Meri-Teijo oli itselleni pettymys sekä tuloksen, että hauskuuden osalta. Yliyrittäminen kostautui. Onneksi sain karistettua turhat tulostavoitteet pois, hyväksyin olevani keskitason kuski ja lähdin Messilään lähinnä pitämään hauskaa. Taktiikkana oli ajaa tekniset kohdan pykälän verran rauhallisemmin ja tuutata poljettavat osuudet sitäkin kovempaa.
 |
| Messilässä oli hauskaa! EK1 - kuva: Jukka Tamminen |
Ensimmäiselle treenipätkälle Ville sai minut puhuttua ottamaan testipyörän alle. Trek Remedy 29 9.8. Siinäpä kevyt ja herkän tuntuinen kapistus. Vaikka ohjaamo olikin hieman kapea, korkea ja turhan pitkällä stemmillä varustettu, rinteeseen lähteminen tuntui yllättävän mukavalta. Ensimmäinen suuri ihmetys tuli tosin jo ennen kuin pääsimme edes erikoiskokeelle. Remedy kiipesi siirtymän mäet todella kevyesti, eikä pirulainen suostunut sutimaan, vaikka jyrkässä kohdassa hiekkatiellä nousin putkelle polkemaan. Toki iskari oli auki-asennossa, mutta napakan tuntuisesti se silti kiipesi. Takarengaskaan ei ollut erityisen rouhea, että sitä olisi voinut sutimattomuudesta kiitellä.
EK1 oli alusta tuttua polkua. Lähtömäestä sai hyvät kyydit vauhdikkaalle polkuosuudelle, josta syöksyttiin dropin ja pienen hyppyrin kautta bermeihin. Bermien jälkeisestä jyrkästä mäestä ojan yli käännyttiin muutaman sadan metrin poljettavalle huoltotieosuudelle. Edellisinä vuosina huoltotieltä on tiputettu oikealle Akin kivikkoon, mutta nyt huoltotietä poljettiin aina hissilinjan ali ja sitten vasta alamäkeen ja polulle. Alku polusta oli edellisenä kesänä rakennettua sileää pätkää, mutta muuttui äkkiä kivikkoisemmaksi, kun reitti oli linjattu ilmeisesti aiemmin ajamattoman hakkuualueen läpi. Hakkuuaukean jälkeen oli pätkä sileämpää ja pieni hyppyri, jonka jälkee lyhyt polku pusikon läpi maaliin. Hauska, vauhdikas ja hapokas pätkä, vaikkei treenipäivänä huoltotiellä kovaa tullutkaan vielä kammettua.
 |
| Ykkösen loppuosan hyppyri. Vajaaksi näyttää jäävän, tosin tekosyynä tyhjä takarengas... - Kuva: Aatu Salminen |
Remedy tuntui hyvältä, mutta vieraana pyöränä ja kovien rengaspaineiden takia hiukan epävarmalta teknisissä kohdissa, joten palautin pyörän ja otin Metukan alle. Kylläpä tuntui oma pyörä painavalta ja kankealta! Ylämäissäkin se suti huomattavasti, mutta kun alamäessä pääsi vauhtiin, tuntui tuttu pyörä taas hyvältä ja turvalliselta. Ajoimme vielä ykkösen uudestaan, mutta tällä kertaa pysähdyimme katselemaan muutamia linjavalintoja loppupuoliskon kivikoissa.
Kakkos-EK oli myös alusta tuttu. Startista poljettiin tasaisella pätkällä vauhti päälle ja siitä pienen töppyrän yli. Töppyrän päältä laskettiin jyrkästi oikealle ja siihen oli muodostunut kaksi linjaa. Lyhyempi, mutta jyrkemmin kääntyvä ja toinen hieman loivemmin ja pidemmältä kaartava, mistä ehkä pystyi saamaan paremman vauhdin jatkoa varten. Ehkä. Vauhdin sai viimeistään loivan mutkan jälkeisellä rinnepätkällä, josta syöksyttiin ensimmäiselle kivikkoiselle polkuosuudelle, jota en entuudestaan muistanut ainakaan viime vuoden kisasta. Polulle pystyi ampumaan kokolailla jarrut auki, mutta pian tuli tiukka vasen mutka, jossa piti kääntyessä ylittää kivi ja tiputtaa sen päältä alas varoen alla olevaa vastakiveä. Selvä avainkohta EK:lla. Kiven jälkeen oli muutama bermi ja muuta hauskaa räppäilyä kivien ja juurien seassa. Polku aukesi rinteeseen, josta poljettiin muutama sata metriä huoltotien kautta toiselle metsäpätkälle, joka olikin tuttu aiemmista kisoista. Samantyyppistä vauhdikasta kurvailua kuin ensimmäinenkin polkuosuus. Pumppailua ja vauhdin ylläpitoa mutkissa, maaston mukailua ja välillä piti yrittää muutama polkaisukin tunkea väliin.
