antanut sen haitata vaan paineli erittäin näyttävällä ajotyylillä karkuun kaikilta. Toisena ajopäivänä mukaamme sattui myös kaksi saksalaista leidiä joista toinen oli ensimmäistä kertaa maastopyörän selässä alamäessä. Mehän ei tästä tiedetty vaan ajettuamme rollercoasterin kirkolle saakka aloimme vaatia madonna della guardian ajamista. Joka kyseisen polun on ajanut tietää, että lopussa on hieman pidempi kivikko, joka ei sinänsä mitenkään vaikea ole, mutta jos on ensimmäistä kertaa pyörän selässä voi se muuttua hieman haastavaksi. Odottelimme alhaalla aika pitkän tovin, kunnes näköpiiriin ilmestyi kalmankalpea kauhistunut saksalainen hahmo. Tontissa oli käyty useamman kerran ja tässä vaiheessa neiti ilmoitti, ettei varsinaisesti ole maastopyörällä ajanut ja, että kyseinen kivikko oli hänen kyvyilleen hieman liikaa. Itsekin muistelin kivikon edelliseltä vuodelta haastavaksi, mutta yllätyksekseni oikealla ajolinjalla siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Odotellessa oli kuitenkin aika lyödä Marco yhdeksi Tres Durosin ritareista.

Yhteisö kasvaa!

Bad ass bikers!

Normaalistihan reissuilla on ollut tapana, että Samuli tontittaa jossain kohtaa reissua vähän rajummin, mutta tällä kertaa siltä vältyttiin. Kaikille toki sattui pieniä kaatumisia, mutta isoimmat pannut taisi sattua omalle kohdalleni, kun rollercoasterin puolessa välissä eturengas karkasi pehmeässä bermissä ja otin tuntumaa tantereeseen sillä seurauksella, että sen päivän ajofiilikset katosivat tykyttävän päänsäryn säestämänä. Teknisistä ongelmista ensimmäisenä ilmaantui meikäläisen ongelma ajokenkien kanssa. Oikea jalan klossi alkoi pyörimään toisena ajopäivänä eikä kiristämisestä huolimatta pysynyt paikallaan vaikka käytimme kaikki mielikuvituksen tuottamat niksit. Onneksi olin kuitenkin jälleen varustautunut niin ydinsotaan kuin vedenpaisumukseenkin ja repusta löytyi toinen pari kenkiä. Pahaksi onneksi toisessa kenkäparissa oli sama ongelma, mutta onneksi vasemmassa kengässä. Kenkäparit yhdistämällä sain itselle toimivan yhdistelmän ja vieläpä varsin tyylikkään. 

Oikeassa jalassa Mavic Alpine xl ja vasurissa Crossmax.
Sen verran tyylikäs setuppi, että tällä ajetaan niin kauan kuin kengät kestää!
Uuden muoti-ilmiön äärellä?

Pyörät kestivät viikon rasituksesta kelvollisesti. Selvisimme yhdellä rengasrikolla. Viimeisen ajopäivän ensimmäisellä vedolla minun takarenkaani päästi litkut pihalle. Sen kummemmin hieromatta heitettiin sisuria tilalle ja matka jatkui. Samulille siunaantui myös ongelmia viimeiselle päivälle, kun Öhlinsin takaiskari ei suostunut pitämään paineita sisällään vaan aina hieman terävämmästä iskusta paineet karkasivat. Samulin keula alkoi myös reissun aikana pitämään kolinaa. Tässä vaiheessa on vielä epäselvää oliko syynä Piken perisynti liukulaakerit vai jokin muu?
Kaiken kaikkiaan shuttle-päivät olivat aika pitkälle toistensa kaltaisia ja sempä vuoksi tarina jatkuu seuraavassa osassa omatoimipäivien leipuroinnin merkeissä.

Kuvassa vasemmalta: Marco, Oka, Samuli, Sonja ja Ville

-V-

Tres Duros kevätretki Finaleen 2016

22.3.2016
Oli taas se aika vuodesta, kun jo perinteeksi muodostunut Tres Durosin kevätreissu oli alkamassa. Tällä kertaa mukaan otettiin nuorta verta (Oskar) kirittämään vanhoja. Aamu starttasi herätyksellä klo.5 huonosti nukutun yön jälkeen. Herätysvarmistukset tekstarilla Samulille, pikaiset aamutoimet ja kohti lentokenttää.

Pois pakkasesta! Lähtoaamun lämpötila Suomessa.

Lennon lähtöaika oli 8.15 ja siihen vaivatta ehdittiinkin, kone vain ei lähtenyt minnekään. Kahden tunnin koneessa istumisen jälkeen koneen kapteeni ilmoitti, ettei saa rassattua airbussia kuntoon ja edessä olisi kaluston vaihto. Tästä se sitten alkoikin, jonottaminen nimittäin. Ensin jonoteltiin puolisen tuntia finnairin tarjoamia ruokaseteleitä, jonka jälkeen nopeasti ravintoa kahvilasta ja lähtöportille odottamaan koneeseen pääsyä. Portilla saatiinkin lisää odotettavaa, kun lähtöaika viivästyi entisestään.

