Vaikka olen Vuosaaren Mustavuoressa pyöräillyt jo ennen maastopyöräilyn aloittamista cyclocrossarilla, tajusin vasta viime vuonna, että siellähän on pumptrack. Tai olin minä sen nähnyt, mutta en ollut asiaa rekisteröinyt. En kai oikein edes tiennyt, mikä pumptrack on. Kävimme porukkalenkillä viime vuonna hetken aikaa radalla pyörimässä, mutta se oli siinä kunnossa, ettei ollut toivoakaan ajaa päälinjaa ympäri polkematta. En tiedä, oliko sitä koskaan rakennettu valmiiksi, vai oliko se vain vuosien aikana valunut ja kasvanut umpeen. Olisi sinänsä ihan mielenkiinoista tietää, milloin ja kuka sen on alunperin rakentanut.
Köyhän kottikärry
Rupesin jo syksyllä suunnittelemaan, että rata pitäisi ehostaa. Ns. kakkosuora nousi hieman ylämäkeen ja ainakin toinen ison kierroksen kaarista oli liian laiska pumpattavaksi. Ykkössuoran vieressä meni umpeen kasvanut tuplauslinja ja vauhtimäen poikki meni toinen linja, jossa on pari pyöreäksi valahtanutta pikkuhyppyä.
Kun paikalla ei selkeästi virallista ratamestaria ole aikoihin ollut, päätin ottaa homman haltuun. Olen kevään aikana käynyt radalla muutaman kerran lapioimassa ja tänään iso kierros alkoi vaikuttamaan melko valmiilta. Lähes koko aamun ja päivän satoi, joten rata oli niin märkä, etten testikierroksia viitsinyt yrittää. Aiemmin tällä viikolla kuitenkin sain jo molempiin suuntiin ajettua ympyrät polkematta, joten ei se sen huonompi ainakaan voi olla. Radasta tuli ehkä melko tekninen, kun osa pömpyröistä on aika syviä ja tiheässä. Kakkoskaarikin vaatii vielä hieman huomiota, koska alkuviikosta sain etupyörän pyyhkäistyä pois alta, enkä ole varma, sainko tänään kaaren tarpeeksi korkeaksi. Kaarelta kakkossuoralle lähtevät ensimmäiset töyssyt on melkein pakko ajaa manuaalilla, ettei etupyörä tökkää töyssyjen ahtaaseen väliin. Rata on siis ehkä osin melko haastava, mutta riittääpä hinkattavaa!
P.26 sai tänään vain katsella..
Kakkossuora. Muista manuaali ennen kaarta!
Vauhtimäen poikki kulkevan linjan hyppyreihin en vielä päässyt käsiksi, mutta ykkössuoran viereistä tuplauslinjaa rupesin jo rakentamaan. Ensimmäinen hyppyri tulikin melko valmiiksi ja toisenkin alastulo melkein. Hyppyrien välissä oleva alue oli lähes kokonaan nurmikkoa, joten aikamoinen työsarka sitä kaivaessa ja muotoillessa oli ja vähän olisi vielä jäljellä. Hyppyrit ovat aika lähekkäin ja tarkoituksella melko ylös heittäviä. Moisten nokkien kanssa ei kokemusta vielä hirveästi ole, joten vauhtia on vaikea arvioida. Ja kun niitä olisi vielä kaksi peräkkäin... Noh, toivottavasti pian on kuivaa ja pääsee hommaa testaamaan!
Monelle paikka ei varmaankaan ole tuttu, mutta mielestäni kyllä tutustumisen arvoinen. Tästä karttalinkki Vuokin pumppikselle. Paikkaahan en omista, mutta ison homman olen sen kanssa tehnyt, joten toiveena kaikille ajajille olisi, ettei radalla ajettaisi kun se on märkä.
Villelle ja itselleni sattui vapaapäivä, joten lähdimme Vuosaaren suuntaan sessioimaan. Kaivoin syksyllä muutaman hyppyrin, joita Ville ei vielä ollut käynyt koeajamassa. Ja kun hyppyneitsyyksiä korkattiin, korkattiin myös kimppa-29 -neitsyyksiä. Tres Durosin 29:t, oma Metukkani ja Villen vielä uudenkarhea Reetu tapasivat ensimmäistä kertaa. Ja olipahan molemmilla vielä uudet TLD:n A1:set päässä.
Tapasimme Mustavuoren parkkipaikalla, mistä piti suorittaa erittäin lyhyt siirtymä hyppyreille. Meinasin vielä käydä hakemassa työkaluni läheiseltä pumptrackilta, mutta joku hävytön oli vienyt haravani ja lapioni. Mtb-miehen lapio on pyhä, mutta sitä joku ei ilmeisesti tiedä! No, ämpäri oli sentään jätetty jemmaan, missä muidenkin kamojen piti olla.
Ensimmäinen sessioimamme hyppyrin oli talven jäljiltä yllättävän hyvässä kunnossa. Pari kourallista hiekkaa nokalle, hieman taputtelua ja homma oli ready to go. Viimeksi kun olin hyppyriä ajanut, maa oli märkä ja muutama metri ennen nokkaa oli lätäkkö. Silloin sai polkea kunnolla, että vauhtia sai tarpeeksi. Nyt maa oli kuiva ja ensimmäiset hypyt losahtivat alastulosta yli. Gäppiä hyppyrissä on 3-4 metriä, mikä Italian vauhtien jälkeen tuntui aika mitättömältä, kun taas lähimetsien mittakaavassa kyseessä on ihan reilun kokoinen loikka.
Hetken hypittyämme ja linkkuja treenailtuamme siirryimme viereisille hyppyreille, joita on kaksi peräkkäin. Aloitin niiden rakentamisen joskus dirttipyörää silmällä pitäen. Ensimmäinen oli hieman pidempi ja loivempi ja toisesta oli tarkoitus tulla melko lyhyt, mutta reilusti ylös heittävä hyppyri. Kyllä sitä jälkimmäistäkin hyppiä pystyi, mutta alastuloa olisi pitänyt vielä kasvattaa melko roimasti ja nokkaakin korottaa ja jyrkentää.
