Maanantai

Laitoin eilen Metukkaan XC-renkaat alle, koska sunnuntaina olisi tarkoitus ajaa Korso MTB:n 64 kilometrin matka. Takarenkaan virkaa toimittava Continentalin Race King ei toki noussut tubelessina vanteelle, joten sisurilla mentiin.

Halusin tänään testata rengastusta ja tarkoitus oli ajaa Hallainvuoren ja Länsi-Herttoniemen polkujen kautta töihin. Lähdin Hallainvuoressa tuuttaamaan metsäalueen läpi menevää Strava-pätkää. Rullaavilla renkailla hurja vauhti päällä ja noin puolessa välissä reittiä oksa raapaisi silmää. Lasit oli nenällä, nimenomaan nenän päässä, eikä silmien edessä, joten pääsy silmään oli esteetön. Taukohan siitä seurasi ja metsä kaikui voimasanoja. Olin pari vuotta aiemmin päättänyt, etten ikinä enää ajaisi ilman laseja, mutta kai lasien mallilla ja sijainnilla suhteessa silmiin jotain väliä näköjään on.

Näissä tunnelmissa 2012 Pivot Cupin Helsingin kisan jälkeen

Pienen huilailun jälkeen silmä tuntui paremmalta ja jatkoin maatkaani ongelmitta melkein koko Herttoniemen ulkoilualueen loppuun asti. Melkein, koska takarengas alkoi tuntumaan tyhjältä. Hyppäsin pois pyörän selästä ja kun pyörä nojasi puuhun, sihahti koko takarengas tyhjäksi. Onneksi olin eilen ostanut paikkaustarvikkeet (mutta en sisäkumeja!) ja kampesin sisurin esiin. Löysin siitä kolme reikää. Paikkasin kaikki ja jatkoin matkaa. Ennen Kulosaaren siltaa jouduin pysähtymään kun silmä tuntui ärtyvän, enkä oikein nähnyt mitään. Rengaskin tuntui taas löysältä ja pumppasin sitä lisää.

Siitä se sekoilu sitten alkoi. Välillä pystyin ajamaan melkein normaalisti, välillä silmä oli niin kipeä, ettei tervettäkään silmää pystynyt käyttämään. Rengaskin taas tyhjänä. Kävin Kalliossa hakemassa uuden sisurin ja lähdin suunnistamaan työpaikkaa kohti, vielä kun jotenkin muka uskoin, että selviäisin sinne asti kertomaan ikävän tilanteen asiakkaalleni henkilökohtaisesti. Eihän siitä mitään tullut. Kaisaniemen puistoon pääsin, mutta siellä iski niin kova kipu silmään, että piti vain pysähtyä ja jäädä sokeilemaan.

Yritin soittaa terveysasemalle, mutta sain jätettyä ainoastaan automaattisen soittopyynnöön. Puolisokeana pyöräilin Kalasataman metroasemalle ja hyppäsin metroon. Metrossa terveysasemalta soitettiin ja selitin tilanteeni. Nenä ja silmä lattialle lätäkkönä valuen kuuntelin, kun ystävällinen hoitaja mäkätti, ettei työmatkalla tapahtuneet ongelmat heille kuulu. No eipä tietenkään.

Kävin sitten Itäkeskuksen Mehiläisessä, missä palvelu olikin astetta mukavampaa. Naarmu silmässä, alustavasti kolme päivää saikkua ja hieno paketti silmään.

Käyttäkää ihmiset kunnon laseja metsässä ajellessanne.

Eihän tämä merirosvolappua voita, mutta saa luvan kelvata..

Santa Cruz Enduro Series 2015 SM1 Messilä

Jos Tres Durosin endurokausi 2015 alkoi synkissä merkeissä, pian oli luvassa valoa tunnelin päähän. Santa Cruz Enduro Seriesin ensimmäinen varsinainen osakilpailu ajettiin sunnuntaina 17.5. Messilässä. Edellisenä kesänä rinneyhtiö ja bikeparkin porukka ajautuivat erimielisyyksiin, minkä johdosta hissitoiminta pyöräilijöille loppui kesken kauden. Kaikki siirtymät siis kuljettaisiin lihasvoimin. Lauantai oli tuttuun tapaan treenipäivä ja koko Tres Duros oli paikalla. Ville oli Trekin teltalla, Kari fiilistelemässä treenipäivän ajan ratoja ja minä olin menossa lipunkantajana kisaamaan. Myös kovan tuloksen Meri-Teijossa tykittänyt Janne oli mukana ja hänen kanssaan ajoinkin koko treenipäivän yhdessä.

Meri-Teijo oli itselleni pettymys sekä tuloksen, että hauskuuden osalta. Yliyrittäminen kostautui. Onneksi sain karistettua turhat tulostavoitteet pois, hyväksyin olevani keskitason kuski ja lähdin Messilään lähinnä pitämään hauskaa. Taktiikkana oli ajaa tekniset kohdan pykälän verran rauhallisemmin ja tuutata poljettavat osuudet sitäkin kovempaa.

Messilässä oli hauskaa! EK1 - kuva: Jukka Tamminen

Ensimmäiselle treenipätkälle Ville sai minut puhuttua ottamaan testipyörän alle. Trek Remedy 29 9.8. Siinäpä kevyt ja herkän tuntuinen kapistus. Vaikka ohjaamo olikin hieman kapea, korkea ja turhan pitkällä stemmillä varustettu, rinteeseen lähteminen tuntui yllättävän mukavalta. Ensimmäinen suuri ihmetys tuli tosin jo ennen kuin pääsimme edes erikoiskokeelle. Remedy kiipesi siirtymän mäet todella kevyesti, eikä pirulainen suostunut sutimaan, vaikka jyrkässä kohdassa hiekkatiellä nousin putkelle polkemaan. Toki iskari oli auki-asennossa, mutta napakan tuntuisesti se silti kiipesi. Takarengaskaan ei ollut erityisen rouhea, että sitä olisi voinut sutimattomuudesta kiitellä. 

EK1 oli alusta tuttua polkua. Lähtömäestä sai hyvät kyydit vauhdikkaalle polkuosuudelle, josta syöksyttiin dropin ja pienen hyppyrin kautta bermeihin. Bermien jälkeisestä jyrkästä mäestä ojan yli käännyttiin muutaman sadan metrin poljettavalle huoltotieosuudelle. Edellisinä vuosina huoltotieltä on tiputettu oikealle Akin kivikkoon, mutta nyt huoltotietä poljettiin aina hissilinjan ali ja sitten vasta alamäkeen ja polulle. Alku polusta oli edellisenä kesänä rakennettua sileää pätkää, mutta muuttui äkkiä kivikkoisemmaksi, kun reitti oli linjattu ilmeisesti aiemmin ajamattoman hakkuualueen läpi. Hakkuuaukean jälkeen oli pätkä sileämpää ja pieni hyppyri, jonka jälkee lyhyt polku pusikon läpi maaliin. Hauska, vauhdikas ja hapokas pätkä, vaikkei treenipäivänä huoltotiellä kovaa tullutkaan vielä kammettua.