Ensimmäisen vedon jälkeen kakkosella Jannella roikkui vaihtajan vipu vaijerin päässä irti tangosta. Onneksi Kari tuli pian perässämme paikalle pelastavana macgyverinä. Häneltä löytyi repusta pieni pussillinen erilaisia ruuveja, joista pienen etsimisen jälkeen löytyikin sopiva. Kun Janne jäi ruuvailemaan osia paikoilleen, tunkkasimme Karin kanssa hissilinjaa pitkin kakkosen viimeisen polkuosuuden alkuun ja ajoimme sen uudestaan. Tärkeimmät kohdat pätkän loppuosassa olivat oikealle kääntyvä kiven ylitys ja samaten oikealle tiputtava kannon ylitys. Molemmat olivat tuttuja edellisiltä vuosilta ja taisimpa 2014 rikkoa bashringin ja vääntää eturattaan kyseiseen kiveen. Tänä vuonna kivi ei tuottanut suuria murheita, mutta kannon kanssa en meinannut päästä sinuiksi millään!
Kolmos- ja nelos-EK:t sijaitsivat Tiirismaalla ja niille oli useamman kilometrin siirtymä kakkoselta. EK3 oli ainoa kokonaan viime vuodelta tuttu pätkä. Tästä syystä tarjouduinkin ajamaan pätkän edellä. Startin jälkeen oli poljettavaa singletrackia muutama sata metriä. Polku aukesi leveämmälle hiekkatiepätkälle, jolta piti polkea vauhti lyhyeen terävään nousuun. Nousun jälkeen oli heti mutainen bermi (vai uralle kulunut offcamber-mutka?), missä en saanut eturengasta kunnolla uraan ja pyörä lähti alta. Lensin naamalleni mutaan. Janne ja Kari tulivat heti perässä ihastelemaan oppaan loistosuoritusta. Totesin teeman mukaisesti, että tulin hankalaan kohtaan liian kovaa. Loppumatkalta löytyi lisää poljettavaa, penkkamutkia, offcamber-rinnemutkittelua ja yksi lyhyt kivikko. Eli lähes kaikkea, mitä hyvältä enduropätkältä voi toivoa! Viimeinen poljettava suora ennen maalia oli pehmennyt savivelliksi, mikä oli oikeastaan ainoa vähääkään ärsyttävä asia kokoa pätkällä. Kari jatkoi matkaansa neloselle ja siitä kotiin, kun Jannen kanssa jäimme ajamaan kolmosta vielä toiseen otteeseen.
Kolmoselta nelosellekin oli ihan reilusti poljettavaa. Nelonen oli ainoa kokonaan uusi pätkä, eikä mistään ollut korviini tihkunut mitään tietoa, minkä tyyppinen se olisi. Eli eipä muuta kuin sokkona radalle. Startti oli aavistuksen verran ylämäkeen, mutta muutaman kymmenen metrin jälkeen se kääntyikin jo myötäiseksi. Käytännössä reitti oli suoraviivainen ja vauhdikas polku lopun kinkkiseen viistorinteen kivikkoon. Okei, oli matkalla yksi tärkeä 90-asteen mutka ja viistorinteen jälkeen oli kivikkoinen ja treenipäivänä todella liukas mutka, minkä jälkeen vielä muutama bermi ennen maalia. Käytännössä kuitenkin pätkä oli sen verran lyhyt ja offcamber-osuus niin vaikea, että melkein koko EK kiteytyi tuohon yhteen n. kymmenen metriä pitkään kohtaan.
