Oheisharjoittelua

Nyt, kun pimeys on vallannut suurimman osan vuorokauden tunneista on ajaminen jäänyt vähemmälle. Ei sillä, etteikö pimeälläkin voisi ajaa, mutta siitä huolimatta olen pyrkinyt löytämään vaihtoehtoisia liikuntamuotoja. Onkin ollut hauska huomata, että oikeasti tunnissa pystyy saamaan ihan tehokkaan harjoituksen aikaiseksi. Pyöräilyssähän tämä tunti menee jo pelkkiin valmisteluihin ja lenkin jälkeiseen pyörän pesuun ja huoltoon.

Ennen pyöräilyn aloittamisesta urheiluni koostui pääasiassa voimailusta ja satunnaisesta lenkkeilystä. Voimailusta sain alaselkään 5cm leikkausarpea ja tukun ihan kovia tuloksiakin muisteltavaksi. Leikkaus kuitenkin aiheutti sen, että vanhaan ei ollut paluuta, josta johtuen salilla käyminenkin unohtui 5 vuodeksi. 

Nyt kuitenkin saliharjoittelu on palannut ja nyt vasta huomaa kuinka sitä on kaivannutkaan, välillä vanhat painot ovat tulleet mieleen kummittelemaan, kun tankoon on lastannut noin puolet siitä vanhasta rautamäärästä. 

Asetin itselleni muutamia sääntöjä, joita noudattamalla uskoisin selän kestävän säännöllisen puntin noston. Yksi tärkeimmistä säännöistä liittyy liikkeisiin joissa paino tulee rangansuuntaisesti. Niissä ei ole sallittua käyttää yli 100kg:n painoja. Myös pelkkään egon muokkaukseen liittyvät hauiksen pumppauksessa ovat saaneet jäädä. Päätin myös yrittää opetella perinteiset painonnostoliikkeet ja näissä työkaverini Antti on ollut opastajana ja valvovana silmänä, siitä iso kiitos Analle. On muuten hankalaa yrittää oppia pois vanhoista tavoista.

Puntin lisäksi olen tehnyt kuntopiiriharjoittelua, vetänyt leukoja, juossut, polkenut kuntopyörää, uinut, pelannut salibandya ja on mukaan mahtunut maastopyöräilyäkin. Jostain kumman syystä aiemmin mahdottomaksi järjestää todetut porukkalenkit ovat toteutuneet kiitettävän hyvin ja lähes viikottain ollaan käyty lauantaisin porukalla veivaamassa.

Marraskuun liikunta

Leukoja vedetään. Viikko 15 alkamassa.

Ettei kukaan epäilisi crossfit-leuoiksi

Ruokavalio on menny myös uusiksi ja useimmiten lounaaksi syön salaatin ja kasviskeiton. Paino onkin pudonnut marraskuun alusta tähän päivään 5kg ja toinen mokoma olisi vielä edessä. Aloituspainoksi vaaka ilmoitti 91.1 ja tämän aamun tuore lukema 85.2kg Viikon kohokohtana on ollut lauantai jolloin saa syödä mitä haluaa. Yleensä syön lauantaina sitten kaikkea sitä mitä viikolla on tehnyt mieli, vaikka olisi luvallista syödä reippaasti niin aika maltillisiksi nämä mässypäivätkin ovat jääneet. Jouluna kuitenkin ajattelin syödä ihan vanhaan malliin.

Tämän kaiken tarkoituksena on ollut pyrkimys urheilullisempaan elämäntapaan eikä kaikkea tekemääni varmastikaan pysty siirtämään kampiin, mutta eiköhän se kampikin pyöri eri malliin, jos peruskunto olisi vihdoin sillä tasolla kun sen kuuluisi olla. 

-V-

7. ja viimeinen ajopäivä Teneriffalla

Kaikki hyvä loppuu aikanaa, niin myös tämä reissu. Edellisen päivän bussisekoilun jälkeen pohjoisoptio olisi ollut vielä käytettävissä. Päätin kuitenkin viimeisen päivän kunniaksi ottaa etelästä vielä irti sen, mitä mahdollista olisi. Tein täydellisen suunnitelman. Jos heräisin ajoissa ja laittaisin varusteet kuntoon ennen aamupalaa, ehtisin ajaa Vilaflorista asfalttia pitkin Trevejosiin ja pommittaa siitä dh-rata alas Valle San Lorenzoon. Bussipysäkille Camellaan olisi alle kymmenen minuutin siirtymä, joten aikaa olisi vielä kahvitellakin ennen bussimatkaa takaisin ylös.

Herääminen, kamojen valmistelu ja aamupala meni suunnitelmien mukaisesti. Pääsin liikenteeseen n. 8.30 ja laskettelin vilposessa säässä TF-51:stä pitkin Trevejosiin. Ajattelin herkutella alun hyppypätkän tunteella, mutta matalalta silmään paistava aurinko ja oranssit linssit saivat varjoalueet näyttämään pikimustilta. Ja kun pätkän alku kulkee metrin tai kahden korkuisen pusinkon välissä, näkyvyys oli todella huono. Se siitä herkuttelusta. Ajoin reitin pari ensimmäistä osuutta ja hetin lasit reppuun.