Ajoimme hypyt muutaman kerran läpi, mutta totesimme, etteivät sinällään toimi ja dirttihyppyjä voisi käydä muuallakin ajelemassa. Ensin siirsimme jälkimmäisen hypyn alastuloa puolisentoista metriä kauemmas ja loivensimme hypyn nokkaa hieman. Gäpistä tuli sen verran pitkä, että tarvittavilla vauhdeilla ensimmäinen hyppyri oli taas aivan liian äkäinen, joten senkin nokkaa piti hieman loiventaa. Hyvähän siitä lopulta tuli, vaikka kaksi peräkkäistä hyppyriä hieman haastava onkin, kun välissä oleva tila ei hienolle kourulle ole kokonaan kaivettu. Eikä kaivettu nytkään, kun ei työkaluja ollut.
Sessioimme vielä molempia hyppypaikkoja hetken ja lopuksi menimme pumptrackille sekoilemaan. Erikoisia hyppylinjoja ja tuplauksia havittelimme, mutta homma ei ollut kovinkaan suuri suksee. Suksee oli kuitenkin ajon jälkeiset pitsat terassilla.
Päivän päätteeksi huomasimme, että päivälleen vuosi sitten olimme olleet samoilla paikoilla ajamassa, silloin oli Kari ja Mark'kin mukana. Näin ollen 21.4. nimetään vuotuiseksi Itä-Helsinki -päiväksi, tervetuloa ensi vuonna mukaan!
Kasailen pikkuhiljaa Itä-Helsinki -aiheista videota, joten päivän hommista ei voi liikaa vielä julkaista, mutta tässä pientä materiaalia niin tältä päivältä kuin myös vuoden takaa.
Kun jätkien kanssa talven aikana suunnittelimme etelän leiriä, olin ehdottomasti sitä mieltä, että Switchbacksille olisi mentävä uudestaa. Siellä jäi monta hyppyä valloittamatta ja kokonaisuutena muutenkin se oli erittäin toimiva paketti. Meistä Villen kanssa kumpikaan ei taida oikeasti tietää, miksi lopulta päädyimme Finale Ligureen, mutta jälkikäteen voi vain olla tyytyväinen, että näin kävi.
Ensimmäisenä ajopäivänä olin hermostunut, niin kuin aina uudessa paikassa tulee oltua. Epätietoisuus reittien vaativuudesta tuo oman jännityksensä, samaten kuin ajokavereiden taitotaso. Jännä homma, miten tarkoituksena on mennä pitämään hauskaa, mutta jostain syystä sitä haluaa selvittää ajoporukan hierarkian, jotta meno olisi selkeämpää. Ja mikähän niissä poluissakin jännittää, kun aluksi voi ottaa rauhassa ja rennommin, eikä oppaan kanssa kauhun paikkoja yllättäin pääse tulemaan?
Ensimmäinen ajopäivä lounaaseen asti oli ehkä tietynlaista kropan sisäänajoa. Ihan ensimmäisellä laskulla tukijalan reisi väsyi ja pientä armpumppia oli havaittavissa. Siitä olen oikeastaan kuitenkin melko yllättynyt, että kädet jaksoivat koko reissun sisäänajon jälkeen täysin ongelmitta (ellei ongelmaksi lasketa vääntynyttä peukaloa, joka vaivaa vielä näin parin viikon jälkeenkin). Vuosi sitten Malagassa kun kädet tuntuivat välillä siltä, ettei juomalasikaan pysyisi käsissä.
Ajoporukan taitotasokin tuli äkkiä selville ja ensimmäiset päivät ajelin pääasiassa kahden melko liukkaasti liikkuvan saksalaisen perässä. Samaten polut tulivat tutuiksi, eikä niitäkään tarvinut enää stressata. Ensimmäisenä päivänä tosin polkujen kanssa harmitti se, ettei samoja pätkiä toistettu kertaakaan, kun toisella ajokerralla olisi joitain yksittäisiä kohtia ehkä tajunnut ajaa eri tavalla (ensimmäisen pätkän hyppy!). Myöhempinä päivinä toisaalta reitit olivat samoja, joten asia ei sen enempää haitannut. Malagassa homman nimi oli se, että melkein joka päivä lähdimme eri paikkaan ajamaan, joten joka aamuna oli uusi stressi siitä, minkälaisia kauhutraileja olisi tulossa. Toisaalta Malagassa yhden päivän aikana tuli samalle reitille toistoja enemmän, millä tietysti on omat hyvät puolensa. Neljä ajopäivää Finalessa oli siinä mielessä melko passeli, että kun päiväohjelmasta oli vain kaksi eri versiota, ties vaikka pidemmän päälle olisi ruvennut haluamaan enemmän vaihtelua reiteille.
Villen mainitsema hyppyhomma oli ehkä ainoa, joka reiteissä jäi hieman harmittamaan. Kyllähän kovavauhtisessa ajossa ilmaan pääsee pienistäkin kökkäreistä, mutta rakennettuja hyppyreitä oli vain muutama, eikä niistäkään ollut yksikään semmonen, joka olisi kunnolla lennättänyt hyvään alastuloon. Kun ei omilla kotipoluillakaan oikein ilmaan pääse, niin hyppytreenit jää sitten jollekin toiselle reissulle.
