Santa Cruz Enduro Series 2015 Warm Up Meri-Teijo

Tres Duros perustettiin reilu vuosi sitten. Tres Duros perustettiin enduroa uhkuen. Vaan mitenpä meni endurokausi 2014? Kari ei montaa kisaa ajanut, minä ja Ville olimme joka kisassa tyytymättömiä tuloksiimme, vaikka ehkä ajaessa olisi hauskaa ollutkin. Tosin ainakin itselläni hauskat hetketkin olivat vähissä, koska joko välinerikot tai rikkonainen ajo varjosti varmaan puolia koko kaudella ajettuja erikoiskokeita.

Talvihan tuli treenattua kovaa ja monipuolisesti ja Tres Duros lähtee kauteen 2015 vahvempana ja nopeampana kuin koskaan. Vai? Itse pyöräilin reippaasti työmatkat läpi talven ja mahdollisuuksien mukaan poikkesin poluillakin. Varsinainen treenaaminen, eli salihommat ja vetoharjoittelut jäivät kuitenkin loppukesään ja syksyyn. Mikä lie loukkaantuminen tai vastaava senkin innostuksen katkaisi. Kaksi etelän reissua tuli tehtyä ja painokin putosi viime kesästä puolivahingossa kymmenisen kiloa. Muiden talvitreeniin en ota kummemmin kantaa. Todettakoon kuitenkin, että tiimin sisältä irotaa satasen penkki - kylmiltään ja farkut jalassa!

Endurokausi alkoi Santa Cruz Enduro Seriesin lämmittelykisalla Meri-Teijossa 3.5.2015. Tres Duros ilmoittautui kisaan täysimittaisena. Itse olin lähdössä ajamaan tiukalla kisanaamalla, Kari ja Ville rennommalla asenteella. Kisanaama lienee syynä, että jo alkuviikosta tuntui pientä vellontaa mahanpohjassa. Edellisvuotiseen verrattuna menestystä olisi tultava!

Monen kiemuran kautta päädyin samaan kyytiin itseäni lähellä asuvan Jannen kanssa. Janne oli käynyt jo lauantaina ajamassa kisapätkiä ja yritti kertoa minulle niistä kriittisiä kohtia. Eipä siitä vielä paljoa päähän jäänyt. Itse on reitit nähtävä ja koettava, tosin siltikään niitä ei aina kovin hyvin muista. Kisapaikalla tapasimme Villen ja Karin. Ville oli siviilitamineissa, flunssan ja Trekin edustushommien takia kisa jäi ajamatta. Minulla ja Karilla oli viileän takia takit päällä - oransseja ei siis vielä paljastettu.

Kisakeskus sijaitsi hieman yläaseman alapuolella. Lähdimme liikenteeseen EK2:n varrelta, jonka alkuun pääsi heti hieman hyppäämään ja pätkän loppuosa oli rakennettua bermipätkää. Olipa hauska yllätys, että suoraan rinteeseen lähtiessä ei ollut sitä tökkivää ja kulmikasta ajamista, mitä ensimmäisillä laskuilla yleensä on. Ehkä alamäkikokemusta alkaa siis jo sen verran olemaan karttunut, ettei vauhti ole joka kerta iso shokki.

Tarkoituksemme oli ajaa Jannen ja Karin kanssa porukalla EK:t numerojärjestyksessä. Ensimmäinen EK oli selkeästi fyysisin kaikista. Alussa oli melko tasaista poljettavaa jonkin verran ja lopuksi kevyesti juurakoilla viljeltyä pujottelua metsän halki. Ennen pätkän puoliväliä sain jo eturenkaan lipsahtamaan alta ja pian sen jälkeen huomasin, että takarengas oli puhki. Renkaana oli Mavicin Crossroam XL, jonka siis pitäisi olla kutakuinkin alamäkirunkoinen kumi ja näin ollen todella kestävä. Nätti viilto näytti kyljessä olevan, eikä litku suostunut reikää paikkaamaan. Käskin perässäni ajaneen Karin jatkaa treenejään ja jäin yksin pusikkoon ihmettelemään tapahtunutta.