Ykkösen loppuosan hyppyri. Vajaaksi näyttää jäävän, tosin tekosyynä tyhjä takarengas...  - Kuva: Aatu Salminen

Remedy tuntui hyvältä, mutta vieraana pyöränä ja kovien rengaspaineiden takia hiukan epävarmalta teknisissä kohdissa, joten palautin pyörän ja otin Metukan alle. Kylläpä tuntui oma pyörä painavalta ja kankealta! Ylämäissäkin se suti huomattavasti, mutta kun alamäessä pääsi vauhtiin, tuntui tuttu pyörä taas hyvältä ja turvalliselta. Ajoimme vielä ykkösen uudestaan, mutta tällä kertaa pysähdyimme katselemaan muutamia linjavalintoja loppupuoliskon kivikoissa. 

Kakkos-EK oli myös alusta tuttu. Startista poljettiin tasaisella pätkällä vauhti päälle ja siitä pienen töppyrän yli. Töppyrän päältä laskettiin jyrkästi oikealle ja siihen oli muodostunut kaksi linjaa. Lyhyempi, mutta jyrkemmin kääntyvä ja toinen hieman loivemmin ja pidemmältä kaartava, mistä ehkä pystyi saamaan paremman vauhdin jatkoa varten. Ehkä. Vauhdin sai viimeistään loivan mutkan jälkeisellä rinnepätkällä, josta syöksyttiin ensimmäiselle kivikkoiselle polkuosuudelle, jota en entuudestaan muistanut ainakaan viime vuoden kisasta. Polulle pystyi ampumaan kokolailla jarrut auki, mutta pian tuli tiukka vasen mutka, jossa piti kääntyessä ylittää kivi ja tiputtaa sen päältä alas varoen alla olevaa vastakiveä. Selvä avainkohta EK:lla. Kiven jälkeen oli muutama bermi ja muuta hauskaa  räppäilyä kivien ja juurien seassa. Polku aukesi rinteeseen, josta poljettiin muutama sata metriä huoltotien kautta toiselle metsäpätkälle, joka olikin tuttu aiemmista kisoista. Samantyyppistä vauhdikasta kurvailua kuin ensimmäinenkin polkuosuus. Pumppailua ja vauhdin ylläpitoa mutkissa, maaston mukailua ja välillä piti yrittää muutama polkaisukin tunkea väliin. 

Ensimmäisen vedon jälkeen kakkosella Jannella roikkui vaihtajan vipu vaijerin päässä irti tangosta. Onneksi Kari tuli pian perässämme paikalle pelastavana macgyverinä. Häneltä löytyi repusta pieni pussillinen erilaisia ruuveja, joista pienen etsimisen jälkeen löytyikin sopiva. Kun Janne jäi ruuvailemaan osia paikoilleen, tunkkasimme Karin kanssa hissilinjaa pitkin kakkosen viimeisen polkuosuuden alkuun ja ajoimme sen uudestaan. Tärkeimmät kohdat pätkän loppuosassa olivat oikealle kääntyvä kiven ylitys ja samaten oikealle tiputtava kannon ylitys. Molemmat olivat tuttuja edellisiltä vuosilta ja taisimpa 2014 rikkoa bashringin ja vääntää eturattaan kyseiseen kiveen. Tänä vuonna kivi ei tuottanut suuria murheita, mutta kannon kanssa en meinannut päästä sinuiksi millään!

Kolmos- ja nelos-EK:t sijaitsivat Tiirismaalla ja niille oli useamman kilometrin siirtymä kakkoselta. EK3 oli ainoa kokonaan viime vuodelta tuttu pätkä. Tästä syystä tarjouduinkin ajamaan pätkän edellä. Startin jälkeen oli poljettavaa singletrackia muutama sata metriä. Polku aukesi leveämmälle hiekkatiepätkälle, jolta piti polkea vauhti lyhyeen terävään nousuun. Nousun jälkeen oli heti mutainen bermi (vai uralle kulunut offcamber-mutka?), missä en saanut eturengasta kunnolla uraan ja pyörä lähti alta. Lensin naamalleni mutaan. Janne ja Kari tulivat heti perässä ihastelemaan oppaan loistosuoritusta. Totesin teeman mukaisesti, että tulin hankalaan kohtaan liian kovaa. Loppumatkalta löytyi lisää poljettavaa, penkkamutkia, offcamber-rinnemutkittelua ja yksi lyhyt kivikko. Eli lähes kaikkea, mitä hyvältä enduropätkältä voi toivoa! Viimeinen poljettava suora ennen maalia oli pehmennyt savivelliksi, mikä oli oikeastaan ainoa vähääkään ärsyttävä asia kokoa pätkällä. Kari jatkoi matkaansa neloselle ja siitä kotiin, kun Jannen kanssa jäimme ajamaan kolmosta vielä toiseen otteeseen.

Kolmoselta nelosellekin oli ihan reilusti poljettavaa. Nelonen oli ainoa kokonaan uusi pätkä, eikä mistään ollut korviini tihkunut mitään tietoa, minkä tyyppinen se olisi. Eli eipä muuta kuin sokkona radalle. Startti oli aavistuksen verran ylämäkeen, mutta muutaman kymmenen metrin jälkeen se kääntyikin jo myötäiseksi. Käytännössä reitti oli suoraviivainen ja vauhdikas polku lopun kinkkiseen viistorinteen kivikkoon. Okei, oli matkalla yksi tärkeä 90-asteen mutka ja viistorinteen jälkeen oli kivikkoinen ja treenipäivänä todella liukas mutka, minkä jälkeen vielä muutama bermi ennen maalia. Käytännössä kuitenkin pätkä oli sen verran lyhyt ja offcamber-osuus niin vaikea, että melkein koko EK kiteytyi tuohon yhteen n. kymmenen metriä pitkään kohtaan.

EK4:n offcamber-kivikko. Hitaasti, mutta varmasti... - Kuva: Samu Nisula

Ensimmäisellä vedolla ajoimme (tai yritimme ajaa, koska offcamber-kohdasta emme kompuroimatta selvinneet) koko pätkän suoraan alas asti. EK:n maali oli metsäjärven rannassa. Siirtymän ensimmäinen osa kulki kivistä ja juurakkoista polkua pitkin aivan vesirajan vieressä ja välillä siirtymä tuntui vähyntään yhtä jännittävältä, kuin itse EK. Polun jälkeen nousimme ulkoilutietä pitkin EK:n puoliväliin, josta laskimme sessioimaan offcamber-kohtaa. Toisella yrityksella taisin vetäistä tangon yli nenälleni. Jäimme katselemaan muiden yrityksiä ja pähkäilemään mahdollisia keinoja selvitä kivien yli. Muutaman uuden yrityksen jälkeen totesin, että kun kukaan ei hankalaa kohtaa näyttänyt pystyvän nopeasti ajaa, niin varmin tapa olisi vain laittaa jalkaa maahan ja yrittää pitää edes jonkilainen vauhti yllä. Sankaritekojen hinta on näet usein liian suuri ja yliyrittämällä ajatuisi vain ulos linjalta tai kaatuisi, niin kuin moni näytti treeneissä tekevän.