Elicariden osalta täytyy sanoa se, että homma toimi kaikin puolin ja olivat erittäin sydämellistä porukkaa. Tosin pääasiallinen oppaamme Marco oli vain tuuraaja ja viimeisen päivän opas oli ehkä turhan show off -henkinen kaveri. Kisanumero pyörässä ja hirveä polkeminen tasamailla ja jopa siirtymillä. Selkä edellä hän tuli kuitenkin alamäissä aina vastaan. Itselleni tuli mieleen, että hän olisi voinut oma-alotteisesti esittää, että ajaisimme edellä, kun reititkin olivat meille jo tuttuja. Vaan itseppä saimme moista etuoikeutta pyydellä. Liekkö sitten kielitaidottomuus tai joku muu, mutta Marcoon verrattuna kaveri ei myöskään kertonut alkavista reiteistä mitään, katsoi vain että porukka on kasassa ja jatkoi paahtamista. Marco ei ehkä ajotaidoiltaa ollut ilmiömäinen, mutta oppaan hommat hän hoiti kyllä kiitettävästi.
Lempihommiani reissulla oli lounastauko, vaikka lounaan jälkeen yleensä ajo hetken aikaa tökkikin. Pöytään kannettiin isot kaukalot pastaa ja kasvisruokailijakin otettiin huomioon. Toisen päivän pääruoka, soppalautasellinen salaatinlehteä, tuntui kyllä suoranaiselta vittuilulta, mutta ehkä kyseessä oli vain unohdus. Muina päivinä kun pääruokakin oli hieman tukevampi. Italiassa kun oltiin, lounaan kanssa lasillinen punaviiniä kuului asiaan.
Reissusta jäi käteen ensisijaisesti hyviä muistoja ja kaipa sitä ajotaitoonkin taas jotain tarttui. Hyppyhomma vähän harmitti, mutta toisaalta vauhdikasta losotusta tuli taas sen verran nautittua, ettei ainakaan Suomen enskamäissä pitäisi vauhdin pelottaa. Ensimmäisenä päivänä kaaduin kahdesti. Ensimmäisellä kerralla eturengas pyyhkiytyi hiekalla alta ja toisella kertaa löin tangon johonkin ja lensin turvalleni. Jälkimmäisessä vääntyi peukalo. Toisena päivänä hölmöilin päälinjalta rinteeseen nousevan pikkupolun kanssa ja lensin melko kovassa vauhdissa olkapää edellä ylärinteeseen. Saman olkapään hajotin 2013 Laajavuoren enskakisassa, joten hieman tälli pelästytti. Oireilee se vieläkin vähän, muttei haittaa enää arkielämää. Selän kanssa oli myös ongelmia. Kolmannen päivän ensimmäisen laskun jälkeen meinasin jo lopettaa koko homman, mutta lämmetessä jumi helpotti. Selän kanssahan tässä kyllä muutenkin sahataan ees taas. Kaatumisten aiheuttamia kipuiluja ja selkää lukuunottamatta jaksoin sen verran hyvin, että olisin voinut vielä muutaman päivän lisääkin ajella. Vaan arki se kutsuu aikuista.
Edellinen kirjoitus päättyi siihen, kun kerroin katselleeni kelloa vielä klo. 3 ja ihmetelleeni maailman menoa ilman toivoakaan unesta. Lopulta nukkumatti kuitenkin saapui ja vaivutti minut armeliaaseen uneen, jonka Samulin herätyskello väkivaltaisesti keskeytti. Olimme sopineet, että hakisimme aamupalatarpeet läheisestä leipäkaupasta ja niinpä anoin Samulilta armoa, josko saisin jatkaa uniani leivänhakureissun ajan. Samuli antoi armon käydä oikeudesta ja jatkoin uniani ylimääräiset puoli tuntia ennen kuin pakotin itseni ajokamoihin. Vielä jos palataan yöllisiin mietintöihin niin käytin kaikki mahdolliset keinot nukahtamiseen ja sorruinpa myös itsepetokseen tehdessäni yöllä päätöksen, että pidän vapaapäivän ajamisesta, mutta eihän sitä malttanut.
Aamupalat nautittuamme oli jälleen toistaa jo tutuksi käynyt matka Enricon kyytiin ja edelleen Alter Egolle, edelliseen päivään poiketen pohdimme ajomatkan minkämoisia ajomiehiä sieltä kyytiin hyppäisi. Alter Egolla meitä odotteli yllätys yllätys saksalaisia... Kyytiin hyppäsi kolme meitäkin vanhempaa herrasmiestä ja ilmeisesti toisen herran teini-ikäinen poika, Silvian kyytiin nousi 3 tai 4 saksalaista about meidän ikäistä kuskia. Spottasimme heti pyöristä yhden Rosen Thrill Hillin, jossa näkyi EWS katsastustarrat ja mielenkiinnolla odotimmekin minkälaista kyytiä näissä karkeloissa marinoitunut saksalainen pystyisi tarjoilemaan. Aloitimme Nato Baselta ja tällä kertaa oli meidän vuoro tirskua, kun ensimmäistä päivää ajaneet ravistelivat käsiään ja mutisivat saksalaisia kirosanoja.
Marcokin oli saanut Mondrakerin jarrun parsittua kasaan ja tarjoili jälleen käyttöömme iloisen persoonansa höystettynä oppaan taidoilla. Käytännössä koko päivä meni siten, että me ajoimme Samulin kanssa kahdestaan jo ennalta tuttuja pätkiä muiden ajellessa omaa tahtiaan alas. Ei mitään erikoismainintoja päivältä. Ai niin se EWS-pyörä, no eihän se meidän kyydissä pysynyt alkuunkaan ja tarkemmissa keskusteluissa paljastui, että hän oli ostanut pyörän kaveriltaan, joka oli ajanut EWS-kisan. Päivä päätettiin Enricon sanoin Italian parhaan jäätelötehtaan myymälään ja jälleen oli hyvästien aika, meidän autossa matkanneet saksalaiset olivat saaneet reissulleen shuttlen vähän sieltä täältä ja vaihtoivat firmaa aina vapaiden aikojen mukaan. Marcolla muut velvollisuudet kutsuivat ja hänkään ei olisi viimeisenä päivänä meidän seuranamme.
Tuplahaukat toimii aina!
Samulin bodaustausta näkyy poseerauksesta.