Paikoin ajo maistui hyvältä, paikoin vähemmän hyvältä. Tiputin kypäräkameran jossain vaiheessa, mutta onneksi huomasin sen heti ja löysin kameran. Reitin loppupuolella alkoi jo tuntuntumaan, että loppuisi jo. Kunhan saisi hypätä viimeisen gäpin ja pääsisi kahville. Pari pientä stepdownia jänistin, vaikka edellisellä kerralla olin ne ajanut, kun en ehtinyt hidastaakaan. Loppuosassa ajoin myös eri reittiä oikealta kuin viimeksi ja se oli ehkä vähän tylsempi, kuin vasemman puoleinen. Samapa tuo, loppuhyppy tuli vähän puskista, eikä enää tuntunut kovin isolta. No, pääsimpä kahville. Jee!

Hyvä kahvi Valle San Lorenzossa

Söin toastin ja join hyvän espresson rauhassa. Lähdin siirtymälle ja Camellassa katselin ensin varmuudeksi yhtä vastaan tullutta pysäkkiä ja sen jälkeen menin oikealle, reittikartasta katsomalleni pysäkille. Pysäkillä ei kuitenkaan ollut merkkiä, että 342 pysähtyisi siinä, joten pienen empimisen jälkeen palasin aiemmin ohittamalleni pysäkille. Pysäkillä olikin 342:n tarra, mutta ei reittikarttaa tai aikataulua. Kyselin bussipysäkillä odottelevalta naiselta asiasta ja hän oli vakuuttunut, että juuri se toinen pysäkki oli oikea.

Palasin pysäkille ja odottelin puolisen tuntia jännittyneenä, näkisinkö edellä olevassa liikenneympyrässä bussini kääntyvän pois väärälle reitille. No eihän se kääntynyt. Iloisesti heiluttelin kuskille, joka vastasi sormen herisyttämisellä ja ajoi ohi. Herkistyin hetkeksi, enkä osannut muuta kuin istahtaa kiviaidalle miettimään syntyjä syviä. Totuushan oli, ettei oikein muita vaihtoehto ollut, kuin lähteä polkemaan, tai sitten odottaa reilu tunti Vilaflorin bussia, mistä en kyllä varma ollut, olisiko siinä pyörän vetävää ruumaa ollenkaan.

Edellisenä päivänähän olin luvannut itselleni, etten polkisi enää ollenkaan ylämäkiä. Ajatus oli aamuun mennessä laimentunut sen verran, että olisin noussut bussilla Las Lajasiin tai edeltävälle pysäkille ja fiiliksen mukaan ajanut sieltä joko Vilafloriin tai Trevejokseen päättyvän reitin. Jälkimäisessä olisi ollut vielä optiona ajaa kuvaamaan dh-reitin alun hyppyjä, jolloin takaisin hotellille nousua olisi tullut kuitenkin ehkä 400-500 metriä.

Mukavia ajatuksia. Olin kuitenkin Camellassa, noin 1000 nousumetrin päässä majapaikastani ja ylös oli päästävä. Eipä siinä muuta kuin kampi pyörimään. Pari tuntia ja se olisi siinä. Kun olin vähän yli puolet noususta tehnyt, päätin, ettei loma päättyisi ylämäkeen. Yhden kola- ja banaanitauon pidin matkalla, mutta Vilaflorin ohitin kylmästi, kuin en paikkaa edes tuntisi.

Kiipesin vielä nelisensataa metriä näköalapaikalle, missä oli edellisten päivien vuoristopaimenen ja kilin sijaan perinteisiin espanjalaisvaatteisiin pukeutunut ukkeli akustisen kitaran kanssa soittamassa bamboleioa ym. klassikkobiisejä ja liekö brittiläinen porukka piti juhliaan ja huusi ympärillä. Tarkoitukseni oli laskea reissun avauspäivän ensimmäisestä reitistä eroava pätkä, mikä laskisi vähemmän kivikkoisena, mutta enemmän mutkittelevana Vilafloriin. Lähdin pätkälle ja ohitin ensimmäisen liittymän. Käännyin toisesta oikealla todetakseni jonkun ajan päästä, että se yhdistyikin siihen huonomaan kivikkorynkytysreittiin. Sitä en tiedä, miksen kääntynyt ympäri ja tunkannut takaisin. Ehkä päivän vajaa 1500 nousumetriä verotti jo voimia, tai sitten olin vain antautunut kohtalooni - kaikki menee päin persettä.

Tästä parin sadan metrin polkeminen vikalle laskulle

Rynkytin kivikon alas ja reissun ajot olivat nyt ajettu. Laskin takaisin majapaikalleni. Aurinko paistoi, olin rättiväsynyt ja hurautin hotellin naapuriin Bar Restaurante Casinon terassille. Neljänä päivänä putkeen olin käynyt kyseisessä paikassa pitsalla ja kuinkas ollakaan, kun sitä (ja olutta terassilla) olisi eniten kaivattu, paikka oli kiinni. Sen sijaan hain kaupasta leivänkäppynän ja mutustin sitä parvekkeella paikallisen vihreän mojo-kastikkeen kanssa. Ei sekään pahaa ollut.

Heippa Hotel el Sombrero

Ja heippa Vilaflor

Pakkasin illalla kamat ja lähdin torstaiaamuna kohti lentoasemaa. Lento oli vähän myöhässä, mutta Lontoon välilaskulla ehdin kuitenkin lorvia pari tuntia. Yllättäin lento Lontoosta Helsinkiinkin myöhästyi tunnilla ja olin lopulta Helsinki-Vantaalla puolen yön jälkeen. Kaverini oli tuonut autoni kentälle, mutta reitti pysäköintialueelle oli suljettu ja jouduin etsiskelemään vaihtoehtoista reittiä. Vielä kun ajoin keskellä yötä oikean liittymän ohi palauttamaan kaverin avainkorttia, jämäkkä paluu arkeen oli siunattu. Aamulla vähillä unilla hakemaan koria hoidosta ja siitä kiireellä töihin.