Kun viistokivikon taktiikka oli selvillä, palasimme vielä erikoiskokeen alkupäähän miettimään muutama linjavalintaa. On muuten jännä homma, että kun treenipäivänä jalkautuu reitin varteen, pysähtyy siihen äkkiä useampi muukin kuski ihmettelemään, että mitäs täällä pähkäillään. Itse kun lähtökohtaisesti vältän ruuhkaisia kohtia ja ajain vain ohi, ellei tosiaan ajamisen jälkeen tunnu siltä, että kohtaan täytyy palata. Seurasta huolimatta saimme kuiskittua salaiset linjamme kuntoon ja jatkoimme matkaa.

Puuttellisten reittimerkintöjen takia haahuilimme takaisinsiirtymällä hieman liian pitkään golfkenttien läheisyydessä, mutta lopulta löysimme kuitenkin takaisin ns. päärinteeseen ja ajoimme vielä EK2:n avainkohtia muutamaan kertaan. Olimme treenipäivänä viitisen tuntia liikenteessä ja riippuen luottaako Cyclemeterin vai Stravan lukuihin enemmän, ajoimme yhteensä karkeasti 25 km ja 1000 nousu- ja laskumetriä. Kokonaisuudessaan treenipäivä oli antoista. Kun lähdin rennolla asenteella ja keskikastin kuskina liikenteeseen, nautin ajamisesta koko päivän. Jannen kanssa oli mahtavaa ajaa treenipäivä, koska suurin piirtein saman tasoisina kuskeina pystyimme lähestymään pätkiä kutakuinkin samoista lähtökohdista. Yhdessä linjavalintoja ja taktiikoita pähkäillessä tuntui, että käteen jäi enemmän, kuin ehkä yksin treenaillessa ollessa olisi jäänyt. Tämä siis, vaikka lähtökohtaisesti olenkin kisoissa yleensä ehkä hieman omiin oloihini vetäytyjä. Mutta hyvä näin.

EK1:n hakkuualue - Kuva: Jukka Tamminen

Kisapäivän aamuna olo oli kankea. Pääsin hyvissä ajoin nukkumaan, mutta heräsin joskus kahden aikaan ja taisin pyöriä pari tuntia, etten kuin uni tuli uudestaan. Kisaa en huomannut stressaavani, eikä muutenkaan ollut levoton olo, uni vain ei meinannut tulla. Huonekavereideni kanssa olimme päättäneet mennä seitsemältä Kartanon aamupalalle, mutta ovet olivat lukossa. Ajajakokous olisi 9.15 ja ennen sitä oli tarkoitus käydä ajamassa pari pätkää lämmittelyksi. Tunnin norkoilun jälkeen pääsimme aamiaiselle ja pakkohan siellä oli tankata niin kuin buffetissa yleensä tankataan. Paljon.

Aamiaisen jälkeen lähdin polkemaan ykkösen alkuun. Tuntuipa reisissä pahalta. Pelästyin jo, että treenipäivän rasitus kantaisi veronsa ja jalat olisivat kisapäivänä aivan tyhjät. Pätkä itsessäänkin tuntui aika keljulta, eikä ajatustakaan, että huoltotieosuuden olisin jaksanut polkea edes näennäisen reippaasti. Kerkesin pätkältä juuri sopivasti ajakokoukseen, jonka jälkeen kävimme vielä tupakaverini Anttonin kanssa ajamassa ykkösen kertaalleen. Olo oli hieman reippaampi, mutta Anttoni tuntui katoavan horisonttiin edeltäni. Enpä sitä toisaalta jäänyt murehtimaan, kun rentouden piti edelleen olla kisan kantava teema.

EK1:n ensimmäinen hyppy - Kuva: Kosti Koistinen

Varsinaisen kisaraportin voikin kiteyttää aika lyhyeksi. Jannen kanssa olimme käyneen pätkät melko hyvin läpi ja suunnitelma rauhallisesta ajosta toimi hyvin. Tekniset kohdat ajoin varmasti ja poljettaviin kohtiin yritin ladata kaikki, mitä ukosta irtosi.

Kisa meinasi tosin alkaa melko synkästi, kun EK1:n loppuosassa takarenkaasta karkasi ilmat. Olin paikannut Meri-Teijossa rikkomani Mavic Crossroam XL:n Panaracerin tubeless-paikkaimella ja treenipäivän se kestikin hyvin. Ensimmäinen kisapätkä oli tietenkin paikalle liikaa ja se irtosi. Heitin maalissa pyörän katolleen ja laitoin sisurin sisään. Kun rengas oli täynnä ja irrotin pumpun, katkesi sisurista venttiili. No eipä siinä, enskamiehellä on tietenkin toinenkin sisuri varalla mukana. Kumi kovaksi, kiekko paikolleen ja matkaan. Kun painoin ensimmäisen kerran jarrua, takajarru ei toiminut ollenkaan. Hukkasin joskus aiemmin jarrupalat paikoillaan pitävän ruuvin ja hätäratkaisuna palat ovat olleet paikallaan nippusiteellä. Nippuside oli poikki, palat valuneet paikoiltaan ja männät uhkaavan ulkona. Ei muuta kuin pyörä taas katolleen, kiekko irti, männät sisään, enskarepusta uusi nippuside paikalleen ja kiekko takaisin. Rupesin kiristämään akselia ja kuinkas ollakaan, akselista lohkesi palanen irti! Ensimmäisen sisurin venttiilin katkeaminen kiukutti hieman, mutta nyt täyteen saatu tekninen värisuora jaksoi enää vain naurattaa. Onneksi sain tungettua lohjennen palan akselin mukana rungon reikään ja lopulta kiekon kiristettyä paikoilleen. Josko tässä nyt olisi tarpeeksi teknistä murhetta yhteen kisaan?

Kiristeleppä tällä

Kisan aikana ajoin muutaman kerran suunnittelemastani linjasta huti ja nelosen offcamber-kivikon otin ensimmäisellä kierroksella liiankin varmasti. Kaiken kaikkiaan yhtäkään läheltäpititilannetta kisassa ei käynyt, mikä on Meri-Teijon jälkeen aikamoinen parannus. Satuimme emittien palautukseen Jannen kanssa samaan aikaan. Janne antoi emitin ensin ja sai silloin sijan 20. Minä olin seuraava ja sain myöskin sijan 20. ja sysäsin Jannen listalla pykälän alemmas. Sen verran reippaasti olimme siirtymät liikkuneet, että kun kaikki olivat ajanottolaitteensa palauttaneet, lopullinen sijani oli 44. Kokonaiskisan voittaja, nuorten sarjassa ajava Petteri Leivo sai ajan 16:52 ja itse olin tästä 2:12 hitaampi. Erittäin tyytyväinen olen varmaan ajooni, sillä pätkäajat eri kierrosten välillä olivat samat tai sekunnin päässä toisistaan. Toki tämä kertoo varmasta ja varovaisesta ajosta, mutta ehkä turha rämäpäisyys on juuri heikkouteni ollutkin. Prosentuaalinen eroni kärkeen oli kuitenkin huomattavasti pienempi kuin Meri-Teijossa tai missään viime vuoden kilpailussa ja pitkästä aikaa päihitin myös vakituisen kilpakumppanini Anttonin!