Marco maailman paras opas!
Jäätelöllä ajopäivän päätteeksi.
Illalla päätimme mennä syömään ravintolaan ja valitsimme jo ensimmäisen päivän periaatepäätöksen mukaisesti pizzaa. Ravintola oli kyllä ikimuistoinen, paikka oli täynnä viimeistä paikkaa myöten ja meteli oli kuin suomalaisesta yökerhosta. Päivähän oli pääsiäisviikonlopun jälkeinen maanantai ja perheet olivat kerääntyneet yhteen viettämään viimeistä pyhäpäivää. Olipa yhdessä pöydässä, myös koira otettu ravintolaillalliselle mukaan. Päätimme myös ottaa viimeiselle aamulle kunnollisen aamupalan ja tilasimme yhdet ylimääräiset pizzat kotiin viemisiksi.
VIIMEINEN AJOPÄIVÄ
Tällä kertaa kyytiimme hyppäsi kaksi saksalaista naista täysin identtisissä ajokamoissa. Päivä alkoi rollercoasterilla ja olipa meillä myös viimeiselle päivälle vaihtunut uusi opas. Paikallinen endurosuuruus tai ainakin näin ensikohtaamisella vaikutti, pyöränä meille tuntematon Anceliotti. Startatessamme Melognon päältä otti opas heti jämäkän startin ja polkaisi kevyen näköisesti eroa meihin muihin esitellen samalla taitojaan. Aiemmin mainitsin rollercoasterin siirtymän kivikkoisesta noususta ja tänne opaskin hyökkäsi putkelta näyttävästi polkien Samulin seuratessa heti perässä. Opas nöyrtyi puolessa välissä ja siirtyi tunkkamaan, mutta Samuli näytti mistä härmäläinen työmatkajuhta on tehty ja polkaisi kaikille malliksi kivikkonousun päälle. Alkuun ajoimme oppaan perässä, mutta jo pian kysyimme saisimmeko ohittaa ja siirtyä hyppyrille sessioimaan. Tällä kertaa ajatuksena oli, että ne hypyt on hypättävä ländiin ja niin me videon perusteella taisimme tehdäkin. Loppupätkä mentiin oppaan perässä, kunnes oppaan takavaihtaja irtosi ja siirryimme Samulin kanssa seuraavalle sessioitavalle spotille. Pohdittiin aamulla, että tänään on saatava reissuvideolle muutakin kuin perässä ajoa ja teemana oli sessioida kaikki hyppyrit. Lounaan jälkeen siirryimme Nato Baselle ja jälleen pysähdyttiin ekana päivänä spottaamallamme hyppyrille, josta leiskautimme videolla peräkkäin yhdet otokset. Samuli ei kuitenkaan tähän tyytynyt vaan tunkkasi vielä kerran ylös ja leiskautti yhden 7 metrin siivun. Hauska ja helppo hyppyri, näitä olisi saanut olla enemmän. Ihmettelimme oppaalle hyppyreiden vähyyttä ja hän kertoi, että shuttle-firmoilla oli periaatepäätös ettei poluille rakenneta vaikeita hyppyreitä, ilmeisesti syynä on halu välttää isommat loukkaantumiset. Ajoimme lopuksi ylhäältä Nato Basesta Calice Ligureen, jonka kuvittelin olevan viimeinen pätkä, irroittelinkin koko pätkän sillä fiiliksellä, että kyseessä on reissun viimeinen veto. Pelleiltiin koko pätkä hyppien kaikista mahdollisista töyssyistä yrittäen taivuttaa pyörää linkkuun. Alhaalla selvisikin, että vielä olisi yksi pätkä jäljellä. Muut luovuttivat tässä vaiheessa ja polulle lähdettiin kokoonpanossa, opas, Samuli, minä ja yksi saksalainen. Liekö näyttämisen halua vai mistä johtui, että opas yritti alussa repäistä eroa ja hetken kuluttua pötköttelikin polulla yksi egonsa kolhinut italialainen, tästä jatkettuamme päästin noin minuutti ja jälleen italiaano keräili egoaan hiekasta. Tässä vaiheessa oma ajofiilis meni jatkuvaan tökkimiseen ja rullailinkin polun loppuun sunnuntaivauhtia. Viimeisen päivän kunniaksi Silvia oli hakenut meille isot oluet joilla olikin hienoa kruunata reissu.
Toisena ajopäivänä heräsimme kevyeen tihkusateeseen. Tässä vaiheessa mietitytti aavistuksen, että miten pyörä taittuu vesikelillä tai no taittuuhan se varmasti, mutta taittuuko samalla myös niska?
Edellisenä iltana olimme siirtäneet pyörämme hotellin pyörävarastoon johon saimme respasta avaimen. Yön aikana oveen oli kuitenkin ilmestynyt munalukko johon ei avaimemme sopinut. Hetken aikaa ihmeteltyämme siivooja hälytti henkilökuntaa paikalle lukkoa aukomaan ja saimme ratsut alle. Tässä vaiheessa olimme kuitenkin jo 10 minuuttia myöhässä ja hieman noloina valuimme shuttle-autolle, pahoittelimme Enricolle myöhästymistä, mutta Enricon vastaus "dont worry today is good day" laittoi taas asiat perspektiivin ja hyppäsimme tutuille paikoille takapenkille.