Renkaan sihistessä kerkesin miettiämään monta asiaa. Tätäkö tämä enduron paska taas on? Muutenkin kun elämässä tuntuu olevan semmoinen vaihe meneillään, että mikään ei oikein onnistu, niin pitääkö renkaidenkin vielä vittuilla?! Jättäisikö kisan kesken? Ei. Sisuria sisään, rengas kovaksi ja takaisin baanalle.

Seuraavaksi ajoin EK4:n. Se oli melko mukava pätkä. Aluksi oli lyhyt poljettava osuus leveällä tiellä ja siitä hypyn kautta bermeihin. Pätkän loppupäässä oli yksi hankalampi kivikko ja päivän aikana aikamoiseksi lillukoksi pehmennyt mutaränni. Treenilasku sillä pätkällä meni mukavasti ja olipa mutarännin kohdalla oikein yleisöäkin ihmettelemässä, uskaltaako siitä oikeasti losottaa läpi.

Nelosen jälkeen törmäsin Anttoniin, jonka kanssa lähdimme laskemaan EK3:a. Anttoni lähti edellä ja laitoin kypäräkameran päälle. Alussa oli poljettavaa kivikkoa, hitaita ja tiukkoja mutkia, mutaa, märkää viistokalliota ja lopussa paikalle tyypillistä kurvailua metsikössä. Treenilaskusta päällimmäiseksi jäi se, että pätkän lopuksi yritin laittaa kameraa pois päältä, mutta se olikin tipahtanut matkalle. En viitsinyt lähteä etsimään, koska siinä olisi mennyt pahimmassa tapauksessa koko treeniaika, eikä kameraa silti olisi välttämättä löytynyt.

Seuraavaksi taisin ajaa EK5:n pariin kertaan. Pysähdyin jopa ajamaan yhden mutkan toisella kierroksella uusiksi, koska olin takarenkaan lipsuessa yliohjannut sen molemmilla kerroilla. Muutenkin vitonen taisi olla teknisimmäksi mainostettu pätkä, mutten aivan tarkelleen muista, mitkä hankalat kohdat olivat EK3:lla ja mitkä EK5:llä.

Viimeisenä tutustuin EK2:een, jonka loppuosan olinkin jo ajanut aivan päivän aluksi. Lähdöstä poljettiin tunnelin läpi kivikkoportaisiin, jossa oli melko kapea ja tarkka ajolinja. Kivikon jälkeen poljettiin huoltotietä lyhyt (vai enduromittakaavassa pitkä?) ylämäki. Kun mäki muuttui myötäiseksi, heti ensimmäinen epätasaisuus reitillä oli hyppyri. Nokalta oli parin pyörän verran gäppiä vastapattiin, jonka jälkeen oli parin metrin pöytä ja sitten vasta alastulo. Tietenkin hyppyä piti kokeilla, mutta ylämäen jälkeinen loiva vauhtimäki ei riittänyt alkuunkaan vauhdeiksi ja töräytin keula edellä vastapattiin. Eihän kukaan nähnyt? Olisin melkein ansainnut kaatua, mutta selvisin pelästyksellä. Muutama muukin hyppyri matkalla oli ja ilmaahan niistä piti ottaa, vaikkei se enduron henkeen välttämättä kuulukaan. Toisella yrityksellä pääsin ensimmäisen hyppyrin hieman vajaana pöydän päälle, kun vartavasten latasin vauhdinottoon lähes kaiken, mitä reidestä irtosi.

Ajoin vielä muutaman pätkän uudestaan ja vetäydyimme Jannen kanssa tyytyväisinä kahvi- ja lounastauolle ennen starttia.