Ensimmäisellä vedolla ajoimme (tai yritimme ajaa, koska offcamber-kohdasta emme kompuroimatta selvinneet) koko pätkän suoraan alas asti. EK:n maali oli metsäjärven rannassa. Siirtymän ensimmäinen osa kulki kivistä ja juurakkoista polkua pitkin aivan vesirajan vieressä ja välillä siirtymä tuntui vähyntään yhtä jännittävältä, kuin itse EK. Polun jälkeen nousimme ulkoilutietä pitkin EK:n puoliväliin, josta laskimme sessioimaan offcamber-kohtaa. Toisella yrityksella taisin vetäistä tangon yli nenälleni. Jäimme katselemaan muiden yrityksiä ja pähkäilemään mahdollisia keinoja selvitä kivien yli. Muutaman uuden yrityksen jälkeen totesin, että kun kukaan ei hankalaa kohtaa näyttänyt pystyvän nopeasti ajaa, niin varmin tapa olisi vain laittaa jalkaa maahan ja yrittää pitää edes jonkilainen vauhti yllä. Sankaritekojen hinta on näet usein liian suuri ja yliyrittämällä ajatuisi vain ulos linjalta tai kaatuisi, niin kuin moni näytti treeneissä tekevän.
Kun viistokivikon taktiikka oli selvillä, palasimme vielä erikoiskokeen alkupäähän miettimään muutama linjavalintaa. On muuten jännä homma, että kun treenipäivänä jalkautuu reitin varteen, pysähtyy siihen äkkiä useampi muukin kuski ihmettelemään, että mitäs täällä pähkäillään. Itse kun lähtökohtaisesti vältän ruuhkaisia kohtia ja ajain vain ohi, ellei tosiaan ajamisen jälkeen tunnu siltä, että kohtaan täytyy palata. Seurasta huolimatta saimme kuiskittua salaiset linjamme kuntoon ja jatkoimme matkaa.
Puuttellisten reittimerkintöjen takia haahuilimme takaisinsiirtymällä hieman liian pitkään golfkenttien läheisyydessä, mutta lopulta löysimme kuitenkin takaisin ns. päärinteeseen ja ajoimme vielä EK2:n avainkohtia muutamaan kertaan. Olimme treenipäivänä viitisen tuntia liikenteessä ja riippuen luottaako Cyclemeterin vai Stravan lukuihin enemmän, ajoimme yhteensä karkeasti 25 km ja 1000 nousu- ja laskumetriä. Kokonaisuudessaan treenipäivä oli antoista. Kun lähdin rennolla asenteella ja keskikastin kuskina liikenteeseen, nautin ajamisesta koko päivän. Jannen kanssa oli mahtavaa ajaa treenipäivä, koska suurin piirtein saman tasoisina kuskeina pystyimme lähestymään pätkiä kutakuinkin samoista lähtökohdista. Yhdessä linjavalintoja ja taktiikoita pähkäillessä tuntui, että käteen jäi enemmän, kuin ehkä yksin treenaillessa ollessa olisi jäänyt. Tämä siis, vaikka lähtökohtaisesti olenkin kisoissa yleensä ehkä hieman omiin oloihini vetäytyjä. Mutta hyvä näin.
Kisapäivän aamuna olo oli kankea. Pääsin hyvissä ajoin nukkumaan, mutta heräsin joskus kahden aikaan ja taisin pyöriä pari tuntia, etten kuin uni tuli uudestaan. Kisaa en huomannut stressaavani, eikä muutenkaan ollut levoton olo, uni vain ei meinannut tulla. Huonekavereideni kanssa olimme päättäneet mennä seitsemältä Kartanon aamupalalle, mutta ovet olivat lukossa. Ajajakokous olisi 9.15 ja ennen sitä oli tarkoitus käydä ajamassa pari pätkää lämmittelyksi. Tunnin norkoilun jälkeen pääsimme aamiaiselle ja pakkohan siellä oli tankata niin kuin buffetissa yleensä tankataan. Paljon.