Lukossa on
Matka eteni taas samaa kaavaa, sakut kyytiin Alter Egolta ja nokka kohti vuoria. Sakut raapivat itseään ja valittelivat majoituksen lutikkaongelmaa, meillä ei kyseisiä lemmikkieläimiä ollut ja pyysimmekin heitä pysymään turvallisen välimatkan päässä meistä. Tällä kertaa päivä alkoi Melognon puolelta ja huipulla odottikin räntäsade, eihän me tämmöistä oltu Suomesta asti tultu katselemaan. Tuuli oli myös melkoinen ja yllättäen itsestänikin löytyi intoa antaa reidelle komentoa siirtymällä palelemisen välttämiseksi. Saksalaisista aisti pientä jännitystä keliolosuhteiden vuoksi, mutta suhteellisen räväkästi lähdimme kuitenkin polkua etenemään, tällä kertaa kuitenkin huomattavasti tiiviimmässä nipussa kuin edellisenä päivänä. Ajoimme Rollercoasterin päätteeksi rennon hiekkarännin joka kiemurteli pienten kukkuloiden välissä reissun suurimmilla bermeillä kuorrutettuna. Autot odottivat meitä asfalttitien reunassa pienen kirkon vieressä, jossa ravistelimme suurimmat rapakuorrutukset persauksista ja nousimme noin puolesta välistä lähteneelle trailille, joka tarjoili lukuisia tiukkoja switchbackeja puolijyrkässä mäessä. Tälläkin kertaa lähdimme järjestyksessä kikkarapää, raitapaita, Samuli ja minä. Meille Samulin kanssa märät olosuhteet sopivat ja ajoimme trailin välittömästi saksalaisten kontissa kiinni. Pätkän lopussa saksalaiset kummastelivat keliä ja valittelivat polkuja erittäin liukkaiksi. Liekkö sitten suomipolkujen perua, mutta me koimme Samulin kanssa, että pitoa oli enemmän kuin aiempina päivinä. Pölyinen ja irtohiekkainen polku on omaan makuun aika vaikea ajaa, kun renkaan käyttäytymistä on vaikea ennustaa. Nyt sade teki sen, että kosteus sitoi irtohiekan ja ainoastaan kivet ja juuret olivat liukkaita. Eli aika optimit olosuhteet suomipolkuja tahkonneille. Matkalla ylös saksalaisten puheista oli pääteltävissä pientä ihmetystä suomipoikien liukkaankelin taitoja kohtaan. Tarkkaan en muista mikä polku ajettiin seuraavaksi, mutta koska siitä ei ole mitään jäänyt mieleen se tuskin tarjosi sen kummempia sankaritarinoita. Tämän jälkeen siirryimme lounaalle jossa ravintola oli siirtänyt meidät ulkoruokintaan, kun pöydät oli katettu varjoisalle terassille. Tämähän ei saksalaisille maistunut vaan yhdessä tuumin roudasimme pöydät varjosta ravintolan edustalle aurinkoon, jossa kelpasi syödä. Varjossa kieltämättä oli aika viileää, eikä läpimärät ajokamat ainakaan helpottanut asiaa.
Melognon huipulla ennen ekaa vetoa
Rapaisia ajomiehiä ekan pätkän "maalissa"
Samulin spessu ja meitsin "punisheri"
Lounaan jälkeen otettiin muutama veto Nato Baselta ja päivän huipennukseksi raitapaita hehkutti uutta trailia joka lähtisi Nato Basen takaa ja laskisi alas asti Calice Ligureen ennennäkemättömän huikeita polkuja. No ennennäkemättömän kokemuksen traili ainakin tarjosi. Starttasimme polulle raitapaidan, kikkarapään ja Tobyn kanssa muiden saksalaisten siirtyessä autolla majoitukseen. Polun alku oli maastopyörämainoksista tuttua smoothia polkua metsän keskellä kunnes laskeuduimme hiekkatielle jossa päät alkoivat ensimmäisen kerran pyöriä uhkaavasti. Suhteellisen itsevarmasti kikkarapää ilmoitti kuitenkin polun jatkuvan pienen hiekkatiesiirtymän päässä, sinne siis. Samuli kylläkin osoitti eriävän mielipiteen lähtiessään etsimään polkua päinvastaisesta suunnasta. Hetken hiekkatietä hinkattuamme teimme yllättävän 180 asteen käännöksen ja siirryimme kartoittamaan Samulin hetkeä aiemmin tiedustelemaa suuntaa. Jonkun aikaa ajettuamme tajusimme ettei kenelläkään ole hajuakaan missä polku kulkee. (Tässä vaiheessa lienee oleellista kertoa, että oppaamme poistui lounaalta rakentamaan Mondrakeriin takajarrua.) Alaspäin kuitenkin oli päästävä ja yhdessätuumin olimme näkevinämme polun johon suunnistimme umpimetsän kautta. Totta tosiaan polkuhan siellä oli, kaikkien mieli kirkastui tässä vaiheessa ja tykitimme vauhdilla tiepohjaa pitkin huomataksemme, että polku kääntyi ylämäkeen. No ylämäkeä seuraa alamäki ja siitä toiveikkaina kihnutimme ylämäen päälle huomataksemme, että polku jatkuu tasaisena eikä edes pientä polun alkua ollut havaittavissa. Tässä vaiheessa myös saksalaiset tunnustivat ettei heillä ollut enää pienintäkään hajua missä olemme. Calice Ligure häämötti pienenä pisteenä alhaalla, mutta sinne päästäksemme meillä olisi pitänyt kiertää edessä oleva vuori. Eipä paljon naurattanut tässä vaiheessa, mutta saksalaisilla nauratti vielä vähemmän. Meillä sentään oli pyörät joilla pystyi myös ajamaan ylämäkeen heidän taluttaessa raskaita dh-pyöriään.
Tuonne pitäisi päästä.
