 |
| Let's XCM! |
Vaikka "kisaan" oli tarkoitus lähteä rennolla asenteella nautiskelemaan, aiheutti se silti jonkinlaista kilpavarustelua. Ainakin renkaat vaihtuivat rullaavimpiin, mitä sillä hetkellä käsiimme saimme. Vaihteetkin piti säätää suunnilleen toimiviksi.
Kisa-aamuna oli hieman kolea ilma ja melkoisen tuulista. Shortseissahan se silti piti lähteä. Sentään lököttävissä semmoisissa, ettei nyt liian totiseksi uusi harrastus menisi. Startti oli inhimilliseen aikaan klo 12 ja kisapaikalla oli jo yhdentoista aikaan täysi hulina päällä. Oli makkarakojua, tarvikemyyjää ja tietenkin pyöräilijöitä, kaikkiaan yli 400 kappaletta. Muutama tuttu naamakin löytyi ja kevyiden lämmittelyjen ja viimeisten hätäpissojen jälkeen ryhmittäydyimme lähtöön. Taktiikkana oli ollut hakea paikka kohtuullisen edestä startissa, ettei lauman ahtautuessa ensimmäiselle kapealle polulle joutuisi ihan hirveästi seisoskella tai odotella, että polku imee koko porukan. Suunitelmahan epäonnistui täydellisesti, kun suurin osa porukasta olikin jo ahtautunut lähtökarsinaan ennen meitä. No, lähtipä siinä nekin suorituspaineet.
Startin jälkeen oli sen verran asfalttia ja leveää hiekkatietä, että porukka kyllä hajosi melko hyvin. Aika aggressiivisesti siinä alussa tuli kuitenkin ajettua, milloin liimautui jonkun peesiin ja milloin taas itse veti kiinni edessä olevaan porukkaan. Ensimmäiselle varsinaiselle polulle kun päästiin, oli siinä alkuun melko ruuhkaista, joutui jopa jalkautumaan tai tunkemaan pusikkojen läpi lonnivan joukon ohi, mutta äkkiä porukka siitä väljeni.
Samulin ajo
En etukäteen oikeastaan edes tiennyt, menisikö 64 kilometrin maastoajoon lähemmäs 3 vai 6 tuntia. Maantiellä kuntoajoja on joskus tullut jonkun verran ajettua, joten jollain tapaa tiesin kyllä, miten kroppani pitkässä rasituksessa toimii ja että siitä selviäisin. Lauantaina koitin syödä hyvin ja matkaevääksi otin kahden litran juomarepun ja pari isoa geelipussia. Tarvittaessa turvautuisin huoltopisteisiin, kun en tuon kahden litran riittävyydestä oikein varma ollut.
Heti startista lähdimme Villen ja paikalla myös olleen Aleksin kanssa melkoisen reipasta vauhtia ohittelemaan porukkaa. Asfalttia ja hiekkatietä taisi olla useampi kilometri ja välillä meni melkein repimisen puolelle muita ohitellessa tai kun yritti saada hyvästä peesistä kiinni. Vaikka minkälaisia asemia alkusiirtymällä yritti tavoitella, ensimmäinen polku jymäytti koko porukan hetkeksi kävelyvauhtiin. Osa porukasta seisoskeli rauhassa ja osa kiireisimmistä (me) ohittivat letkaa kauempaa pusikkojen puolelta.
 |
| Kuva: Tarja Kiviranta |
Alkusuman jälkeen koko loppuajo oli kohtuullisen jouheaa. Toki teknisissä nousuissa vauhti hiljeni turhankin kanssa, samoin jos mutkista olisi voinut ajaa hyvällä vauhdillä läpi, niin siellä tuli usein edellä ajavien takia otettettua vauhtia turhaan pois. Alamäet olivat sitten oma lukunsa. Tuntui siltä, että jarruttelu meni niissä jo lähes perversion puolelle. Ilmaista vauhtia olisi tarjolla, mutta helpoissakin lähes suorissa alamäissä mentiin jarrut pohjassa kävelyvauhtia. No, pääsipä sitten taas polkemaan vauhdin uudestaan päälle..
Ensimmäinen kierros meni melko mukavasti. Ajoimme sen lähes kokonaan Aleksin kanssa samoissa porukoissa. Vauhdin pitäminen oli melko vaivatonta varsinkin metsäosuuksilla ja tiesiirtymillä saimme hyvin peesiapua parempikuntoisilta. Välillä piti kyllä repäistä porukan ohi, että pääsisi polkuosuudelle ensimmäisenä, mikä tosin lopulta johti vain turhaan hapotukseen ja edellisen letkan perään jumiutumiseen. Reitin suurin yksittäinen nousu Kulomäellä meni ensimmäisellä kierroksella mukavasti, kun edessä oli letka kuskeja, jotka pitivät vauhdin rauhallisena. Ensimmäisen kierroksen viimeisillä metsäosuuksilla ohitin muutaman edellä ajavan ja Aleksi jäi samalla.