Messilän kisasta jäi kokonaisuuten erittäin hyvä mieli. Oli hauskaa ja pitkästä aikaa tuloskin oli suurin piirtein tyydyttävä. Seuraava cupin kisa on 13.-14.6. Himosella. Kisa on sielläkin hissitön ja kisapätkiä ajetaan totutusti poiketen sekä lauantaina että sunnuntaina. Nyt kun vain saisin pidettyä saman rennon asenteen, enkä innostuisi ihan liikaa Messilän hyvästä tuloksesta!

Anttoni EK2:lla - Kuva: Samu Nisula

EK2:n hidas mutka - Kuva: Kosti Koistinen

Santa Cruz Enduro Series 2015 Warm Up Meri-Teijo

Tres Duros perustettiin reilu vuosi sitten. Tres Duros perustettiin enduroa uhkuen. Vaan mitenpä meni endurokausi 2014? Kari ei montaa kisaa ajanut, minä ja Ville olimme joka kisassa tyytymättömiä tuloksiimme, vaikka ehkä ajaessa olisi hauskaa ollutkin. Tosin ainakin itselläni hauskat hetketkin olivat vähissä, koska joko välinerikot tai rikkonainen ajo varjosti varmaan puolia koko kaudella ajettuja erikoiskokeita.

Talvihan tuli treenattua kovaa ja monipuolisesti ja Tres Duros lähtee kauteen 2015 vahvempana ja nopeampana kuin koskaan. Vai? Itse pyöräilin reippaasti työmatkat läpi talven ja mahdollisuuksien mukaan poikkesin poluillakin. Varsinainen treenaaminen, eli salihommat ja vetoharjoittelut jäivät kuitenkin loppukesään ja syksyyn. Mikä lie loukkaantuminen tai vastaava senkin innostuksen katkaisi. Kaksi etelän reissua tuli tehtyä ja painokin putosi viime kesästä puolivahingossa kymmenisen kiloa. Muiden talvitreeniin en ota kummemmin kantaa. Todettakoon kuitenkin, että tiimin sisältä irotaa satasen penkki - kylmiltään ja farkut jalassa!

Endurokausi alkoi Santa Cruz Enduro Seriesin lämmittelykisalla Meri-Teijossa 3.5.2015. Tres Duros ilmoittautui kisaan täysimittaisena. Itse olin lähdössä ajamaan tiukalla kisanaamalla, Kari ja Ville rennommalla asenteella. Kisanaama lienee syynä, että jo alkuviikosta tuntui pientä vellontaa mahanpohjassa. Edellisvuotiseen verrattuna menestystä olisi tultava!

Monen kiemuran kautta päädyin samaan kyytiin itseäni lähellä asuvan Jannen kanssa. Janne oli käynyt jo lauantaina ajamassa kisapätkiä ja yritti kertoa minulle niistä kriittisiä kohtia. Eipä siitä vielä paljoa päähän jäänyt. Itse on reitit nähtävä ja koettava, tosin siltikään niitä ei aina kovin hyvin muista. Kisapaikalla tapasimme Villen ja Karin. Ville oli siviilitamineissa, flunssan ja Trekin edustushommien takia kisa jäi ajamatta. Minulla ja Karilla oli viileän takia takit päällä - oransseja ei siis vielä paljastettu.

Kisakeskus sijaitsi hieman yläaseman alapuolella. Lähdimme liikenteeseen EK2:n varrelta, jonka alkuun pääsi heti hieman hyppäämään ja pätkän loppuosa oli rakennettua bermipätkää. Olipa hauska yllätys, että suoraan rinteeseen lähtiessä ei ollut sitä tökkivää ja kulmikasta ajamista, mitä ensimmäisillä laskuilla yleensä on. Ehkä alamäkikokemusta alkaa siis jo sen verran olemaan karttunut, ettei vauhti ole joka kerta iso shokki.

Tarkoituksemme oli ajaa Jannen ja Karin kanssa porukalla EK:t numerojärjestyksessä. Ensimmäinen EK oli selkeästi fyysisin kaikista. Alussa oli melko tasaista poljettavaa jonkin verran ja lopuksi kevyesti juurakoilla viljeltyä pujottelua metsän halki. Ennen pätkän puoliväliä sain jo eturenkaan lipsahtamaan alta ja pian sen jälkeen huomasin, että takarengas oli puhki. Renkaana oli Mavicin Crossroam XL, jonka siis pitäisi olla kutakuinkin alamäkirunkoinen kumi ja näin ollen todella kestävä. Nätti viilto näytti kyljessä olevan, eikä litku suostunut reikää paikkaamaan. Käskin perässäni ajaneen Karin jatkaa treenejään ja jäin yksin pusikkoon ihmettelemään tapahtunutta.

Renkaan sihistessä kerkesin miettiämään monta asiaa. Tätäkö tämä enduron paska taas on? Muutenkin kun elämässä tuntuu olevan semmoinen vaihe meneillään, että mikään ei oikein onnistu, niin pitääkö renkaidenkin vielä vittuilla?! Jättäisikö kisan kesken? Ei. Sisuria sisään, rengas kovaksi ja takaisin baanalle.

Seuraavaksi ajoin EK4:n. Se oli melko mukava pätkä. Aluksi oli lyhyt poljettava osuus leveällä tiellä ja siitä hypyn kautta bermeihin. Pätkän loppupäässä oli yksi hankalampi kivikko ja päivän aikana aikamoiseksi lillukoksi pehmennyt mutaränni. Treenilasku sillä pätkällä meni mukavasti ja olipa mutarännin kohdalla oikein yleisöäkin ihmettelemässä, uskaltaako siitä oikeasti losottaa läpi.

Nelosen jälkeen törmäsin Anttoniin, jonka kanssa lähdimme laskemaan EK3:a. Anttoni lähti edellä ja laitoin kypäräkameran päälle. Alussa oli poljettavaa kivikkoa, hitaita ja tiukkoja mutkia, mutaa, märkää viistokalliota ja lopussa paikalle tyypillistä kurvailua metsikössä. Treenilaskusta päällimmäiseksi jäi se, että pätkän lopuksi yritin laittaa kameraa pois päältä, mutta se olikin tipahtanut matkalle. En viitsinyt lähteä etsimään, koska siinä olisi mennyt pahimmassa tapauksessa koko treeniaika, eikä kameraa silti olisi välttämättä löytynyt.

