Vettä sataa ja kaikkia vit...aa paitsi meitä.

2 ajopäivä


Toisena ajopäivänä heräsimme kevyeen tihkusateeseen. Tässä vaiheessa mietitytti aavistuksen, että miten pyörä taittuu vesikelillä tai no taittuuhan se varmasti, mutta taittuuko samalla myös niska?
Edellisenä iltana olimme siirtäneet pyörämme hotellin pyörävarastoon johon saimme respasta avaimen. Yön aikana oveen oli kuitenkin ilmestynyt munalukko johon ei avaimemme sopinut. Hetken aikaa ihmeteltyämme siivooja hälytti henkilökuntaa paikalle lukkoa aukomaan ja saimme ratsut alle. Tässä vaiheessa olimme kuitenkin jo 10 minuuttia myöhässä ja hieman noloina valuimme shuttle-autolle, pahoittelimme Enricolle myöhästymistä, mutta Enricon vastaus "dont worry today is good day" laittoi taas asiat perspektiivin ja hyppäsimme tutuille paikoille takapenkille.

Lukossa on

Matka eteni taas samaa kaavaa, sakut kyytiin Alter Egolta ja nokka kohti vuoria. Sakut raapivat itseään ja valittelivat majoituksen lutikkaongelmaa, meillä ei kyseisiä lemmikkieläimiä ollut ja pyysimmekin heitä pysymään turvallisen välimatkan päässä meistä. Tällä kertaa päivä alkoi Melognon puolelta ja huipulla odottikin räntäsade, eihän me tämmöistä oltu Suomesta asti tultu katselemaan. Tuuli oli myös melkoinen ja yllättäen itsestänikin löytyi intoa antaa reidelle komentoa siirtymällä palelemisen välttämiseksi. Saksalaisista aisti pientä jännitystä keliolosuhteiden vuoksi, mutta suhteellisen räväkästi lähdimme kuitenkin polkua etenemään, tällä kertaa kuitenkin huomattavasti tiiviimmässä nipussa kuin edellisenä päivänä. Ajoimme Rollercoasterin päätteeksi rennon hiekkarännin joka kiemurteli pienten kukkuloiden välissä reissun suurimmilla bermeillä kuorrutettuna. Autot odottivat meitä asfalttitien reunassa pienen kirkon vieressä, jossa ravistelimme suurimmat rapakuorrutukset persauksista ja nousimme noin puolesta välistä lähteneelle trailille, joka tarjoili lukuisia tiukkoja switchbackeja puolijyrkässä mäessä. Tälläkin kertaa lähdimme järjestyksessä kikkarapää, raitapaita, Samuli ja minä.  Meille Samulin kanssa märät olosuhteet sopivat ja ajoimme trailin välittömästi saksalaisten kontissa kiinni. Pätkän lopussa saksalaiset kummastelivat keliä ja valittelivat polkuja erittäin liukkaiksi. Liekkö sitten suomipolkujen perua, mutta me koimme Samulin kanssa, että pitoa oli enemmän kuin aiempina päivinä. Pölyinen ja irtohiekkainen polku on omaan makuun aika vaikea ajaa, kun renkaan käyttäytymistä on vaikea ennustaa. Nyt sade teki sen, että kosteus sitoi irtohiekan ja ainoastaan kivet ja juuret olivat liukkaita. Eli aika optimit olosuhteet suomipolkuja tahkonneille. Matkalla ylös saksalaisten puheista oli pääteltävissä pientä ihmetystä suomipoikien liukkaankelin taitoja kohtaan. Tarkkaan en muista mikä polku ajettiin seuraavaksi, mutta koska siitä ei ole mitään jäänyt mieleen se tuskin tarjosi sen kummempia sankaritarinoita. Tämän jälkeen siirryimme lounaalle jossa ravintola oli siirtänyt meidät ulkoruokintaan, kun pöydät oli katettu varjoisalle terassille. Tämähän ei saksalaisille maistunut vaan yhdessä tuumin roudasimme pöydät varjosta ravintolan edustalle aurinkoon, jossa kelpasi syödä. Varjossa kieltämättä oli aika viileää, eikä läpimärät ajokamat ainakaan helpottanut asiaa.

Melognon huipulla ennen ekaa vetoa

Rapaisia ajomiehiä ekan pätkän "maalissa"

Samulin spessu ja meitsin "punisheri"