Kaiken sekoilun jälkeen lomasta jäi kuitenkin tosi hyvä mieli. Aina noilla Teneriffan reissuilla voisi spekuloida, miten paljon enemmän alamäkeä olisi shuttlaamalla tai onnistuneilla bussimatkoilla ajaa, mutta eipä jäänyt hampaankoloon mitään. Jälkikäteen nousutkin oli mukavia, kyllä kolme tuntia ulkoilua auringonpaisteessa Suomen säät aina voittaa! Ennen reissua ja reissun alussakin ajattelin, että ainakin yksin matkailtuna Teneriffa alkaa olla nähty. Nyt kuitenkin lähtisin vaikka heti uudestaan. On se niin hieno paikka ja joskus olisi kivaa käydä juosten tai kävellen niitä patikointireittejäkin katselemassa. Ja pohjoista tutkia paremmin.

Omatoimimatkailija Helperi kuittaa ja jäykkäperä odottelee jo nurkassa seuraavan aamun Tres Duros -porukkalenkkiä rupusäässä.

Tene, ajopäivät 4-6

Sosiaalinen media on välillä aikamoinen riippakivi, mutta on siinä jotain hyvääkin. Sain sunnuntaiksi ajoseuraa neljän suomalaisen porukasta, jotka eivät Teneriffan eteläpuolella aiemmin olleet ajaneet. Tarkoitus oli auton avulla kolata useampi lasku, mutta äkkiä aika kuluu siirtymien, renkaanpaikkailuiden ym. säätöjen kanssa, joten ajoimme Pipeline Passagen ja Cruz de Teaan laskevat reitit kerran. Mitä enemmän noita reittejä ajaa, sen enemmän tuntuu korostuvan, ettei varsinaista hyvää maastoajoa suhteessa kaikkeen muuhun niin hirveästi ole. No, lomallahan täällä ollaan ja seura oli hyvää!

Oli ihan mielenkiintoista seurata sivusta, kun mukana olleilla Jampalla ja Samilla oli Spessun Stumppi 6Fattie ja Enduro Evo 650b procoreilla. Vaihtelivat niitä päittäin ja yllättäin 6Fattie oli "ihan härkä vehje" ja muutenki kaikin puolin paras noilla reiteillä. Muhkeat renkaat vähintäänkin korvasivat lyhyemmän jouston ja epäilempä, että vastaavalla pyörällä mennään ensi kauden enskakisoissa aika kovaa.

Periaatteessa aikaa olisi ollut ajaa enemmänkin etelässä, mutta onnistuin lyömään itselleni polvisuojan yläpuolelta jalan aika tönköksi. Useamman ajopäivän jälkeen tönkköjalalla en enää dh-reitille olisi uskaltanut oppaaksi lähteä. Menimme sen sijaan Vilfloriin ravintola Casinoon pitsalle ja pohjoisen ruokapettymysten jälkeen Casinon pitsa taisi lopulta olla pojille se paras anti etelässä.

Bussi piti kahvitauon Paradorissa

Maanantaiaamuna jalka tuntui sen verran hyvältä, etten välipäivään malttanut alistua. Matkustin saaren pohjoispuolelle, missä suomipojat ajattaisivat minulle tuntemattomia reittejä. Hyppäsin tuttuun tapaan bussiin Vilaflorissa ja ajoin päätepysäkille asti El Portilloon. Olin El Portillossa käynyt kahvilla ensimmäisen Teneriffan reissuni yhtenä ajopäivänä, mutta muistin matkan paljon lyhyemmäksi. Kun bussi piti matkalla vielä espanjalaisen "kymmenen minuutin" tauon, kesti Vilaflorista El Portilloon reilusti yli tunnin vai oliko lähemmäs kaksi. Huonojen netti- ja puhelinyhteyksien takia aikataulutus oli vähän haastavaa, joten odottelin vielä noin tunnin verran El Portillossa, että ajoporukka saapui ensimmäiseltä laskultaan. Ajamaan pääsin noin yhden aikaan.

Aluksi ajettiin lyhyt pätkä, joka poikkesi TF-21:ltä ja palasi takaisin sille. Kuivaa, hiekkaista ja irtokivikkoista mutkittelevaa pätkää. Seuraavaksi ajettiin aika pitkään hieman leveämmällä, vähemmän jyrkällä ja vähemmän kivisellä reitillä. Mutkaa oli koko ajan ja kun niissä ei isoja penkkoja ollut ja maa oli hiukan irtonaista, aika rauhassa sai ajella.

Matkalla oli vähän hiekkatiesiirtymää ylä- ja alamäkeen ja seuraava polkuosuus kulki lähes pystysuoran rinteen reunaa siksakkia. Siellä jos missä oppisi switchbackeja ajamaan. Omat harjoitukseni ovat vielä sen verran kesken, että moni mutka tuntui melkein mahdottomalta ajaa ja kerran kävin nenällänikin.