Seuraavaksi taisin ajaa EK5:n pariin kertaan. Pysähdyin jopa ajamaan yhden mutkan toisella kierroksella uusiksi, koska olin takarenkaan lipsuessa yliohjannut sen molemmilla kerroilla. Muutenkin vitonen taisi olla teknisimmäksi mainostettu pätkä, mutten aivan tarkelleen muista, mitkä hankalat kohdat olivat EK3:lla ja mitkä EK5:llä.

Viimeisenä tutustuin EK2:een, jonka loppuosan olinkin jo ajanut aivan päivän aluksi. Lähdöstä poljettiin tunnelin läpi kivikkoportaisiin, jossa oli melko kapea ja tarkka ajolinja. Kivikon jälkeen poljettiin huoltotietä lyhyt (vai enduromittakaavassa pitkä?) ylämäki. Kun mäki muuttui myötäiseksi, heti ensimmäinen epätasaisuus reitillä oli hyppyri. Nokalta oli parin pyörän verran gäppiä vastapattiin, jonka jälkeen oli parin metrin pöytä ja sitten vasta alastulo. Tietenkin hyppyä piti kokeilla, mutta ylämäen jälkeinen loiva vauhtimäki ei riittänyt alkuunkaan vauhdeiksi ja töräytin keula edellä vastapattiin. Eihän kukaan nähnyt? Olisin melkein ansainnut kaatua, mutta selvisin pelästyksellä. Muutama muukin hyppyri matkalla oli ja ilmaahan niistä piti ottaa, vaikkei se enduron henkeen välttämättä kuulukaan. Toisella yrityksellä pääsin ensimmäisen hyppyrin hieman vajaana pöydän päälle, kun vartavasten latasin vauhdinottoon lähes kaiken, mitä reidestä irtosi.

Ajoin vielä muutaman pätkän uudestaan ja vetäydyimme Jannen kanssa tyytyväisinä kahvi- ja lounastauolle ennen starttia.

Yleinen sarja ajoi kisassa kaikki viisi pätkää kahteen kertaan. Yhteensä kymmenen EK:ta siis. Ykkönen meni itselläni melko hyvin molemmilla kierroksilla. Poljettavalla osuudella tuntui, että seuraava tulisi pian niskaan, mutta pätkäaikojen perusteella (sijat 21. ja 25.) ajoin ne kuitenkin ihan reippaasti. Kakkonen meni myös molemmilla kierroksilla melko kivuttomasti. Jaksoin polkea alun mäen melko hyvin, varsinkin kun moni muu näytti ajavan sen kuin siirtymällä ollessaan. Ensimmäistä hyppyriä en kisassa edes yrittänyt hypätä, mutta joissain pienemmissä yritin tarkoituksella antaa herkkua kameroilla. Pientä rävellystä jossain kohtaa polkimien kanssa oli, mutta melko puhtailta ja vauhdikkailta vedot tuntuivat. Sijat kuitenkin vasta 48. ja 40.

Väkisinhauskaa - Kuvakaappaus Villen videolta

Kolmoselle lähtiessäni tajusin, että olin treeneissä ajanut pätkän vain kerran. Kameranhukkauspätkä! Ennen kisavetoa oli melko epävarma olo, kun en pätkästä muistanut muuta kuin mudan. Kisalaskuista ei kummia jäänyt käteen. Alun hitaammat kohdat taisivat mennä molemmilla kerroilla melkoisesti päin hanuria. Väärät linjat, polkimet irti, talutusta.. EK-ajat 51. ja 42.

Nelosella vedin nenälleni molemmilla vedoilla. Pätkän alku oli todella hauska, mutta sitten jossain hitaammassa kohdassa, kun katseeni oli jo pidemmällä, tökkäsin keulan johonkin ja lensin tangon yli. Ensimmäisellä kerralla tanko vääntyi 45 astetta vinoon, mutta yritin silti lähteä ajamaan. Pyörä ei oikein mennyt suoraan, joten pysähdyin vääntämään tangon suoraksi. Toisella kertaa kaatumistyyli oli sama, mutta se tapahtui juuri kivikosta linjaa etsiessäni. Eihän siinä olisi enää kyytiin päässyt, joten juoksin kivikon alas ja hyppäsin pyörän selkään. Satula narahti ja EK:n jälkeen totesin, että kiskot olivat vääntyneet ja satulaputkikin oli kääntynyt jonkin verran vinoon. Sijat 84 ja 88.

Onnistunut versio kivikosta - Kuva: Kalle Alanko

Vitonen meni ensimmäisellä kertaa jokseenkin mukavasti. Muistan toiselle kierrokselle lähtiessäni, että olo oli melko mukava ja pätkäaikakin oli 27. Jälkimmäisellä kerralla alla oli nelosen täysin epäonnistunut suoritus ja muistaakseni rävelsin heti alun kivikoissa polkimien ja ajolinjojen kanssa. Vitutti. Treeneissä tsekkaamani mutka meni sentään hyvin, eikä välttämättä loppupätkälläkään mitään katastrofeja sattunut. Alun rävellyksestä jäi kuitenkin niin huono maku, että maaliin päästyäni sinkosin kaikin voimin Metukan pitkin peltoja. Ei se kyllä pitkälle lentänyt. Tietenkään. Pätkäaika oli 48.

Pesin pyörän ala-asemalla ja Anttonin yllyttämänä skippasimme hissin ja poljimme kisakeskukselle palauttamaan emittejä. Ajanotossa on melkein joka kisassa ollut jonkilaista häikkää ja tällä kertaa emittejä palautettaessa tuloksia ei saatu luettua ollenkaan. Pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen tulokset ja palkintojenjako saatiin kuitenkin suoritettua.

Oma sijoitukseni kisassa oli jaettu 43 ja hävisin kaikille ns. kilpakumppaneilleni. Villelle tosiaan DNS ja Karille DNF. Kari päätti yhden kierroksen jälkeen, että kun fiilis on hyvä, ei sitä tarvitse enää ylisuorittamisella pilata ja jätti pelin kesken. Kisan kovin yllättäjä oli Janne, joka vain muutaman kisan aiemmin ajaneena tykitti suoraan yleisen sarjan 19. sijalle. M40 sarjassa aika olisi riittänyt hopealle, mutta eihän nuoret ikäsarjoissa kilpaile... Hyvä Janne!

Nyt kun kisasta on kulunut reilu viikko, fiilis on jo melko hyvä ajatellen Messilän kisaa. Heti kisan jälkeen olo oli hyvinkin nihkeä, koska tulos oli taas melkoinen pettymys. Totesin kisan jälkeen, että ajan niitä sen takia, että näkisin omaa kehittymistäni lajissa. Jos haluan hauskaa pitää, kisat eivät välttämättä ole oikea paikka minulle. Ensimmäinen kausi enduroa oli todella hauska ja se oli portti hissipyöräilyn maailmaan. Viime kaudella odotin jo tuloksilta jotain, eikä kisat olleet enää niin mielekkäitä pelkkien ajopaikkojen takia.