Lounaan jälkeen otettiin muutama veto Nato Baselta ja päivän huipennukseksi raitapaita hehkutti uutta trailia joka lähtisi Nato Basen takaa ja laskisi alas asti Calice Ligureen ennennäkemättömän huikeita polkuja. No ennennäkemättömän kokemuksen traili ainakin tarjosi. Starttasimme polulle raitapaidan, kikkarapään ja Tobyn kanssa muiden saksalaisten siirtyessä autolla majoitukseen. Polun alku oli maastopyörämainoksista tuttua smoothia polkua metsän keskellä kunnes laskeuduimme hiekkatielle jossa päät alkoivat ensimmäisen kerran pyöriä uhkaavasti. Suhteellisen itsevarmasti kikkarapää ilmoitti kuitenkin polun jatkuvan pienen hiekkatiesiirtymän päässä, sinne siis. Samuli kylläkin osoitti eriävän mielipiteen lähtiessään etsimään polkua päinvastaisesta suunnasta. Hetken hiekkatietä hinkattuamme teimme yllättävän 180 asteen käännöksen ja siirryimme kartoittamaan Samulin hetkeä aiemmin tiedustelemaa suuntaa. Jonkun aikaa ajettuamme tajusimme ettei kenelläkään ole hajuakaan missä polku kulkee. (Tässä vaiheessa lienee oleellista kertoa, että oppaamme poistui lounaalta rakentamaan Mondrakeriin takajarrua.) Alaspäin kuitenkin oli päästävä ja yhdessätuumin olimme näkevinämme polun johon suunnistimme umpimetsän kautta. Totta tosiaan polkuhan siellä oli, kaikkien mieli kirkastui tässä vaiheessa ja tykitimme vauhdilla tiepohjaa pitkin huomataksemme, että polku kääntyi ylämäkeen. No ylämäkeä seuraa alamäki ja siitä toiveikkaina kihnutimme ylämäen päälle huomataksemme, että polku jatkuu tasaisena eikä edes pientä polun alkua ollut havaittavissa. Tässä vaiheessa myös saksalaiset tunnustivat ettei heillä ollut enää pienintäkään hajua missä olemme. Calice Ligure häämötti pienenä pisteenä alhaalla, mutta sinne päästäksemme meillä olisi pitänyt kiertää edessä oleva vuori. Eipä paljon naurattanut tässä vaiheessa, mutta saksalaisilla nauratti vielä vähemmän. Meillä sentään oli pyörät joilla pystyi myös ajamaan ylämäkeen heidän taluttaessa raskaita dh-pyöriään.

Tuonne pitäisi päästä.

Eteenpäin oli kuitenkin mentävä, koska reitti vietti kuitenkin hieman enemmän alaspäin. Ei paljon, mutta kuitenkin. Ilmoitinkin tässä vaiheessa eriävän mielipiteen ennennäkemättömän hienosta polusta kikkarapäälle ja hänkin myönsi ettei homma mennyt ns.puikkariin. Aikamme tahkottua edessä häämötti jälleen ylämäki jossa ilmoille pääsi myös muutamat vittusaatanat, mutta mäen päällä odottikin helpotus. Asfaltti! Olimme kiertäneet vuoren ja päätyneet samalle tielle mistä meitä shutlattiin ylös. Yritin ehdotella josko ajettais loppumatka asfalttia, mutta saksalaiset ilmoittivat tietävänsä polun Calice Ligureen. No niinhän niiden piti tietää hetkeä aiemminkin vaan eivätpä tienneet. Päätin kuitenkin luottaa saksalaisiin ja hyökkäsin Samulin perään polulle. Alkuosan olin ajanut aiemminkin, mutta loppuosa oli minulle uutta jyrkkää soraränniä. Jäin Samulista sen verran, että myöhästyin näkemästä, kun Samuli otti tuttavuutta offcamperissa Italialaiseen maaperään. Perille kuitenkin päästiin jossa meitä odotti Enrico ja Silvia. Enrico ilmoitteli työpäivän jo loppuneen ja siirtyneensä ylityötuntien puolelle, Silvia kertoi heidän odotellaan meitä jo tuntia aikaisemmin saapuvaksi. Silvia oli kuitenkin käynyt kaupassa ja tarjoili meille oluet rankan päivän päätteeksi, jonka saksalaisista Toby kietaisi yhdellä imaisulla naamaariin. Tämä oli myös saksalaisten viimeinen ajopäivä ja luvassa oli jäähyväisiä. Saksalaisista jäi kaiken kaikkiaan hyvä maku, mukavaa ja eloisaa porukkaa ja hieman harmittikin, kun seuraavana päivänä olisi edessä tutustuminen taas uuteen porukkaan. Meillä oli Samulin kanssa ohjelmassa junalippujen osto ja pyysimmekin Enricoa jättämään meidät asemalle. Kello oli muistaakseni jotain seitsemän ja kahdeksan välissä, kun saavuimme majoitukseen, eikä kummallakaan ollut oikein virtaa lähteä pitkän kaavan ravintolaillalliselle vaan tyydyimme hakemaan take-away pizzat läheisestä pizzeriasta.
Sänkyyn painuimme puolenyön aikoihin ja nukahdinkin välittömästi herätäkseni omaan kuorsaukseen 5 minuuttia myöhemmin, tämä toistui myös 10 minuutin kuluttua jonka jälkeen nukkumattikin kyllästyi moiseen käytökseen ja vaihtoi osoitetta. Siinäpä sitten ihmettelin sängyssä elämän menoa ja vilkuilin kelloa tietoisena siitä, että aamulla olisi taas herätys klo 7. Kahden aikoihin alkoi jo vituttaa ja kuuntelin ipadin podcasteista viimeisimmän Lindgren & Sihvonen (yle puheen loistava urheiluohjelma) johon sitten nukahdin joskus 3-4 aikoihin.