Siksakkipätkän jälkeen maa-aines muuttui multaisemmaksi ja renkaan tuntuma maahan alkoi olemaan suomalaiselle tutumpaa. Eteläpuolella Teneriffaa maasto on melko yksitoikkoista. Vuorilla on mäntyjä, eikä juurikaan aluskasvillisuutta, alempana sitten kaktuksia ja jotain pusikkoa. Pohjoisessa tuntui olevan enemmän vaihtelua, kun alastullessa havumetsä muuttui tiheämmäksi ja kosteammaksi lehtimetsäksi. Lehtimetsässä oli tosi siistiä kurvailla. Välillä oli ahdasta, mutta ennalta arvattavasti käyttäytyvän pohjan takia vauhtia uskalsi pitää vähän enemmän.

Viimeinen pätkä ensimmäiselle laskulle lähti näköalapaikalta, missä oli aluksi rakennetut kiviportaat ja polkukin oli alkuun kivetetty, mutta muuttui sitten maapohjaiseksi kivikkorynkytykseksi. Toki matkalla oli muutama supertiukka kivikkoinen mutka jyrkässä kohtaa, missä jäin edellä ajaneesta Jampasta heti alkuunsa.

Vikalle laskulle näistä maisemista. Teiden huippu taustalla. Kylmä.

Lounastauon jälkeen ajoimme takaisin El Portilloon ja sen ohi lähelle observatorioita. Muutaman kilometrin ja todella kylmän asfalttilaskun jälkeen pääsimme varsinaiselle pätkälle. Alkuun oli muutama erilainen osuus. Hidasta ja jyrkkää kivikkomutkittelua, suoraviivaista hiekkapohjaa ja taas hieman kivikkoisempaa ja ahdasta mutkittelua. Pikkuhiljaa maapohja muuttui selkeästi yhtenäisemmäksi hiekkakiveksi, mihin oli urautunut paikoin jopa metrin syvä kapea kolo ja suurimma osan aikaa ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin ajaa siinä. Välillä ura oli niin kapea, että molemmat polkimet raapivat reunoja. Ja toki koko ajan oli tiukkoja mutkia. Lopussa ura oli sen verran leveä, että mutkiin alkoi olla jo helppo ajaa ja lopuksi oli vielä kurvailua vähä leveämmällä polulla. Upea reitti, kestoltaan reilu puoli tuntia.

Omat ajoni olivat siltä päivältä siinä. Ajoimme takaisin Portilloon kun hämärä alkoi hiipimään taivaalle. Tiputimme osan porukasta reitin alkuun, missä he virittelivät lamput kypäriinsä ja ajoivat pimeässä vielä aamuisen reitin alas. Itse sain kyydin Las Lajakseen asti ja pienen ledilampun lainaksi. Kiidin pimeässä kymmenen kilometrin laskun Vilafloriin yli neljänkymmenen keskinopeudella ja nauruhan siinä huvissa välillä pääsi, vaikka kylmä pyörän päällä istuskellessa pääsikin tulemaan.

Tiistaina oli tarkoitukseni mennä takaisin pohjoiseen ajamaan ja olin normaaliin tapaani kymmenen aikaan bussipysäkillä odottelemassa. Yleensä bussi on tullut Vilafloriin noin 10.20, mutta kun sitä ei kymmentä vaille 11 mennessä kuulunut, luovuin pohjoisen reissusta. Olin parin Youtube-videon ja Google mapsin avustuksella paikallistanut erään uuden reitin, Area 61:n ja meinasin lähteä sitä etsimään. Kävin hotellilla vaihtamassa vähän kevyemmät vaatteet ja lähdin polkemaan ylämäkeen. Enpä kovin pitkälle päässyt, noin sata nousumetriä, kun Pino Gordon (Teneriffan vahnin puu kuulemma) kohdalla bussi 342 ajoi ohi. Klo oli noin 11.20 ja myöhemmin sainkin kuulla, että päivä oli joku paikallinen pyhä, ja ehkä sen takia bussilla oli eri aikataulu. Liekö myös pyhäpäivän syytä se, että tiellä oli normaalia enemmän liikennettä ja varsinkin aivan älytöntä vauhtia kaahaavia motoristeja.

Jee! Uutta reittiä...

Kiipesin noin 1900 metriin (helpommin kirjoitettu kuin tehty) ja löysin reitin aloituspaikan käsintehdyn La Vica -kyltin kohdalta. Paikalla oli myös joku lintutornin näköinen häkkyrä ja kivistä kasattu tötsä. Mitä lienevät. Reitin alku oli tylsää hiekkatietä, joka meni asteittain huonokuntoisemmaksi. Vähän ajan päästä siitä erosi polku, jota olikin mukava ajaa sen pari sataa metriä. Sitten takaisin kiviselle tielle, mistä alkoi pian louhikkoinen nousu ja silloin tajusin olevani reitillä, mille myös Las Lajaksen dh-reitti johtaa. Boring. Olin innoissani muka uudella reitillä ja sen sijaan luvassa olisikin pahinta kivikkoröykytystä, mitä saarella on tietääkseni tarjolla. Ei maistunut siihen hetkeen.

Olin kuitenkin positiivisilla mielin, sillä nettitiedusteluni perusteella jostain kohtaa reittiä pitäisi oikeasti löytyä minulle uusi kohta, missä olisi jotain rakennettuja obstaakkeleita. Videoilla olen nähnyt pienen laituridropin ja puisen wallriden tai bermin. Ajelin ja tunkkailin hetken alueella, missä kaiken järjen mukaan tämä rakennettu osio olisi, mutta enpä sitä löytänyt. Jatkoin sitten tuttua reittiä, joka lopulta johtaa Trevejoksen viinitarhojen läpi TF-51:ltä alkavalle ja Valle San Lorenzoon päättyvää dh-rataan. Ennen viinitarhoja, polun viimeinen osuus, on tosi hauska pätkä. Siinä on yksittäinen mäki ihan erilaista hiekkaa tai pientä kiveä ja tätä pitkin menee jatkuvasti mutkitteleva matala ränni.