Vaikka sosiaalisina tapahtumina kisat ovatkin hauskoja, haluaisin niissä joten kuten menestyäkin. On jokseenkin turhauttavaa, että marginaali kärkeen tuntuu olevan samaa luokkaa kuin pari vuotta sitten, jolloin ensimmäisiä endurokisojani ajelin ja nyt on kuitenkin kokemusta vauhdikkaasta ajosta kertyny todella paljon enemmän. Miksi kuitenkin häviän nyt niille, jotka 2013-kaudella säännöllisesti voitin? Eihän sinänsä kyse ole jonkun muun voittamisesta, mutta saman tasoisten kuskien kautta on helppo verrata omaa vauhtiaan ja kehittymistään.

Suurimmaksi ongelmaksi tälle vuodelle totesin hitaamman teknisen ajon. Kuntopuolen pitäisi olla paremmalla tolalla kuin viime vuonna, se kun oli se osa-alue, jota viime kaudella syyttelin. Meri-Teijon kisassa huomasin räveltäväni todella paljon. Selkeisiin kaatumisiin meni ehkä 20-30 sekuntia kokonaisajassa, millä en vielä kuroisi aikaa kiinni niihin sijoihin, missä haluaisin olla. Useita sekunteja meni myös siellä täällä siihen, etten malttanut ajaa oikeissa kohdissa tarpeeksi hitaasti, mikä taas johti huonoihin ajolinjoihin, jalkautumisiin ja välillä lähes täysin pysähtymisiin. Sen verran, mitä olen muiden perässä ajanut, uskon perusvauhtini olevan melko hyvän, mutta sitten ne pienet virheet... Ja kun niitä tulee jatkuvasti.

Kadotin osan tästä tekstistä bittiavaruuteen noin viikko sitten ja oli aika vaikea löytää aikaa ja jaksamista kirjoittaa tekstiä uudestaan. Nyt kun aikaa on vähän kulunut, huomaan kuitenkin suhtautuvani kisahommiin taas hieman rennommin ja positiivisemmin. En ole varsinainen tavoitteellinen urheilija, koska jos olisin, treenaisin huonoja osa-alueitani sinnikkäästi. Kivikkokinnaamisen sijaan olen valinnut käyttää Meri-Teijon jälkeisen vapaa-aikani lapioimiseen, koska se kiinnostaa enemmän. Tänä viikonloppuna kisattavaan Messilän kisaan olen lähdössä ehkä hieman rennommin ja pyrin ajamaan tekniset kohdat rauhallisemmin ja pitämään kovaa vauhtia siellä, missä siitä varmasti on hyötyä. Messilän kisa on siinäkin mielessä kiinnostava, ettei siellä ole hissejä, joten siirtymien ja sosiaalisuuden osuus kasvaa entisestään, eikä silloin viitsisi murjottaa koko aikaa.

No, seuraava kisaraportti sen taas kertoo, miten ajatukset ehtivät tästä muuttumaan. Messilässä Tres Duros on yhden miehen vahvuinen, mutta enköhän minäkin saa tunteenkuohua aikaiseksi koko porukan edestä.

Seuraavia pettymyksiä kohden - Kuva: Kalle Alanko

Välitilinpäätös

Erinäiset syyt ovat pitäneet minut poissa pyörän selästä viime viikot ja jonkinlaisesta kaihosta johtuen aloitin viimein jo pitkään takaraivossa kolkutelleen projektin. Tietokoneelle on kertynyt useita tunteja videota, joita en ole ehtinyt käymään läpi. Pääkopassa on myös kytenyt ajatus koostaa jonkinlainen kausikatsaus videon muodossa. Videoita katsellessa tajusin, että kulunut vuosi tarjoili sellaisen kattauksen elämyksiä, että nostan vuoden kaikkien aikojen parhaaksi, jos puntariin laitetaan pelkästään vapaa-aika. Huomasin myös, että oma ajaminen on mennyt isoin harppauksen eteenpäin ja alkuaikojen videot aiheuttavat väkisinkin pientä häpeää ja hymähdyksiä. Viime kausihan oli itselleni varsinaisesti ensimmäinen "totinen" pyörän selässä. Aiempana kesänä ajoin kylläkin Laajavuoren ja Tahkon, mutta viime kaudella mentiinkin jo Tahkoa lukuunottamatta kaikki. Nyt on menossa 3 vuosi maastopyöräilyn merkeissä ja mikäli taakse katsoo on tulevaisuudesta lupa odottaa ennen kaikkea hauskuutta. Kilpailemisen suhteen ajattelin ottaa viime vuotista rennommin ja olenkin suunnitellut ajavani numerolapulla varustettuna ainoastaan, Levin, Tahkon ja Sappeen. Kaikkiin kisaviikonloppuihin kuitenkin osallistun edustamalla pyöräliike Lundbergia Trekin maastopyöriä esitellen (tulkaa moikkaamaan ja koeajamaan pyöriä, ei oo pakko ostaa :). Ensimmäisen viikonlopun perusteella tämä vaikuttaa oikein mukavalta ratkaisulta, viikonlopusta nauttii ihan eri tavalla, kun voi käydä ajamassa oman fiiliksen mukaan ilman kilpailun tuomaa jännitystä ja mikä parasta kilpailut tarjoavat erinomaisen mahdollisuuden tavata hienoja ihmisiä.

Pidemmittä lätinöittä alla video tähän asti tapahtuneesta. Voin kertoa, että on ollut uskomattoman hieno vuosi ja toivottavasti edes osa siitä välittyy videolta.

Tres Duros Season 2014-2015 from VeeVee on Vimeo.

Vuosaaren pumptrack

Vaikka olen Vuosaaren Mustavuoressa pyöräillyt jo ennen maastopyöräilyn aloittamista cyclocrossarilla, tajusin vasta viime vuonna, että siellähän on pumptrack. Tai olin minä sen nähnyt, mutta en ollut asiaa rekisteröinyt. En kai oikein edes tiennyt, mikä pumptrack on. Kävimme porukkalenkillä viime vuonna hetken aikaa radalla pyörimässä, mutta se oli siinä kunnossa, ettei ollut toivoakaan ajaa päälinjaa ympäri polkematta. En tiedä, oliko sitä koskaan rakennettu valmiiksi, vai oliko se vain vuosien aikana valunut ja kasvanut umpeen. Olisi sinänsä ihan mielenkiinoista tietää, milloin ja kuka sen on alunperin rakentanut.

Köyhän kottikärry

Rupesin jo syksyllä suunnittelemaan, että rata pitäisi ehostaa. Ns. kakkosuora nousi hieman ylämäkeen ja ainakin toinen ison kierroksen kaarista oli liian laiska pumpattavaksi. Ykkössuoran vieressä meni umpeen kasvanut tuplauslinja ja vauhtimäen poikki meni toinen linja, jossa on pari pyöreäksi valahtanutta pikkuhyppyä.