Eteenpäin oli kuitenkin mentävä, koska reitti vietti kuitenkin hieman enemmän alaspäin. Ei paljon, mutta kuitenkin. Ilmoitinkin tässä vaiheessa eriävän mielipiteen ennennäkemättömän hienosta polusta kikkarapäälle ja hänkin myönsi ettei homma mennyt ns.puikkariin. Aikamme tahkottua edessä häämötti jälleen ylämäki jossa ilmoille pääsi myös muutamat vittusaatanat, mutta mäen päällä odottikin helpotus. Asfaltti! Olimme kiertäneet vuoren ja päätyneet samalle tielle mistä meitä shutlattiin ylös. Yritin ehdotella josko ajettais loppumatka asfalttia, mutta saksalaiset ilmoittivat tietävänsä polun Calice Ligureen. No niinhän niiden piti tietää hetkeä aiemminkin vaan eivätpä tienneet. Päätin kuitenkin luottaa saksalaisiin ja hyökkäsin Samulin perään polulle. Alkuosan olin ajanut aiemminkin, mutta loppuosa oli minulle uutta jyrkkää soraränniä. Jäin Samulista sen verran, että myöhästyin näkemästä, kun Samuli otti tuttavuutta offcamperissa Italialaiseen maaperään. Perille kuitenkin päästiin jossa meitä odotti Enrico ja Silvia. Enrico ilmoitteli työpäivän jo loppuneen ja siirtyneensä ylityötuntien puolelle, Silvia kertoi heidän odotellaan meitä jo tuntia aikaisemmin saapuvaksi. Silvia oli kuitenkin käynyt kaupassa ja tarjoili meille oluet rankan päivän päätteeksi, jonka saksalaisista Toby kietaisi yhdellä imaisulla naamaariin. Tämä oli myös saksalaisten viimeinen ajopäivä ja luvassa oli jäähyväisiä. Saksalaisista jäi kaiken kaikkiaan hyvä maku, mukavaa ja eloisaa porukkaa ja hieman harmittikin, kun seuraavana päivänä olisi edessä tutustuminen taas uuteen porukkaan. Meillä oli Samulin kanssa ohjelmassa junalippujen osto ja pyysimmekin Enricoa jättämään meidät asemalle. Kello oli muistaakseni jotain seitsemän ja kahdeksan välissä, kun saavuimme majoitukseen, eikä kummallakaan ollut oikein virtaa lähteä pitkän kaavan ravintolaillalliselle vaan tyydyimme hakemaan take-away pizzat läheisestä pizzeriasta.
Sänkyyn painuimme puolenyön aikoihin ja nukahdinkin välittömästi herätäkseni omaan kuorsaukseen 5 minuuttia myöhemmin, tämä toistui myös 10 minuutin kuluttua jonka jälkeen nukkumattikin kyllästyi moiseen käytökseen ja vaihtoi osoitetta. Siinäpä sitten ihmettelin sängyssä elämän menoa ja vilkuilin kelloa tietoisena siitä, että aamulla olisi taas herätys klo 7. Kahden aikoihin alkoi jo vituttaa ja kuuntelin ipadin podcasteista viimeisimmän Lindgren & Sihvonen (yle puheen loistava urheiluohjelma) johon sitten nukahdin joskus 3-4 aikoihin.
Kuten aiemmassa kirjoituksessa kerrottiin poimi Enrico meidät kyytiin majoituksen vierestä ja keula suunnattiin ulos Finalesta. Tässä vaiheessa kumpikaan ei oikein tiennyt mitä tuleman pitää ja jännitys oli sen mukainen. Taisinpa lyödä ilmoille ajatuksia siitä, että miksi joku asia mitä rakastaa voi stressata niin paljon, mutta sehän on oikeastaan aina sama, kun tekee jotain sen oman pienen laatikon ulkopuolella. Enrico antoi autossa pientä breeffausta yleisesti Finalesta ja siitä millä suunnalla itse polkuralli tapahtuu. Eli-Ca Ride shuttle ajattaa kaikkia ryhmiä kahdella vuorella joista toinen totteli nimeä Nato Base ja toinen Melogno. Varsinainen kohtaamispaikka on normaalisti noin 6 km päässä majoituksestamme Alter Ego nimisen pizzerian edustalla, mutta aamutuimaan 6 km survominen täysissä ajokamoissa ei houkutellut ja sen vuoksi neuvottelimmekin itsellemme noudon majoitukselta. Enrico poimi muita ihmisiä kyytiin Alter Egolta ja näin mekin otimme ensimmäisen pysähdyksen siellä. Paikka oli jokseenkin hämmentävä, piha-alue oli aika suuri ja laitamilla loisi jos jonkinlaista mtb-pummia. Jengiä kömpi ulos pimennettyjen autojen takapenkeiltä, jotka toimittivat tilapäismajoituksen virkaa. Samassa pihapiirissä toimi myös Ultimate Bike Shop, jonka tarjonta jäi kyllä selvittämättä.