Mönkijäporukka Trevejosissa. Samat tyypit taisivat vilkutella iloisesti, kun kiipesin asfalttisiirtymää pari tuntia aiemmin

Puhaltelin hetken Trevejoksessa huuliharppua, mutta ei siitä mitään tullut. Mönkijäkulkue pöllytti hiekkaa ohimennessään ja ilma näytti hieman synkältä, mutta ei sentään ruvennut satamaan. Poljin pari sataa nousumetriä Vilafloriin ja päätin, että huomenna en polkisi yhtään nousumetriä.

3. ajopäivä Teneriffalla

Tänään homma meni vähän paremmin suunnitelman mukaan. Menin eiliseen tapaan bussilla Las Lajasiin, aikomuksenani ajaa Pipeline passage kerran ja polkea Ifoncesta takaisin Vilafloriin. Bussin ruumassa oli yksi dh-pyörä ja Las Lajasissa bussista ulostautui varmaan jo keski-iän ylittänyt herra. Herra puhui sen verran englantia, että ymmärsin hänen yrittävän houkutella minua Las Lajasin dh-reitille mukaan, mutta en ollut seikkailutuulella.

Ensio Pipeline passagen maisemissa

Eilisestä poiketen pysähtelin Pipeline passagen varrella moneen kertaan ottamaan videota, enkä muutenkaan eilisestä väsyneillä jaloilla jaksanut tasaisia tai nousuja hirveästi leipoa. Pätkän jälkeen pysähdyin taas eilen hyväksi toteamaani paikkaan syömään ja poljin nelisen sataa nousumetriä Vilafloriin. Eipä muuten pyörä kulkenut enää mäkeä ylös eiliseen malliin.

 Alla video kolmen ensimmäisen reissupäivän touhuista.

mtb tenerife days 1-3 from Samuli Hellberg on Vimeo.

2. ajopäivä Teneriffalla - hakuammuntaa

Elämä on joskus kuin komedianäytös. Itselleen ei vain aina ole helppo nauraa, ainakaan ennen näytöksen päättymistä.

Ei naurata

Tänään piti olla se kevyempi päivä. Hyppäsin aamulla Vilaflorissa bussiin ja yllätyksekseni ruuma olikin jo täynnä pyöriä, mutta sain kuitenkin Ension ängettyä kyytiin. Bussin perällä mökelsi pyöräporukka espanjaa, joten en lyöttäytynyt seuraan. Osa ajomiehistä jäi aiemmin pois ja osa samalla pysäkillä kanssani Las Lajasissa.

Sen verran sain espanjaa puhuvien kuskien kanssa elekielellä kommunikoitua, että olivat menossa Las Lajasin dh-reitille, minne en itse välttämättä tällä pyörällä ja tällä reissulla jaksa lähteä. Sen verran kivikkoista se pätkä on ja käsittääkseni myös eroosion takia kielletty ajaa. Meinasin ajaa Pipeline passagen tehokkaasti ja yrittää, josko kerkeäisin aamupäiväbussilla vielä takaisin Vilafloriin. Reitti on tuttu ja periaatteessa selkeä, mutta omatoimimatkailussa on aina pieni säätövara olemassa.

Reitin ensimmäiset parisataa laskumetriä mennään hiekkatietä. Muistelin, että hiekkatieosuus on aika pitkä ja varsinaisen polkuosuuden alku tulee selkesti näkyviin tietä seuraillessa. Minä poika se rallattelin lopulta kuutisen sataa laskumetriä alas päin, vaikka välillä vähän ihmettelinkin, että maisemat näyttivät jo vierailta. Montaa kertaa reittiä en ollut ajanut ja edellisestä kerrastakin oli jo kulunut vuosi, joten luotin siihen, että polun alku ilmestyisi eteeni. Jossain vaiheessa tie alkoi kääntyä huolestuttavasti ylös päin ja epätoivo hiipi esiin. Yritin ilman nettiyhteyttä tutkia googlemapsista sijaintiani, mutten tarkkaa vastausta saanut. Uudessa puhelimessani ei myöskään vanhoja ajoja näy, että olisin voinut verrata reittiä. Eipä siinä, nokka takaisin lähtösuuntaan.

Huoltoteillä pääsee kovaa - ainakin alas päin

Muistin alas tullessa huomanneeni ainakin yhden risteyksen, joskin olin aika varma, että olin ajanut siitä oikeaan suuntaan. Matkalla oli myös portti, jonka muistin edelliseltä reissulta. Juuri ennen porttia isolta tieltä poikkesi alas pienempi tie, mutta muistelin edellisvuonna juuri tätä "tietä" koittaneeni ja se oli lähinnä veden kuluttama ura jyrkänteen pohjalle. Jatkoin portilta tunkkaamista ylös päin ja matkalla tarkistin pari selkeää, mutta pienempää tietä, joista molemmat päättyivät aika pian. Olin lopulta tunkannut melkein koko matkan, vaivaiset 600 nousumetriä takaisin lähtöpaikalle, enkä enää keksinyt muuta, kuin lähteä takaisin alas tutkimaan portin lähimaastoa.