Aamiaisen jälkeen lähdin polkemaan ykkösen alkuun. Tuntuipa reisissä pahalta. Pelästyin jo, että treenipäivän rasitus kantaisi veronsa ja jalat olisivat kisapäivänä aivan tyhjät. Pätkä itsessäänkin tuntui aika keljulta, eikä ajatustakaan, että huoltotieosuuden olisin jaksanut polkea edes näennäisen reippaasti. Kerkesin pätkältä juuri sopivasti ajakokoukseen, jonka jälkeen kävimme vielä tupakaverini Anttonin kanssa ajamassa ykkösen kertaalleen. Olo oli hieman reippaampi, mutta Anttoni tuntui katoavan horisonttiin edeltäni. Enpä sitä toisaalta jäänyt murehtimaan, kun rentouden piti edelleen olla kisan kantava teema.
Kolmoselta nelosellekin oli ihan reilusti poljettavaa. Nelonen oli ainoa kokonaan uusi pätkä, eikä mistään ollut korviini tihkunut mitään tietoa, minkä tyyppinen se olisi. Eli eipä muuta kuin sokkona radalle. Startti oli aavistuksen verran ylämäkeen, mutta muutaman kymmenen metrin jälkeen se kääntyikin jo myötäiseksi. Käytännössä reitti oli suoraviivainen ja vauhdikas polku lopun kinkkiseen viistorinteen kivikkoon. Okei, oli matkalla yksi tärkeä 90-asteen mutka ja viistorinteen jälkeen oli kivikkoinen ja treenipäivänä todella liukas mutka, minkä jälkeen vielä muutama bermi ennen maalia. Käytännössä kuitenkin pätkä oli sen verran lyhyt ja offcamber-osuus niin vaikea, että melkein koko EK kiteytyi tuohon yhteen n. kymmenen metriä pitkään kohtaan.
 |
| EK4:n offcamber-kivikko. Hitaasti, mutta varmasti... - Kuva: Samu Nisula |
Ensimmäisellä vedolla ajoimme (tai yritimme ajaa, koska offcamber-kohdasta emme kompuroimatta selvinneet) koko pätkän suoraan alas asti. EK:n maali oli metsäjärven rannassa. Siirtymän ensimmäinen osa kulki kivistä ja juurakkoista polkua pitkin aivan vesirajan vieressä ja välillä siirtymä tuntui vähyntään yhtä jännittävältä, kuin itse EK. Polun jälkeen nousimme ulkoilutietä pitkin EK:n puoliväliin, josta laskimme sessioimaan offcamber-kohtaa. Toisella yrityksella taisin vetäistä tangon yli nenälleni. Jäimme katselemaan muiden yrityksiä ja pähkäilemään mahdollisia keinoja selvitä kivien yli. Muutaman uuden yrityksen jälkeen totesin, että kun kukaan ei hankalaa kohtaa näyttänyt pystyvän nopeasti ajaa, niin varmin tapa olisi vain laittaa jalkaa maahan ja yrittää pitää edes jonkilainen vauhti yllä. Sankaritekojen hinta on näet usein liian suuri ja yliyrittämällä ajatuisi vain ulos linjalta tai kaatuisi, niin kuin moni näytti treeneissä tekevän.
Kun viistokivikon taktiikka oli selvillä, palasimme vielä erikoiskokeen alkupäähän miettimään muutama linjavalintaa. On muuten jännä homma, että kun treenipäivänä jalkautuu reitin varteen, pysähtyy siihen äkkiä useampi muukin kuski ihmettelemään, että mitäs täällä pähkäillään. Itse kun lähtökohtaisesti vältän ruuhkaisia kohtia ja ajain vain ohi, ellei tosiaan ajamisen jälkeen tunnu siltä, että kohtaan täytyy palata. Seurasta huolimatta saimme kuiskittua salaiset linjamme kuntoon ja jatkoimme matkaa.