Pidin reipasta, mutta siedettävältä tuntuvaa vauhtia, kuitenkin vähän ennen kierroksen loppua olevassa terävähkössä nousussa en malttanut. Kun letkan vauhti hidastui, hyppäsin itse putkelle ja meinasin runtata nyppylän päälle voimalla. 30 kilometrin reipasvauhtisen ajon jälkeen se ei ollutkaan niin yksinkertaista ja molemmat reidet kramppasivat. Yritin ruveta juomaan vähän reilummin, kun olin kaksilitraisen reppuni kanssa ollut ehkä hieman varovainen ja lopettaa repivän ajamisen. Maalin jälkeisessä nousussa iski krampit uudestaan ja se nousu menikin sitten ihan hitaaksi pyörittelyksi. Lieko huono tankkaus ajon aikana vai vain harjoituksen puutetta, krampit olivat tunnollisin ajokaverini koko toisen kierroksen.
Toisen kierroksen alun asfalttisiirtymällä en pysynyt ajoletkan mukana, enkä saanut edes uutta peesiä, vaikka minut siinä vielä ohitettiinkin. Silloin oli koko ajon ainoa synkkä hetki. Ajetaanpa maastokisaa, yksin asfaltilla, helvetinmoisessa vastatuulessa, reidet krampissa. Kun pääsi taas poluille, oli muutakin mietittävää kuin tuuli ja krampit, joten ajokin alkoi taas tavallaan maistumaan.
Viimeinen kierros meni siis lähes kokonaan kramppeja vastaan taistellessa ja loppua kohden mitä enenevissä määrin toivoessa, että kisa jo päättyisi. Viimeiselle puolelle kierrokselle toisaalta toi oman ilonsa, että ajoimme erään naiskuskin kanssa keskimäärin samaa vauhtia. Hän ohitti minut sileillä osuuksilla ja minä taas teknisemmillä pätkillä. Ainakin viisi kertaa toisemme ohitimme matkan aikana. Viimeisellä tiesiirtymällä ennen maalia hän sai kuitenkin sen verran kaulaa, etten enää kivikoissa saanut eroa kurottua umpeen.
 |
| Vielä 60 kilometrin jälkeenkin jaksaa naurattaa (tekohymy..) - Kuva: Emil Eklund |
Kokonaisuuten Korso 96 MTB oli itselleni varsin mukava kokemus. Ajaminen oli sen verran rauhallista ja kesti pitkään, että siinä kerkesi olla eri tavalla läsnä, kuin esimerkiksi endurokisojen erikoiskokeilla. Tietenkin kuntopuoli voisi olla hieman parempi, että loppumatkakin jaksaisi hymyilyttää, tai sitten vain pitäisi ajaa rauhallisemmin tai tankata paremmin. Sen verran marakärpänen pääsi jokatapauksessa puremaan, että kisakalenterista kerkesin jo samana iltana katselemaan muidenkin ajojen päivämääriä...
Villen ajo
Tosiaan tuli itsekin laitettua periaatteita uusiksi ja mistä lie syntyi ajatus lähteä marathonia ajamaan. Koskaan en ollut 64 kilometriä yhteen putkeen maastopyörällä ajanut eikä tästä johtuen ollut minkäänlaista kokemuspohjaa mitä tuleman pitää. Maaliin tiesin pääseväni, mutta ajasta tai voimien jakamisesta ei ollut mitään hajua. Varsinaisesti en valmistautunut matkalle millään tavalla vaan edellinen päivä meni siskoa muuttaessa. Tajusinkin edellisenä iltana kymmenen jälkeen, että olen viimeksi syönyt yhden aikoihin päivällä. Siinäpä sitä tankkausta kerrakseen. Raapaisinkin iltapalaksi pita kebabin ja pussillisen sipsejä. Koskaan en ole ollut mikään aamupalaihminen ja puoli väkisin lapoin naamaan leipää ja jugurttia.
Tiesin kisapaikalla olevan pyöräliike Lundbergin teltan ja lähdinkin pari tuntia ennen starttia kisapaikalle notkumaan ja haistelemaan fiiliksiä. Lundbergin teltalla oli Jani pyörittämässä liikevaihtoa ja Timo valmistautumassa kilpailuun. Jani totesikin meidän valmistautumista katsoessa, että "teitä kun kattoo nii taitaisitte olla enemmänkin sähköpyörämiehiä" :D.