Yleinen sarja ajoi kisassa kaikki viisi pätkää kahteen kertaan. Yhteensä kymmenen EK:ta siis. Ykkönen meni itselläni melko hyvin molemmilla kierroksilla. Poljettavalla osuudella tuntui, että seuraava tulisi pian niskaan, mutta pätkäaikojen perusteella (sijat 21. ja 25.) ajoin ne kuitenkin ihan reippaasti. Kakkonen meni myös molemmilla kierroksilla melko kivuttomasti. Jaksoin polkea alun mäen melko hyvin, varsinkin kun moni muu näytti ajavan sen kuin siirtymällä ollessaan. Ensimmäistä hyppyriä en kisassa edes yrittänyt hypätä, mutta joissain pienemmissä yritin tarkoituksella antaa herkkua kameroilla. Pientä rävellystä jossain kohtaa polkimien kanssa oli, mutta melko puhtailta ja vauhdikkailta vedot tuntuivat. Sijat kuitenkin vasta 48. ja 40.

Väkisinhauskaa - Kuvakaappaus Villen videolta

Kolmoselle lähtiessäni tajusin, että olin treeneissä ajanut pätkän vain kerran. Kameranhukkauspätkä! Ennen kisavetoa oli melko epävarma olo, kun en pätkästä muistanut muuta kuin mudan. Kisalaskuista ei kummia jäänyt käteen. Alun hitaammat kohdat taisivat mennä molemmilla kerroilla melkoisesti päin hanuria. Väärät linjat, polkimet irti, talutusta.. EK-ajat 51. ja 42.

Nelosella vedin nenälleni molemmilla vedoilla. Pätkän alku oli todella hauska, mutta sitten jossain hitaammassa kohdassa, kun katseeni oli jo pidemmällä, tökkäsin keulan johonkin ja lensin tangon yli. Ensimmäisellä kerralla tanko vääntyi 45 astetta vinoon, mutta yritin silti lähteä ajamaan. Pyörä ei oikein mennyt suoraan, joten pysähdyin vääntämään tangon suoraksi. Toisella kertaa kaatumistyyli oli sama, mutta se tapahtui juuri kivikosta linjaa etsiessäni. Eihän siinä olisi enää kyytiin päässyt, joten juoksin kivikon alas ja hyppäsin pyörän selkään. Satula narahti ja EK:n jälkeen totesin, että kiskot olivat vääntyneet ja satulaputkikin oli kääntynyt jonkin verran vinoon. Sijat 84 ja 88.

Onnistunut versio kivikosta - Kuva: Kalle Alanko

Vitonen meni ensimmäisellä kertaa jokseenkin mukavasti. Muistan toiselle kierrokselle lähtiessäni, että olo oli melko mukava ja pätkäaikakin oli 27. Jälkimmäisellä kerralla alla oli nelosen täysin epäonnistunut suoritus ja muistaakseni rävelsin heti alun kivikoissa polkimien ja ajolinjojen kanssa. Vitutti. Treeneissä tsekkaamani mutka meni sentään hyvin, eikä välttämättä loppupätkälläkään mitään katastrofeja sattunut. Alun rävellyksestä jäi kuitenkin niin huono maku, että maaliin päästyäni sinkosin kaikin voimin Metukan pitkin peltoja. Ei se kyllä pitkälle lentänyt. Tietenkään. Pätkäaika oli 48.

Pesin pyörän ala-asemalla ja Anttonin yllyttämänä skippasimme hissin ja poljimme kisakeskukselle palauttamaan emittejä. Ajanotossa on melkein joka kisassa ollut jonkilaista häikkää ja tällä kertaa emittejä palautettaessa tuloksia ei saatu luettua ollenkaan. Pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen tulokset ja palkintojenjako saatiin kuitenkin suoritettua.

Oma sijoitukseni kisassa oli jaettu 43 ja hävisin kaikille ns. kilpakumppaneilleni. Villelle tosiaan DNS ja Karille DNF. Kari päätti yhden kierroksen jälkeen, että kun fiilis on hyvä, ei sitä tarvitse enää ylisuorittamisella pilata ja jätti pelin kesken. Kisan kovin yllättäjä oli Janne, joka vain muutaman kisan aiemmin ajaneena tykitti suoraan yleisen sarjan 19. sijalle. M40 sarjassa aika olisi riittänyt hopealle, mutta eihän nuoret ikäsarjoissa kilpaile... Hyvä Janne!