Kun paikalla ei selkeästi virallista ratamestaria ole aikoihin ollut, päätin ottaa homman haltuun. Olen kevään aikana käynyt radalla muutaman kerran lapioimassa ja tänään iso kierros alkoi vaikuttamaan melko valmiilta. Lähes koko aamun ja päivän satoi, joten rata oli niin märkä, etten testikierroksia viitsinyt yrittää. Aiemmin tällä viikolla kuitenkin sain jo molempiin suuntiin ajettua ympyrät polkematta, joten ei se sen huonompi ainakaan voi olla. Radasta tuli ehkä melko tekninen, kun osa pömpyröistä on aika syviä ja tiheässä. Kakkoskaarikin vaatii vielä hieman huomiota, koska alkuviikosta sain etupyörän pyyhkäistyä pois alta, enkä ole varma, sainko tänään kaaren tarpeeksi korkeaksi. Kaarelta kakkossuoralle lähtevät ensimmäiset töyssyt on melkein pakko ajaa manuaalilla, ettei etupyörä tökkää töyssyjen ahtaaseen väliin. Rata on siis ehkä osin melko haastava, mutta riittääpä hinkattavaa!

P.26 sai tänään vain katsella..

Kakkossuora. Muista manuaali ennen kaarta!

Vauhtimäen poikki kulkevan linjan hyppyreihin en vielä päässyt käsiksi, mutta ykkössuoran viereistä tuplauslinjaa rupesin jo rakentamaan. Ensimmäinen hyppyri tulikin melko valmiiksi ja toisenkin alastulo melkein. Hyppyrien välissä oleva alue oli lähes kokonaan nurmikkoa, joten aikamoinen työsarka sitä kaivaessa ja muotoillessa oli ja vähän olisi vielä jäljellä. Hyppyrit ovat aika lähekkäin ja tarkoituksella melko ylös heittäviä. Moisten nokkien kanssa ei kokemusta vielä hirveästi ole, joten vauhtia on vaikea arvioida. Ja kun niitä olisi vielä kaksi peräkkäin... Noh, toivottavasti pian on kuivaa ja pääsee hommaa testaamaan!

Monelle paikka ei varmaankaan ole tuttu, mutta mielestäni kyllä tutustumisen arvoinen. Tästä karttalinkki Vuokin pumppikselle. Paikkaahan en omista, mutta ison homman olen sen kanssa tehnyt, joten toiveena kaikille ajajille olisi, ettei radalla ajettaisi kun se on märkä.

Tuplauslinja eli Pro Line

-Jäsen S

Itä-Helsinki -päivä

Villelle ja itselleni sattui vapaapäivä, joten lähdimme Vuosaaren suuntaan sessioimaan. Kaivoin syksyllä muutaman hyppyrin, joita Ville ei vielä ollut käynyt koeajamassa. Ja kun hyppyneitsyyksiä korkattiin, korkattiin myös kimppa-29 -neitsyyksiä. Tres Durosin 29:t, oma Metukkani ja Villen vielä uudenkarhea Reetu tapasivat ensimmäistä kertaa. Ja olipahan molemmilla vielä uudet TLD:n A1:set päässä.

Tapasimme Mustavuoren parkkipaikalla, mistä piti suorittaa erittäin lyhyt siirtymä hyppyreille. Meinasin vielä käydä hakemassa työkaluni läheiseltä pumptrackilta, mutta joku hävytön oli vienyt haravani ja lapioni. Mtb-miehen lapio on pyhä, mutta sitä joku ei ilmeisesti tiedä! No, ämpäri oli sentään jätetty jemmaan, missä muidenkin kamojen piti olla.

Ensimmäinen sessioimamme hyppyrin oli talven jäljiltä yllättävän hyvässä kunnossa. Pari kourallista hiekkaa nokalle, hieman taputtelua ja homma oli ready to go. Viimeksi kun olin hyppyriä ajanut, maa oli märkä ja muutama metri ennen nokkaa oli lätäkkö. Silloin sai polkea kunnolla, että vauhtia sai tarpeeksi. Nyt maa oli kuiva ja ensimmäiset hypyt losahtivat alastulosta yli. Gäppiä hyppyrissä on 3-4 metriä, mikä Italian vauhtien jälkeen tuntui aika mitättömältä, kun taas lähimetsien mittakaavassa kyseessä on ihan reilun kokoinen loikka.

Hetken hypittyämme ja linkkuja treenailtuamme siirryimme viereisille hyppyreille, joita on kaksi peräkkäin. Aloitin niiden rakentamisen joskus dirttipyörää silmällä pitäen. Ensimmäinen oli hieman pidempi ja loivempi ja toisesta oli tarkoitus tulla melko lyhyt, mutta reilusti ylös heittävä hyppyri. Kyllä sitä jälkimmäistäkin hyppiä pystyi, mutta alastuloa olisi pitänyt vielä kasvattaa melko roimasti ja nokkaakin korottaa ja jyrkentää.

Ajoimme hypyt muutaman kerran läpi, mutta totesimme, etteivät sinällään toimi ja dirttihyppyjä voisi käydä muuallakin ajelemassa. Ensin siirsimme jälkimmäisen hypyn alastuloa puolisentoista metriä kauemmas ja loivensimme hypyn nokkaa hieman. Gäpistä tuli sen verran pitkä, että tarvittavilla vauhdeilla ensimmäinen hyppyri oli taas aivan liian äkäinen, joten senkin nokkaa piti hieman loiventaa. Hyvähän siitä lopulta tuli, vaikka kaksi peräkkäistä hyppyriä hieman haastava onkin, kun välissä oleva tila ei hienolle kourulle ole kokonaan kaivettu. Eikä kaivettu nytkään, kun ei työkaluja ollut.

Sessioimme vielä molempia hyppypaikkoja hetken ja lopuksi menimme pumptrackille sekoilemaan. Erikoisia hyppylinjoja ja tuplauksia havittelimme, mutta homma ei ollut kovinkaan suuri suksee. Suksee oli kuitenkin ajon jälkeiset pitsat terassilla.

Päivän päätteeksi huomasimme, että päivälleen vuosi sitten olimme olleet samoilla paikoilla ajamassa, silloin oli Kari ja Mark'kin mukana. Näin ollen 21.4. nimetään vuotuiseksi Itä-Helsinki -päiväksi, tervetuloa ensi vuonna mukaan!

Kasailen pikkuhiljaa Itä-Helsinki -aiheista videota, joten päivän hommista ei voi liikaa vielä julkaista, mutta tässä pientä materiaalia niin tältä päivältä kuin myös vuoden takaa.

-Jäsen S

Vuosaari jumps from Samuli Hellberg on Vimeo.

It is always a pleasure to spend the day with @samulione #tresdurosrs #mtb

A video posted by Ville V (@vveevee) on Apr 21, 2015 at 10:10am PDT

@samulione #mtb #tresdurosrs

A video posted by Ville V (@vveevee) on Apr 21, 2014 at 1:35pm PDT

Vielä kerran Finalesta...