Puuttellisten reittimerkintöjen takia haahuilimme takaisinsiirtymällä hieman liian pitkään golfkenttien läheisyydessä, mutta lopulta löysimme kuitenkin takaisin ns. päärinteeseen ja ajoimme vielä EK2:n avainkohtia muutamaan kertaan. Olimme treenipäivänä viitisen tuntia liikenteessä ja riippuen luottaako Cyclemeterin vai Stravan lukuihin enemmän, ajoimme yhteensä karkeasti 25 km ja 1000 nousu- ja laskumetriä. Kokonaisuudessaan treenipäivä oli antoista. Kun lähdin rennolla asenteella ja keskikastin kuskina liikenteeseen, nautin ajamisesta koko päivän. Jannen kanssa oli mahtavaa ajaa treenipäivä, koska suurin piirtein saman tasoisina kuskeina pystyimme lähestymään pätkiä kutakuinkin samoista lähtökohdista. Yhdessä linjavalintoja ja taktiikoita pähkäillessä tuntui, että käteen jäi enemmän, kuin ehkä yksin treenaillessa ollessa olisi jäänyt. Tämä siis, vaikka lähtökohtaisesti olenkin kisoissa yleensä ehkä hieman omiin oloihini vetäytyjä. Mutta hyvä näin.
 |
| EK1:n hakkuualue - Kuva: Jukka Tamminen |
Kisapäivän aamuna olo oli kankea. Pääsin hyvissä ajoin nukkumaan, mutta heräsin joskus kahden aikaan ja taisin pyöriä pari tuntia, etten kuin uni tuli uudestaan. Kisaa en huomannut stressaavani, eikä muutenkaan ollut levoton olo, uni vain ei meinannut tulla. Huonekavereideni kanssa olimme päättäneet mennä seitsemältä Kartanon aamupalalle, mutta ovet olivat lukossa. Ajajakokous olisi 9.15 ja ennen sitä oli tarkoitus käydä ajamassa pari pätkää lämmittelyksi. Tunnin norkoilun jälkeen pääsimme aamiaiselle ja pakkohan siellä oli tankata niin kuin buffetissa yleensä tankataan. Paljon.
Aamiaisen jälkeen lähdin polkemaan ykkösen alkuun. Tuntuipa reisissä pahalta. Pelästyin jo, että treenipäivän rasitus kantaisi veronsa ja jalat olisivat kisapäivänä aivan tyhjät. Pätkä itsessäänkin tuntui aika keljulta, eikä ajatustakaan, että huoltotieosuuden olisin jaksanut polkea edes näennäisen reippaasti. Kerkesin pätkältä juuri sopivasti ajakokoukseen, jonka jälkeen kävimme vielä tupakaverini Anttonin kanssa ajamassa ykkösen kertaalleen. Olo oli hieman reippaampi, mutta Anttoni tuntui katoavan horisonttiin edeltäni. Enpä sitä toisaalta jäänyt murehtimaan, kun rentouden piti edelleen olla kisan kantava teema.
 |
| EK1:n ensimmäinen hyppy - Kuva: Kosti Koistinen |
Varsinaisen kisaraportin voikin kiteyttää aika lyhyeksi. Jannen kanssa olimme käyneen pätkät melko hyvin läpi ja suunnitelma rauhallisesta ajosta toimi hyvin. Tekniset kohdat ajoin varmasti ja poljettaviin kohtiin yritin ladata kaikki, mitä ukosta irtosi.
Kisa meinasi tosin alkaa melko synkästi, kun EK1:n loppuosassa takarenkaasta karkasi ilmat. Olin paikannut Meri-Teijossa rikkomani Mavic Crossroam XL:n Panaracerin tubeless-paikkaimella ja treenipäivän se kestikin hyvin. Ensimmäinen kisapätkä oli tietenkin paikalle liikaa ja se irtosi. Heitin maalissa pyörän katolleen ja laitoin sisurin sisään. Kun rengas oli täynnä ja irrotin pumpun, katkesi sisurista venttiili. No eipä siinä, enskamiehellä on tietenkin toinenkin sisuri varalla mukana. Kumi kovaksi, kiekko paikolleen ja matkaan. Kun painoin ensimmäisen kerran jarrua, takajarru ei toiminut ollenkaan. Hukkasin joskus aiemmin jarrupalat paikoillaan pitävän ruuvin ja hätäratkaisuna palat ovat olleet paikallaan nippusiteellä. Nippuside oli poikki, palat valuneet paikoiltaan ja männät uhkaavan ulkona. Ei muuta kuin pyörä taas katolleen, kiekko irti, männät sisään, enskarepusta uusi nippuside paikalleen ja kiekko takaisin. Rupesin kiristämään akselia ja kuinkas ollakaan, akselista lohkesi palanen irti! Ensimmäisen sisurin venttiilin katkeaminen kiukutti hieman, mutta nyt täyteen saatu tekninen värisuora jaksoi enää vain naurattaa. Onneksi sain tungettua lohjennen palan akselin mukana rungon reikään ja lopulta kiekon kiristettyä paikoilleen. Josko tässä nyt olisi tarpeeksi teknistä murhetta yhteen kisaan?