Vielä hymyilyttää!

Lopulta kuitenkin koneeseen päästiin ja tässä vaiheessa oltiin jo reilut kolme tuntia aikataulua jäljessä, mutta ei hätää olihan meillä tällä kertaa auto valmiina Milanossa odottamassa josta siirtyminen Finaleen kestäisi vajaat kolme tuntia. Milanon lentokentällä tuttu jännittäminen josko pyörälaukut saapuisivat ja kyllähän ne lopulta saapuivatkin, tosin tästäkin saatiin tunnin verran lisää plussaa jo metsään menneeseen aikatauluun. Pienen harhailun jälkeen löysimme parkkihallista meidän valitseman autovuokraamon (halvimman), jossa kuitenkin ilmoitettiin, että auto tulisi kuitata terminaalin puolelta. Jätettiin Oka vahtimaan kamoja ja lähdettiin Samulin kanssa hankkimaan avaimia. Autovuokraamon tiskillä oli ennen meitä ehkä viisi ihmistä, mutta tiskin toisella puolella vallitsi pysähtyneisyyden aika. Jonotettuamme melkein kaksi tuntia tuli viimein meidän vuoromme, mutta siirryttyämme tiskille vinkkasi virkailija josko voisimme päästää takanamme jonottavan perheen pienine lapsineen ohitsemme. Tilanne oli kokonaisuudessaan jo niin surkuhupaisa, että päästimme perheen naurun purskahduksien säestämänä asioimaan tiskille. Ja taas odotettiin puoli tuntia omaa vuoroamme! Tiskillä virkailija sitten kyseli meidän tarpeitamme ja kuultuaan, että olimme tehneet varauksen netissä etukäteen ilmoitti hän, ettei meidän olisi tarvinnut jonottaa lainkaan vaan olisimme voineet marssia tiskille ilman jonottamista! Mistä helvetistä sen olisi voinut tietää!! No eipä tässä vielä kaikki, vaan avaimia hakiessaan isosta laarista kouraisi virkailija tyhjää, jonka jälkeen hän palasi tiskille kertomaan meille erityisen hyvästä tarjouksesta, jonka hän juuri meille keksi korvaukseksi kaikesta odottamisesta. 150 euron hintaan hän lupasi meille kaskon, ilmaisen toisen kuljettajan ja vielä ajoneuvoluokan korotuksen. Todellisuudessa korotus johtui siitä, ettei varaamaamme autoa enää ollut ja tilalle saimme Ford C-maxin joka kieltämättä oli korotus ennakkoon varattuun Citroen Berlingoon, mutta kun emme varsinaisesti laskeneet suurta arvoa ajo-ominaisuuksille vaan merkitsevänä tekijänä oli auton tavaratilat. Olimme suomessa ollessamme mitanneet, että Berlingoon pitäisi mahtua kolme Evocin pyörälaukkua vaivatta pystyasennossa, tämä jäi nyt kuitenkin selvittämättä. Sen voin kuitenkin kertoa, että C-maxiin pakatut pyörälaukut eivät mahdu mitenkään päin, ei edes hyvällä tahdolla tai itkulla ja hampaiden kiristelyllä. Siispä pyörät ulos laukuista ja palapeliä rakentamaan.

Pienistä paloista syntyy täyteen pakattu Fordi!

Pari ensimmäistä yritystä päättyi siihen, että auto täyttyi ja kolmasosa tavaroista makasi pitkin tanteretta. Samuli jo hätäpäissään ehdottelikin, että hän lähtisi ilman matkatavaroita junalla ja me Oskarin kanssa ajaisimme auton tavaroineen Finaleen. Minä en tähän vielä kuitenkaan suostunut ja kokeilimmekin pakata autoa asettamalla pyörät vaaka-asentoon siten, että pyörän päälle taiteltiin aina yksi tyhjä pyörälaukku. VOILA! Näinhän ne upposivat ja pieniin rakoihin sitten tukimme kaikkea mahdollista irtosälää. Kuormaus tuskin olisi läpäissyt edes italialaisen liikennepoliisin seulaa, mutta pääasia oli, että kamat oli kyydissä ja päästiin matkaan, tosin matkustusmukavuudesta jouduimme tinkimään.

Tunnelma katossa, jalkatiloista pieni miinus.

Alkuperäisen arvion mukaan saapumisaikamme Finaleen piti olla 14-15 välillä, lopulta pimeys kuitenkin saapui meidän vielä suorittaessamme odysseiaamme kohti maastopyöräilyn mekkaa. Perille lopulta päästiin joskus 21-22 välillä ja hotellistakin jo ehdittiin viestitellä, että missähän arvon herrasväki mahtaa viipyä? Hotellilla kuitenkin suostuttiin ystävällisesti odottamaan saapumistamme. Hotellihan oli jo edellisiltä reissulta tuttu Glicini, joka ei varsinaisesti tarjoa mitään erityisiä mukavuuksia, mutta kaikki tarvittava sieltä löytyy ja vielä todella sopusuhtaiseen hintaan. (450e/vko/3hlö). Vielä illalla nopeasti pyörät kasaan ja ruokailemaan. Loma olisi valmis alkamaan!