Kun jätkien kanssa talven aikana suunnittelimme etelän leiriä, olin ehdottomasti sitä mieltä, että Switchbacksille olisi mentävä uudestaa. Siellä jäi monta hyppyä valloittamatta ja kokonaisuutena muutenkin se oli erittäin toimiva paketti. Meistä Villen kanssa kumpikaan ei taida oikeasti tietää, miksi lopulta päädyimme Finale Ligureen, mutta jälkikäteen voi vain olla tyytyväinen, että näin kävi.

Ensimmäisenä ajopäivänä olin hermostunut, niin kuin aina uudessa paikassa tulee oltua. Epätietoisuus reittien vaativuudesta tuo oman jännityksensä, samaten kuin ajokavereiden taitotaso. Jännä homma, miten tarkoituksena on mennä pitämään hauskaa, mutta jostain syystä sitä haluaa selvittää ajoporukan hierarkian, jotta meno olisi selkeämpää. Ja mikähän niissä poluissakin jännittää, kun aluksi voi ottaa rauhassa ja rennommin, eikä oppaan kanssa kauhun paikkoja yllättäin pääse tulemaan?

Ensimmäinen ajopäivä lounaaseen asti oli ehkä tietynlaista kropan sisäänajoa. Ihan ensimmäisellä laskulla tukijalan reisi väsyi ja pientä armpumppia oli havaittavissa. Siitä olen oikeastaan kuitenkin melko yllättynyt, että kädet jaksoivat koko reissun sisäänajon jälkeen täysin ongelmitta (ellei ongelmaksi lasketa vääntynyttä peukaloa, joka vaivaa vielä näin parin viikon jälkeenkin). Vuosi sitten Malagassa kun kädet tuntuivat välillä siltä, ettei juomalasikaan pysyisi käsissä.

Ajoporukan taitotasokin tuli äkkiä selville ja ensimmäiset päivät ajelin pääasiassa kahden melko liukkaasti liikkuvan saksalaisen perässä. Samaten polut tulivat tutuiksi, eikä niitäkään tarvinut enää stressata. Ensimmäisenä päivänä tosin polkujen kanssa harmitti se, ettei samoja pätkiä toistettu kertaakaan, kun toisella ajokerralla olisi joitain yksittäisiä kohtia ehkä tajunnut ajaa eri tavalla (ensimmäisen pätkän hyppy!). Myöhempinä päivinä toisaalta reitit olivat samoja, joten asia ei sen enempää haitannut. Malagassa homman nimi oli se, että melkein joka päivä lähdimme eri paikkaan ajamaan, joten joka aamuna oli uusi stressi siitä, minkälaisia kauhutraileja olisi tulossa. Toisaalta Malagassa yhden päivän aikana tuli samalle reitille toistoja enemmän, millä tietysti on omat hyvät puolensa. Neljä ajopäivää Finalessa oli siinä mielessä melko passeli, että kun päiväohjelmasta oli vain kaksi eri versiota, ties vaikka pidemmän päälle olisi ruvennut haluamaan enemmän vaihtelua reiteille.

Villen mainitsema hyppyhomma oli ehkä ainoa, joka reiteissä jäi hieman harmittamaan. Kyllähän kovavauhtisessa ajossa ilmaan pääsee pienistäkin kökkäreistä, mutta rakennettuja hyppyreitä oli vain muutama, eikä niistäkään ollut yksikään semmonen, joka olisi kunnolla lennättänyt hyvään alastuloon. Kun ei omilla kotipoluillakaan oikein ilmaan pääse, niin hyppytreenit jää sitten jollekin toiselle reissulle.

Elicariden osalta täytyy sanoa se, että homma toimi kaikin puolin ja olivat erittäin sydämellistä porukkaa. Tosin pääasiallinen oppaamme Marco oli vain tuuraaja ja viimeisen päivän opas oli ehkä turhan show off -henkinen kaveri. Kisanumero pyörässä ja hirveä polkeminen tasamailla ja jopa siirtymillä. Selkä edellä hän tuli kuitenkin alamäissä aina vastaan. Itselleni tuli mieleen, että hän olisi voinut oma-alotteisesti esittää, että ajaisimme edellä, kun reititkin olivat meille jo tuttuja. Vaan itseppä saimme moista etuoikeutta pyydellä. Liekkö sitten kielitaidottomuus tai joku muu, mutta Marcoon verrattuna kaveri ei myöskään kertonut alkavista reiteistä mitään, katsoi vain että porukka on kasassa ja jatkoi paahtamista. Marco ei ehkä ajotaidoiltaa ollut ilmiömäinen, mutta oppaan hommat hän hoiti kyllä kiitettävästi.

Lempihommiani reissulla oli lounastauko, vaikka lounaan jälkeen yleensä ajo hetken aikaa tökkikin. Pöytään kannettiin isot kaukalot pastaa ja kasvisruokailijakin otettiin huomioon. Toisen päivän pääruoka, soppalautasellinen salaatinlehteä, tuntui kyllä suoranaiselta vittuilulta, mutta ehkä kyseessä oli vain unohdus. Muina päivinä kun pääruokakin oli hieman tukevampi. Italiassa kun oltiin, lounaan kanssa lasillinen punaviiniä kuului asiaan.

Reissusta jäi käteen ensisijaisesti hyviä muistoja ja kaipa sitä ajotaitoonkin taas jotain tarttui. Hyppyhomma vähän harmitti, mutta toisaalta vauhdikasta losotusta tuli taas sen verran nautittua, ettei ainakaan Suomen enskamäissä pitäisi vauhdin pelottaa. Ensimmäisenä päivänä kaaduin kahdesti. Ensimmäisellä kerralla eturengas pyyhkiytyi hiekalla alta ja toisella kertaa löin tangon johonkin ja lensin turvalleni. Jälkimmäisessä vääntyi peukalo. Toisena päivänä hölmöilin päälinjalta rinteeseen nousevan pikkupolun kanssa ja lensin melko kovassa vauhdissa olkapää edellä ylärinteeseen. Saman olkapään hajotin 2013 Laajavuoren enskakisassa, joten hieman tälli pelästytti. Oireilee se vieläkin vähän, muttei haittaa enää arkielämää. Selän kanssa oli myös ongelmia. Kolmannen päivän ensimmäisen laskun jälkeen meinasin jo lopettaa koko homman, mutta lämmetessä jumi helpotti. Selän kanssahan tässä kyllä muutenkin sahataan ees taas. Kaatumisten aiheuttamia kipuiluja ja selkää lukuunottamatta jaksoin sen verran hyvin, että olisin voinut vielä muutaman päivän lisääkin ajella. Vaan arki se kutsuu aikuista.

Lähtisinkö uudestaan? Lähtisin.

Alla vielä video reissusta.

-Jäsen S

Tres Duros in Finale Ligure 2015 from Samuli Hellberg on Vimeo.