Ensimmäisenä paikalle saapui Elican pomo Silvia ja opas Marco. Esittelyiden jälkeen siirryimme Suomalaiseen tyyliin auton takapenkille murjottamaan ja ihmettelemään maailman menoa, kunnes paikalle saapui loput ajajista. Porukka osoittautui Saksalaiseksi kaveriporukaksi ja ensivaikutelmana heillä vaikutti olevan iloinen ote elämään ja hymy herkässä. Hoideltiin kättelyt ja esittelyt pois alta, mutta liekö jännityksellä ollut vaikutusta, koska kumpikaan meistä ei kyennyt enää muistamaan herrojen nimiä jälkikäteen.Ensimmäiseksi suuntasimme Nato Baselle jonka Marco kertoi olevan vuorista se joka on enemmän flow-pitoinen, tämähän sopi meille kuin sialle otsatukka ja laski aavistuksen stressitasoa. Automatkalla vaihdettiin Saksalaisten kanssa latteuksia ja mittailtiin minkälaisia ajomiehiä kukin voisi olla. Suurin osa heistä oli liikkeellä deehoo-pyörillä, mutta joukkoon mahtui muutama enskapelikin
Ryhmä Saksalaisia höystettynä parilla finskillä Nato Basen hekoplatalla
Kuva: ElicaRide
Päätepysäkkinä oli vanha kopteriplatta, josta enskamiehinä polkaisimme pari sataa metriä ylämäkeä vanhaan Naton tukikohtaan Saksalaisten tyytyessä taluttelemaan pyöriään ylämäkeen. Saksalaisten keskenäinen hierarkia selvisi ajojärjestystä arpoessa ja kärkeen painui kikkarapää raitapaidan seuratessa perässä. Itseluottamusta uhkuen otimme paikkamme letkasta ja alettiin laittamaan reittä syönnille. Polku koostui kolmesta osasta jotka kaikki päättyivät tiehen, no jokainenhan tietää miltä tuntuu lähteä jännittyneenä ajamaan uutta polkua vauhdikkaassa alamäessä, kädethän siinä menee hapoille ja voi herranjestas, että menikin. Saksalaisia nauratti, kun ravistelimme käsiä mumistessamme vittusaatanaa, mutta ruosteet oli nyt ravisteltu ja jännitys oli tipotiessään. Polun alku- ja keskiosa oli suht loivaa kovavauhtista loikottelua maustettuna bermeillä, loppuosa taas oli vielä kovempivauhtista kivikkoista tiepohjaa, jossa pystyi päästämään sen minkä kädet ja pää antoi myöten. Itse ajelin loppuosan Saksalaisen Tobyn perässä, normaalilla polulla ja bermeissä pysyin ihan hyvin perässä, mutta tiepohjalla tajusin karulla tavalla sen eron mikä on deehoo-pyörällä ja enduropyörällä. Ei mitään jakoa! Yritin laskea sen minkä pääsin, helpoissa kohdissa tarjosin myös reittä kaveriksi, mutta kivikoissa käsiin sattui niin perkeleesti, että jarruille oli mentävä. Toby kaahasi rennon näköisesti kivikot läpi ja eroa syntyi. Suomessa olen tottunut ajamaan normaalia jäykemmällä keulalla, mutta ekan pätkän jälkeen suhautin keulasta reippaasti painetta pois. Spottasimme polulla muutamia hyppyjä joita olisi tehnyt mieli hypätä seuraavalla ranilla, mutta harmiksemme siirryimme välittömästi toiselle polulle.
Päivän toinen polku tarjoili hieman enemmän tiukkoja bermejä ja yhden parimetrisen dropin, jota Saksalaiset pysähtyivät ihmettelemään. Itse jatkoin matkaani edellä menevää kuskia seuraten ja missasin koko dropin, Samuli sen sijaan rojautti dropin ekalla vedolla eikä ollut kuulemma ollenkaan paha. Myöhemmin ajoin itsekin kyseisen kohdan. Polun loppuosa oli sama kuin edellisellä pätkällä. Kivikko vaati veronsa, Saksalaiset aloittivat rengashommat ja paikkailivat sisureitaan. Me olimme kumpikin liikkellä litkuilla, eikä rengashommia tarvinut koko reissun aikana tehdä. Saksalaiset olivat kuitenkin epäileviä litkujen suhteen ja yrittivät todistella sisureitaan paremmiksi. Vähämpä tiesivät ;) Polun loppuosassa ei voinut välttyä vanteelle lyönneiltä, mutta ihmeen hyvin renkaat kuitenkin kestivät. Samulilla oli alla edessä butcher ja takana dh-highroller, itse ajoin edessä supergravity Magic Mary ja takana dh-ardent.
Kolmantena vetona ajoimme uudestaan saman polun, mutta emme pysähtyneetkään kivikon jälkeen vaan jatkoimme alas asti Calice Liguren kylään. Loppuosa myötäili aluksi tien reunoja suht loivia, mutta kivikkoisia polkuja ja lopuksi sitten jyrkempää hiekkapohjaista polkua höystettyinä tiukoilla switchbackeilla. Lopun jyrkkyys ja irtosorainen polunpohja meinasi aiheuttaa aluksi hieman ihmetystä suomipojalle, mutta hienosti siitäkin selvittiin.
Tauolla Calice Liguressa
Renkaanvaihdoissa tuhriintui sen verran aikaa, että seuraavaksi olikin lounaan aika. Lounaspaikka sijaitsi Nato Basen ja Melognon puolessa välissä. Paikkaan marssittiin sen kummemin kamoja putsaamatta ja pöydässä odotti leivät, kokikset ja punaviinit. Hetken kuluttua tarjoiltiin pasta ja toisena ruoka-annoksena oli perunat ja kana. Lounas sisälsi myös jälkiruuaksi kakkua ja vapaavalintaisen kahvin, hinta koko komeudelle oli 10 euroa ja tarjoili kyllä todenteolla vastinetta rahoille.
Ruokailemassa
Lounaan jälkeen lähdimme suuntamaan kohti Melognoa ja taas tässä vaiheessa takaraivoon hiipi tuttu jännitys. Mieleen hiipi Marcon aamuiset jutut Nato Basen flowbaanoista ja Melognon teknisistä poluista. Nato Basen polut olivat omaan makuun myös aika teknisiä varsinkin, kun vauhtia laittoi lähelle riskirajoja. Melognon huipulla on kahvila, jonka parkkipaikalla nosteltiin pyörät pois kyydistä ja lähdimme tahkoamaan siirtymää varsinaisen polun alkuun joka totteli nimeä Rollercoaster. Siirtymällä oli myös yksi jyrkkä kivikkoinen nousu, mutta tästä noususta lisää tuonnempana. Itse traili alkoi todella smoothilla loivalla laskuosuudella joka tarjoili siellä täällä mahdollisuuksia irroitella renkaita maanpinnasta, alun jälkeen alusta muuttui ronskimmaksi kivi/irtohiekka sekamelskaksi ja takapyörä pyrkikin irtoilemaan alustasta varsinkin yhdessä jyrkemmässä laskussa. Jyrkän laskun jälkeen siirryttiin metsän puolelle jossa mutkitteli kovapohjainen polku lukuisine bermeineen ja up&down paikkoineen. Aluksi nämä up&downit meinasivat päästä yllättämään, kun mieli teki ponnistaa ilmaan, mutta pari kertaa kun hyppäsi pohjalle ja meinasi lähteä tangon yli eturenkaan törmätessä ylämäkeen rauhoittui meno hieman. Löytyipä tältä polulta myös pieni hyppylinjakin, jota yritimme valloittaa. Ei vaan tahtonut reidestä löytyä riittävästi paukkua, mutta jotenkuten saimme nekin kunnialla hypättyä.