Tapasin Samulin teltalla ja pienen alkulämmittelyn jälkeen siirryimme jonon jatkoksi karsinaan odottamaan paukkua. Olin päättänyt, että Samuli saa mennä heti startista menojaan, mutta jostain syystä löysin itseni rynnimässä ihmisjoukon ohi Samulin peesissä. Asfalttiosuuden ajoinkin Samulin ja Aleksin kanssa, mutta ensimmäisen metsäosuuden ruuhkat aiheuttivat sen, että näin Samulin vetävän kauheella loikalla pitkin pusikoita. Jäin itse siinä vaiheessa sumppuun ja annoin poikien mennä menojaan ja hyvä niin en olisi siinä leikissä loppuun saakka kestänytkään.
Ajantaju katosi välittömästi startin jälkeen ja saavuttaessa 25km kyltin fiilistelinkin, että olisi pitänyt osallistua 96km sarjaan, kun ekat 25 menivät kuin siivillä. No kylttiä seurasi tovin päästä 20km ja 15km kyltit ja samalla myöskin haaveet 96km sarjasta katosivat kuin flow enskamieheltä Rovaniemen enskakisan kyrpä-ek:lla.
 |
| Kuva: Tarja Kiviranta |
Ensimmäinen kierros meni kuitenkin vajaan kolmenkympin ajan varsin helposti ja ensimmäiset paskat fiilikset tulivatkin vasta ihan kierroksen loppupuolelta. Lähellä maalia alkoi pyörän takapää pitää erikoista ääntä ja perä pyrki irtoilemaan hieman vauhdikkaimmissa mutkissa. Kysäisinkin kisaa seuranneelta herralta (liekö Tres Durosin faneja?) näkeekö hän pyöräni takakiekossa jotain erikoista ja pinnahan siellä oli poikki. Herra kietaisi katkenneen pinnan toiseen kiinni ja matka jatkui. Hetken päästä sama tuttu kilkatus alkoi ja tässä vaiheessa jouduin itsekin jo asennushommiin. Kummasti, kun pääkopassa jokin alkaa mennä vinoon niin vaikuttaa se myös fysiikkaankin ja aloinkin esittää salaisia toiveta toisenkin pinnan katkeamisesta ennen maalia, jotta olisi ollut syy jättää leikki kesken. Leikki kuitenkin jatkui ja kurvasin toiselle kierrokselle vellovan ihmismeren osoittaessa suosiotaan, huoltojoukoilta sain myös tietoa, että olen 9 minuuttia Samulia perässä.
Toinen kiekka sujui ensimmäisen kiekan malliin aina 40 km kohdalle saakka jolloin Taka-Reijot alkoivat esitellä merkkejä alustavista krampeista. Onneksi niillä main sijaitsi myös reitin huoltopiste, jossa kietaisin 4 kippoa rusinoita ja 2 kippoa suolakurkkuja naamariin ystävällisen rouvan täydentäessä atleetin juomapulloon urheilujuomaa. Olin siihen saakka ajanut käytännössä yksin koko matkan ja olikin helpotus lyöttäytyä 4 kaverin ajoporukkaan nauttimaan loppumatkasta.
Ajo menikin mukavasti porukassa körötellessä aina Kulomäelle saakka, jossa vasen koipi veti itsensä kramppiin kesken kiihkeimmän nousun. Sen verran annoin itselleni armoa, että hyppäsin satulasta ja lähdin taluttamaan. Taluttaminen kuitenkin osoittautui kahdesta vaihtoehdosta huonommaksi, koska myös oikea jalka iski kramppiin. Hyppäsin takaisin satulaan ja jatkoin rauhallisesti pyöritellen kohti huippua. Tämän episodin aikana tipuin yhtä herraa lukuunottamatta ajoporukasta ja lähdimmekin taittamaan matkaa kahden.
Viimeisen vitosen aikana herra kyseli minulta missä sarjassa ajan ja annettuani vastaukseksi yleisen ilmoitti tämä herra olevansa M-50 sarjassa viimeistä vuotta ja siirtyvänsä seuraavana vuonna M-60 sarjaan. Käsittämätöntä!! Jos meidän kaikki kuuskymppiset olisivat vastaavassa kunnossa voisi Sipilä nostaa eläkeiän välittömästi 80 vuoden korville. Liekö tästä hieman sisuunnuin ja sain taiottua jonkinlaisen loppukirin viimeisille kilometreille ja rullailinkin loppulaskusta maaliin ylhäisessä yksinäisyydessä.
Kovaa leikkihän noi marathonit on tälläiselle harrastelijapyöräilijälle ja manailinkin maalissa etten moiseen hölmöilyyn toistamiseen lähde. Nyt on kuitenkin jo mieli tasoittunut ja ajatuksen tasolla olenkin lähdössä ajamaan syyskuussa seitsemän veljeksen marathonin Nurmijärvelle.
 |
| Onnellinen mies maalissa - ja lihasopan ääressä |