Ennen porttia olevassa risteyksessä oli valkoiseksi maalattu kivi ja intiaanitaidoillani paikansin renkaanjälkiä maasta. Lähdin seuraamaan jälkeä ja kyseinen tie ei päättynytkään heti jyrkänteen pohjalle. Vähän matkan päästä löysin oikean lähtöpaikan polulle ja vasta tämän polun vieressä oli se "tie", joka olisi laskenut montun pohjalle. Ai sitä riemua, kun kolmen tunnin sekoilun jälkeen pääsin vihdoin ajamaan kunnon maastoajoa!

Pipeline passagen polkuosuudella on muutama pieni nousu, missä olisi voinut vähän huilailla, mutta ajoin koko homman alusta loppuun sen kummemmin hidastelematta, kun kerran olin vauhtiin lopulta päässyt. Pätkä tiputtaa noin 400 metriä ja ajoin sen noin 12 minuuttiin. Pätkä loppuu Ifonche y Beniteziin ja pienen asfalttisiirtymän jälkeen on heti ravintola, jolle pysähdyin. Kävelin sisään kyselemään ruokalistaa. Mieshenkilö tiskin takana rupesi laiskasti katselemaan ympärilleen ja häipyi jonnekin. Odottelin useamman minuutin ja kiersin ruokasalin puolelle katselemaan, mutta mitään ei tapahtunut, joten liukenin paikalta.

Ajoin vähän matkaa eteen päin tuttuun ruokapaikkaan, missä palvelu pelasi ja eräs ruokailija auttoi tulkkaamaan sen, mitä tarjoilija ja minä emme toisiltamme ymmärtäneen. Osasipa avulias ruokalija kysellä suomeksi ja ainakin ruotsiksi kuulumisiakin.

Hyvää kahvia

Vaikka olin ollut jo aika pitkään liikenteessä, päätin ruokatauon jälkeen jatkaa ajamista. Parin sadan nousumetrin jälkeen pääsisin paikalliselle dh-radalle, jonka lopusta Valle San Lorenzosta olisi järkevä siirtymä Vilafloriin menevän bussin reitille. Himoitsin myös Valle San Lorenzon pitsaa paikassa, jolle dh-päivämme päätteeksi vuotta aiemmin olimme menneet syömään.

TF-51:ltä dh-radalle

Dh-reitti alkaa paikasta, missä ilmeisesti ajetaan myös mönkijöillä. Pienen mönkijäreittien kiertelyn jälkeen löysin radan, joskin jouduin polkemaan sitä vastapalloon vähän matkaa, kun en halunnut alun hyppyjä jättää ajamatta. Ensimmäinen osuus on melko sileää pohjaa, joskin irtohiekkaa ja -kiveä on maassa jonkin verran, eikä mutkissa ole kummoisia penkkoja. Alussa on myös useampi gäppihyppyri ja laituridroppi. Ensimmäinen droppi oli suljettu ja toinen tuli sen verran puskista, että ajoin suosiolla sen ohi. Ensimmäisen olisin kyllä ajanut, mutta toinen on vähän hankalampi, enkä oikein tiedä, miten Ensio parimetrisen dropin ottaisi vastaan. Kolmaskin laituri edellisvuonna oli, mutta sitä en tällä kertaa huomannut missään.

Reitti muuttuu asteittain kivisemmäksi ja jyrkemmäksi ja on lopulta hankalinta ja teknisintä alamäkimaastoa, missä itse olen ajanut. Montaa kummoista yllätyspaikkaa ei matkalla kyllä ole, mutta vauhti kiihtyy jyrkässä käsittämättömän helposti ja epätasaisessa kivikossa ja irtonaisessa maastossa sen hillitseminen on aika hankalaa.

Pitkän päivän päätteeksi enduropyörällä oli melkoisen rankka ajaa koko 700-800 metriä laskeva rynkytys, mutta tulipahan tehtyä. Kurvasin Valle San Lorenzon ravintolalle, mutta pettymyksekseni siellä ei enää ollut pitsaa tarjolla, tai sitten olin väärällä terassilla istumassa. No, sain kuitenkin muuta pöperöä mm. noin kilon saippualta maistuvia ranskanperunoita.

Ensio odottelemassa, isäntä syö

Join ruoan kanssa pari isoa olutta, kun ajattelin, että pääsisin bussilla mukavasti takaisin Vilafloriin. Poljin kuuden kilometrin siirtymän Aronaan, minkä ohi Vilafloriin menevän bussin piti ajaa. Tarkkaa aikataulua bussille ei ollut, eikä pysäkillä erikseen mainittu 482:n pysähtyvän siinä, mutta kartan mukaan se kulkisi koko matkan samaa isoa tietä pitkin. Purin pyörästä kiekot irti ja jäin odottelemaan. Pari pappaa kävi ohimennessään jotain espanjaa höpöttelemässä, mutten noteerannut höpöttelyä kummemmin. Vähän ajan päästä vastapäisen kukkakaupan herra tuli ihmettelemään touhuani ja hän sanoi, ettei pysäkin ohi aja juuri koskaan mikään bussi. Ilmeisesti bussi kiertää Aronan kohdalta jotain pienempää tietä, ainakaan se ei ohitseni missään kohtaa mennyt. Kello oli jo sen verran paljon, että luovuin bussiutopiasta ja heräsin totuuden kauhunäytökseen.

Matkaahan Vilafloriin ei olisi kuin vaivaiset 13 kilometriä, tosin nousua matkalle kertyisi kilometrin verran. Pelailin hieman ajatuksella, että heittäisin pyöräni jonkun pickupin lavalle ja käskisin heittämään minut perille, mutta yhdenkään matkan varrelle pysäköidyn lava-auton kuski ei ollut paikalla. Ja pyöräilemäänhän tänne oli tultu.