Nyt kun kisasta on kulunut reilu viikko, fiilis on jo melko hyvä ajatellen Messilän kisaa. Heti kisan jälkeen olo oli hyvinkin nihkeä, koska tulos oli taas melkoinen pettymys. Totesin kisan jälkeen, että ajan niitä sen takia, että näkisin omaa kehittymistäni lajissa. Jos haluan hauskaa pitää, kisat eivät välttämättä ole oikea paikka minulle. Ensimmäinen kausi enduroa oli todella hauska ja se oli portti hissipyöräilyn maailmaan. Viime kaudella odotin jo tuloksilta jotain, eikä kisat olleet enää niin mielekkäitä pelkkien ajopaikkojen takia.

Vaikka sosiaalisina tapahtumina kisat ovatkin hauskoja, haluaisin niissä joten kuten menestyäkin. On jokseenkin turhauttavaa, että marginaali kärkeen tuntuu olevan samaa luokkaa kuin pari vuotta sitten, jolloin ensimmäisiä endurokisojani ajelin ja nyt on kuitenkin kokemusta vauhdikkaasta ajosta kertyny todella paljon enemmän. Miksi kuitenkin häviän nyt niille, jotka 2013-kaudella säännöllisesti voitin? Eihän sinänsä kyse ole jonkun muun voittamisesta, mutta saman tasoisten kuskien kautta on helppo verrata omaa vauhtiaan ja kehittymistään.

Suurimmaksi ongelmaksi tälle vuodelle totesin hitaamman teknisen ajon. Kuntopuolen pitäisi olla paremmalla tolalla kuin viime vuonna, se kun oli se osa-alue, jota viime kaudella syyttelin. Meri-Teijon kisassa huomasin räveltäväni todella paljon. Selkeisiin kaatumisiin meni ehkä 20-30 sekuntia kokonaisajassa, millä en vielä kuroisi aikaa kiinni niihin sijoihin, missä haluaisin olla. Useita sekunteja meni myös siellä täällä siihen, etten malttanut ajaa oikeissa kohdissa tarpeeksi hitaasti, mikä taas johti huonoihin ajolinjoihin, jalkautumisiin ja välillä lähes täysin pysähtymisiin. Sen verran, mitä olen muiden perässä ajanut, uskon perusvauhtini olevan melko hyvän, mutta sitten ne pienet virheet... Ja kun niitä tulee jatkuvasti.

Kadotin osan tästä tekstistä bittiavaruuteen noin viikko sitten ja oli aika vaikea löytää aikaa ja jaksamista kirjoittaa tekstiä uudestaan. Nyt kun aikaa on vähän kulunut, huomaan kuitenkin suhtautuvani kisahommiin taas hieman rennommin ja positiivisemmin. En ole varsinainen tavoitteellinen urheilija, koska jos olisin, treenaisin huonoja osa-alueitani sinnikkäästi. Kivikkokinnaamisen sijaan olen valinnut käyttää Meri-Teijon jälkeisen vapaa-aikani lapioimiseen, koska se kiinnostaa enemmän. Tänä viikonloppuna kisattavaan Messilän kisaan olen lähdössä ehkä hieman rennommin ja pyrin ajamaan tekniset kohdat rauhallisemmin ja pitämään kovaa vauhtia siellä, missä siitä varmasti on hyötyä. Messilän kisa on siinäkin mielessä kiinnostava, ettei siellä ole hissejä, joten siirtymien ja sosiaalisuuden osuus kasvaa entisestään, eikä silloin viitsisi murjottaa koko aikaa.

No, seuraava kisaraportti sen taas kertoo, miten ajatukset ehtivät tästä muuttumaan. Messilässä Tres Duros on yhden miehen vahvuinen, mutta enköhän minäkin saa tunteenkuohua aikaiseksi koko porukan edestä.

Seuraavia pettymyksiä kohden - Kuva: Kalle Alanko