Ihan täyttä tietoa siitä mihin varsinainen Rollercoaster loppui ei ole, mutta polulla oli useita eri variaatioita lopussa, joista ensimmäisenä päivänä ajettiin mikä lie Madonna trail, joka on kuulemma pari vuotta sitten ollut myös Finalen EWS-kisassa. Tällä polulla lopussa oli aika mehevä rockgarden. Valitettavasti tästä ei ole kuvaa tai videota meidän reissulta, mutta Pihlajan Juuso on videoinut kyseisen paikan omalla reissullaan.
Ekana päivänä ajoimme myös yhden vähän lyhyemmän trailin, joka sisälsi pääasiassa tiukkoja switchbackeja kovapohjaisella polulla ja muistaakseni varioimme Rollercoasterin loppuosaa toisella traililla. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen ajopäivä oli onnistunut ja jätti mukavasti odottavaa fiilistä seuraaville päiville.
-V-
Viikko on vierähtänyt eivätkä kärsimättömät kymmenkunta lukijaamme ole saaneet vastinetta rahoilleen. No tässä sitä tulee!
Tres Duros suuntasi ulkomaanleirille Italiaan maastopyöräilyn mekkaan Finale Ligureen. Pyöriksi mukaan valikoitui Samulille Spessun Enduro Evo ja allekirjoittanut nosti varaston perältä Trekin Slashin lainalaukkuun. Kumpikin vanhanaikaisilla 26 tuuman renkailla.
Kamat valmiina lähtöön.
Lähtöbisset Oak Barrelissa
Ennakko-odotukset reissua kohtaan olivat aika suuret ja kohteen piti olla helposti saavutettavissa Milanosta käsin. Näin meille ainakin kertoili eräs aiemmin Finalessa vieraillut enskamies. Kyseinen enskamies tosin jätti kertomatta, että hänet oli talutettu kädestä pitäen lentokentältä polun varteen. No meitä ei ollut kukaan taluttamassa ja matka oli hieman mutkikkaampi. Lento lähti Suomesta sinivalkoisin siivin klo 8 ja laskeutui Milanoon paikallista aikaa klo 10. Milanosta piti päästä Finaleen kuulemamme mukaan parissa kolmessa tunnissa, mutta matka otti lopulta kaikkinensa 12 tuntia. Tämä 12 tuntia piti sisällään tunnin matkan lentokentältä bussilla Milanon rautatieasemalle, jossa odottelimme 2 tuntia junan lähtöä. Junamatka kesti 3 tuntia, jonka vietimme leppoisasti seisten täpötäydessä junassa. Saavuttuamme Finaleen suunnistimme pari kilsaa väärään suuntaan ja lukuisten avunpyyntöjen jälkeen löysimme majoituksemme. Matkaa majoitukseen hankaloitti Samulin kaatuileva pyöräaukku (paska-evocci) ja reitinvalinta, joka kulki pitkin Finalen ahtaita katuja, joissa jalkakäytävät (jos niitä ylipäätään oli) olivat 20cm-1m levyisiä. No hotellille kuitenkin päästiin ja paikka osoittautui erittäin pyöräilijäystävälliseksi pyöränpesupaikkoineen, korjaus-standeineen ja pyörävarastoineen.
Junaliput hanskaan Milanosta
Junaa odottaessa löytyi aikaa oluelle
Finalen asemalta. Taustalla siintää Brokeback Mountain?
Samuli taiteilee pyörälaukun kanssa kapeilla jalkakäytävillä.
Yleisesti ottaen Finale Ligure vaikutti heti saavuttaessa sellaiselta paikalta, joka pyörii täysillä maastopyöräilyn ehdoilla. Emme olleet koskaan nähneet yhtä paljon pyöräilijöitä, jos ei kilpailuja oteta huomioon.
Oma menu ajomiehille
Ensitöiksi kiskaisimme kamat huoneeseen ja laitoimme pyörät ajokuntoon, jonka jälkeen suuntasimme tutustumaan ruokatarjontaan. Tässä vaiheessa myös syntyi päätös, että joka päivä on syötävä vähintään yksi pizza ja se päätös piti loppuun saakka. Pizzan ja oluen jälkeen oli aika laittaa ketjua kireälle ja suunnistaa takaisin hotelliin ehkäisemään kataboliaa ja jännittämään aamun seikkailuja.
Shuttlausta tilattiin neljäksi päiväksi Eli-Ca Ride nimisestä firmasta, josta luvattiin, että meidät noudetaan aamulla klo.9 paikasta Still Bridge lähellä hotelliamme. Pikkuisen kuitenkin arvuuteltiin mikä on tämä Still Bridge ja jossain vaiheessa lähimaastoa haravoituamme äkättiin teräs silta jonka yhdessätuumin käänsimme steel bridgeksi, ei sentään Hearbreak bridge.
Ensimmäinen aamu starttasi paikallisen ravintolanpitäjän aamiaisella joka oli kyllä loistava, mutta sen vääntäminen kesti sen verran kauan, että päätimme jatkossa pitäytyä supermarketin tarjonnassa. Aamupalan nautittuamme nopeasti hotellille, reippaina poikina kamat niskaan ja sillalle ihmettelemään löytyisikö kyytiä? Sillan kupeessa meidät otti vastaan harmaantunut herrasmies joka toivotteli meidät tervetulleeksi Eli-Ca Ridelle. Enriqolle massit kouraan ja seikkailu oli valmis alkamaan.
Enrico täydellinen herrasmies
Ja te mtb-puritaanit, kyllä me siellä ajettiinkin, siitä myöhemmin lisää.