Edellisen päivän perusteella laskeskelin, että kilometrin nousuun menisi pari tuntia. Lentokentältä minut kuskannut taksikuski mainitsi, että pimeä tulisi joskus kuuden jälkeen, mutta onneksi aurinko oli vielä siihen aikaan hyvän matkaa horisontin yllä. Pääsin ehkä puoleen väliin matkasta, kun alkoi olla niin pimeää, ettei ympäristöstä hahmottanut juuri muuta, kuin vuoriston silhuetin ja tien valkoisen viivan. Ja vastaan ja ohi ajavat autot. Yritin ohittavia autoja väistellä pientareelle sen mitä pystyin, mitään valoja tai heijastimia kun ei mukanani ollut. Pysähdyin kerran matkalla ostamaan kolaa ja vettä, juomareppu oli tyhjentynyt jo viimeisen ruokatauon paikkeilla. Ihme ja kumma jaksoin polkea aika hyvävoimaisena ylös asti, vaikka jo päivän tunkkailusekoilun aikana olin tuntenut itseni aika väsyneeksi. Ja sen voin sanoa, että kun viimeisen mutkan takaa Vilaflorin valot tulivat näkyviin, pääsi ilmoille ihan oikea riemunkiljahdus.

Aurinko armas katoaa Roque Imoquen taakse, mutta matka se vain jatkuu

Las Lajasista lähtiessäni en muistanut laittaa mittaria heti päälle, joten jokunen kilometri ja muutama sata laskumetriä jäi puuttumaan. Matkaa tuli kuitenkin yli 60 kilometriä ja nousu- ja laskumetrejä molempia yli 2000. Laskua todellisuudessa varmaan n. 2400 ja nousumetreistä muutama sata lienee tunkattuja. Liikenteessä olin taukoineen ihan kunnollisen työpäivän verran. Suunnon antamat palautumisajat ovat melko tähtitieteellisiä, mutta olkoon, sillä eiköhän sitä taas huomennakin päästä siirtymää leipomaan.

Päivän mtb-ajot Movescountissa
Siirtymä takaisin Vilafloriin Movescountissa

Lomanavaus

Kylmää, tai lähinnä pimeää, piti tänäkin vuonna päästä pakoon heti alkutalvesta. Teneriffalla olin käynyt jo aiemmin kahdesti ja mietinkin nyt myös muita vaihtoehtoja. Päädyin kuitenkin tulemaan taas tänne, kun reitit ovat tuttuja ja pärjäisin ilman opasta. Budjettimatka.

Pyörä vaihtui viime reissusta Enduro 29:iin. En tietenkään kerinnyt etukäteen itse testata asiaa, mutta "kaverit kerto", että 29-kiekot menevät renkaineen Evocin pyörälaukkuun. No niinhän ne menivätkin, vaikka kerkesin jo aluksi pelästyä, kun pikasujautuksella kiekko jumiutui jo puolivälin kohdalla. Renkaat ovat Maxxis Minion DHF 2.5":t, eli melkoisen muhkeat, mutta renkaita tyhjettäntämättä sain ne laukkuun ängettyä.

Viime vuonna majoituin Los Cristianosissa, mistä pääsee bussilla muutamalla eurolla vuorille, joskin osalle reiteistä joutuu joka tapauksessa polkemaan jonkun matkaa. En löytänyt rannan läheltä sopuhintaista majoitusta, joten varasin Vilafrorista, eli pikkukylästä 1400m korkeudesta, Hotel el Sombreritosta huoneen. Aika moni ajamastani reitistä on Vilaflorin lähistöllä, joten periaatteessa ilman bussiakin pärjäisi joten kuten. Ja periaatteessa olisi mahdollista laskea vaikka rannalle asti ja tulla sieltä iltapäivällä bussilla takaisin. Toki en aivan varma ollut, onko muiden kuin Teidelle, vain aamulla, menevän bussin ruumassa tarpeeksi tilaa pyörälle. Jääköön nähtäväksi...

Lento saapui keskiviikkoiltana ennen kymmentä Teneriffalle. Matkatavaroiden odottelun ja taksimatkan jälkeen saavuin Vilafloriin lähempänä yhtätoista. Taksimatka meni aivan tuppisuuna, kun alkumatkasta sain kuvan, ettei kuski osannut englantia. Tietenkään taksikusti ei tiennyt, missä hotelli on, mutta pienen etsiskelyn jälkeen se löytyi. Respa oli kiinni ja ovet lukossa. Sitä ihmetellessämme kuskin englantikin alkoi sujumaan. Ovessa oli onneksi puhelinnumero, johon kukaan epäonneksi ei ensimmäisellä yrittämällä vastannut. Henkisesti olin jo etukäteen varautunut, ettei pikkukylän hotellilla kukaan päivystäisi iltamyöhään, vaikka varauksessa olikin erikseen ollut myöhäinen tuloaika mainittu. Taksikuski paleli n. 10 asteen lämpötilassa, mutta Suomi-poikahan olisi hätätilassa vaikka yöpynyt kadulla matkalaukkujen välissä moisessa kesäsäässä. Toisella yrittämällä puhelimeen kuitenkin vastattiin ja hetken päästä paikalle kaahasi paikan ilmeinen pomo Andreas.