 |
| Kiristeleppä tällä |
Kisan aikana ajoin muutaman kerran suunnittelemastani linjasta huti ja nelosen offcamber-kivikon otin ensimmäisellä kierroksella liiankin varmasti. Kaiken kaikkiaan yhtäkään läheltäpititilannetta kisassa ei käynyt, mikä on Meri-Teijon jälkeen aikamoinen parannus. Satuimme emittien palautukseen Jannen kanssa samaan aikaan. Janne antoi emitin ensin ja sai silloin sijan 20. Minä olin seuraava ja sain myöskin sijan 20. ja sysäsin Jannen listalla pykälän alemmas. Sen verran reippaasti olimme siirtymät liikkuneet, että kun kaikki olivat ajanottolaitteensa palauttaneet, lopullinen sijani oli 44. Kokonaiskisan voittaja, nuorten sarjassa ajava Petteri Leivo sai ajan 16:52 ja itse olin tästä 2:12 hitaampi. Erittäin tyytyväinen olen varmaan ajooni, sillä pätkäajat eri kierrosten välillä olivat samat tai sekunnin päässä toisistaan. Toki tämä kertoo varmasta ja varovaisesta ajosta, mutta ehkä turha rämäpäisyys on juuri heikkouteni ollutkin. Prosentuaalinen eroni kärkeen oli kuitenkin huomattavasti pienempi kuin Meri-Teijossa tai missään viime vuoden kilpailussa ja pitkästä aikaa päihitin myös vakituisen kilpakumppanini Anttonin!
Messilän kisasta jäi kokonaisuuten erittäin hyvä mieli. Oli hauskaa ja pitkästä aikaa tuloskin oli suurin piirtein tyydyttävä. Seuraava cupin kisa on 13.-14.6. Himosella. Kisa on sielläkin hissitön ja kisapätkiä ajetaan totutusti poiketen sekä lauantaina että sunnuntaina. Nyt kun vain saisin pidettyä saman rennon asenteen, enkä innostuisi ihan liikaa Messilän hyvästä tuloksesta!
Messilän kisasta jäi kokonaisuuten erittäin hyvä mieli. Oli hauskaa ja pitkästä aikaa tuloskin oli suurin piirtein tyydyttävä. Seuraava cupin kisa on 13.-14.6. Himosella. Kisa on sielläkin hissitön ja kisapätkiä ajetaan totutusti poiketen sekä lauantaina että sunnuntaina. Nyt kun vain saisin pidettyä saman rennon asenteen, enkä innostuisi ihan liikaa Messilän hyvästä tuloksesta!
 |
| Anttoni EK2:lla - Kuva: Samu Nisula |
 |
| EK2:n hidas mutka - Kuva: Kosti Koistinen |
Moi,
VastaaPoistaNäitä sun juttuja on tosi mukava lukea. :)
Älä nyt ymmärrä mitään väärin kun sanon, että näissä on sellaista sopivan "kotikutoista" ja loistavaa intoa puhkuvaa fiilistä mukana. Positiivisessa mielessä siis vain.
Mie olen ollut niin kauan tässä fillarihommassa mukana ja tuossa oli sellainen pitkähkö kausi, kun meinasi karata homma Suomenmaassa sellaiseksi mukamuka vakavan oloiseksi "pro"-meiningiksi vähän liian monilta osin.
Ja onneksi tämä enska on tullut dh:n rinnalle (ja näyttäis puuhaltavan ohi) ja tuonut taas sen hyvän meiningin mukaan. :D
Propsit ja hatunnosto siis!
Kiitti kommentista.
PoistaJoo, eihän tää niin vakavaa saisi olla, varsinkaan kun kolmikymppisenä on hissiavusteista pyöräilyä vasta ruvennut harrastelemaan. Mut ei sitä toisaalta ihan paskakaan halua olla :D Hyvällä meiningillä ja siisti ois omaa kehitystä vähä nähdä kisatulosten kautta.