Klenkkaava Andreas auttoi kantamaan tavarat kerroksiin ja antoi avaimet käteen. Kertoi aamupala-ajan ja lähti pois. Sen kummempia sisäänkirjautumisia tai maksuja ei siinä kohtaa tarvittu. Huone oli sympaattinen, eikä yksityiskohdissa oltu kitsasteltu. Toisen sängyn päällä oli ilmeisesti joutsenen muotoon taiteltu pyyhe ja toisen päällä taas perinteisemmin neliöksi taiteltu, jonka väliin oli sujautettu postikortti. Kortti on sinänsä pikkujuttu, mutta hauska lisä. Hauska yksityiskohta oli myös, ettei vessapaperia oltu muistettu tuoda, mutta onneksi pöntön vieressä on lasten lavuaari alias varvaspesuri alias bidee.

Hyvä asia oli myös, että olin lentokentällä ja koneessa tankannut suolalla ja rasvalla, mikään ruokapaikka kun ei pikkukylässä iltamyöhään ollut auki. Enkä tietenkään ajatellut mainita taksikuskille matkalla eväistä mitään. No, kasasin iltapalaksi pyörän kuntoon.

Postikortti pyyhkeen välissä. Pyyhkeet tietenkin Tres Durosin väreissä

Joutsen. Pyyhe. Joutsenpyyhe

Huone

Hotellin aamiainen oli kelvollinen, riippuen tietysti, miten ruokarajoitteinen sattuu olemaan. Tarjolla oli mysliä ja kuivahedelmiä, sämpylöitä, juustoa ja leikkeleitä, jugurttia, hedelmiä, makeita leivoksia ja suureksi onneksi rajoittamaton määrä kahvia. Vaikka Teneriffalla on kahviloissa melko halpaa, kunnon aamupalan koostaminen tulee kuitenkin aika kalliiksi. Tuolla hotellin setillä pärjää hyvin ainakin muutaman tunnin eteen päin ahneempikin kaveri (minä).

Lähdin ennen kymmentä ajelemaan. Aamulla oli hieman kalseaa, mutta ensimmäisen sadan nousumetrin jälkeen jouduin ottamaan kerraston paidan alta pois ja ajelin loppupäivän lyhythihaisessa. Aurinko paistoi koko päivän ja lämpötila oli noin kahdessakymmenessä.

Ajoin alkuun TF-21:tä noin 400 nousumetriä ensimmäiselle polkupätkälle. Kyseisen pätkän olen ajanut aiemmin vain kerran, ensimmäisellä Teneriffan reissullani Darranin ja puolalaisten kanssa. Muistin reitin mukavan vauhdikkaaksi ja kiviseksi. Mukavan vauhdikas se oli ja aidon kanarialaisen kivinen. Ajoin ensimmäistä kertaa Enduro 29:llä kunnon kivikossa ja pyörä tuntui aivan kamalalta kivireeltä verrattuna muistikuvaani Enduro Evosta. Ryskytin pätkän noin seitsemässä minuutissa alas kädet puutuneina ja toivoin, ettei kaikki reitit pyöränvaihtamisen jälkeen tuntuisi yhtä kamalilta. Ei muuten nousuihin ja laskuihin käytetyn hyödyn ja huvin suhde olisi kohdillaan.

Liekö eri lämpötila kuin Suomessa vai vain erilainen maasto, mutta keulan joustomatkasta oli jäänyt varmaan viisi senttiä käyttämättä, joten laskin painetta vähän pois ennen seuraavia alamäkiä. Öhlins takana käyttää kyllä aina tunnollisesti koko joustomatkansa ja siitä voisikin kysyä, jos saisi säädettyä vähän progressiivisemmaksi.

Ensio

Ensimmäisen pätkän lopusta oli lyhyt asfalttialamäki takaisin Vilafloriin. Vielä ei ollut nälkä, joten lähdin polkemaan takaisin ylös TF-21:tä, jolta poikkesin hiekkatielle kohti edellisvuoden oppaan Miken näyttämää Teatime-trailia. Teatimella ei ole juurikaan terävää kivikkoa, joten pätkä oli mukavampi ajaa kuin ensimmäinen reitti. Alussa on kyllä vähän ryskytystä ja yksi tunkattava (kerran ajoin, en jaksa uudestaan) nousu, mutta loppuosa on yksi parhaista ajamistani reiteistä Teneriffalla. Mitä nyt löysä hiekka tekee alussa ja lopussa vähän tepposiaan, mutta kai siihenkin tottuu. Hiekan takia tuli käyty pari kertaa tontissa, vauhtia kun ei vain tahdo saada pysähtymään, kun sen kerran laskee kovaksi. Ei vaikka jalankin pistäisi maahan siinä kohtaa, kun kone lähtee lapasesta. Harmi vain, että tälle tunkattavan osuuden jälkeiselle reitille on aika iso vaiva päästä, sitä kun ajaisi mielellään useamman kerran putkeen.

Tästä alkaa Teatime

Teatime loppuu Cruz de Tean lähistölle, mistä olikin taas noin 500 nousumetriä takaisin Vilafloriin. Siirtymältä ei raportoitavaa. Koko reissu kesti neljä ja puoli tuntia, matkaa reilu 37 km ja nousu- sekä laskumetrejä n. 1400. Ruoka ja olut maistuivat melkoisen hyvältä reissun jälkeen. Suunto arvioi palautumisajaksi 63 tuntia, joten huomenna voisi katsoa, miten bussihomma toimii.

Tässä viel Suunnon datat päivän ajeluista.