Napapiirin sankarit osa 2

Kisapäivän aamu starttasi sateisena, kuten muutkin reissulle sattuneet päivät. Jo perinteeksi muodostunut stressaaminen alkoi välittömästi silmien avaamisen jälkeen. Hädissään olin edellisenä päivänä vaihtanut rengastuksen aavistuksen verran pitävämpään ja mielessäni kiittelinkin päätöstä, koska vaikutti siltä, että liukasta tulee olemaan.

Yleisestikään aamupala ei ole päivän suosikkiannokseni ja kisapäivänä se ei todellakaan ole sitä. Olinkin miettinyt edellisenä päivänä, että syön väkisin aamulla yhden leivän ja Kätkätunturin kierroksen jälkeen tankkaan jotain lisää. Tutut ajatukset hiipivät väkisinkin mieleen "miksi mä aiheutan itselleni turhaa stressiä" varsinkin, kun Ylläksen bike park alkoi hiipimään potentiaalisena lauantaipäivän ajanviettona. Rippeet jäljellä olevasta mieskunniasta saivat kuitenkin pidettyä ajatukset linjassa ja kisoihin lähdettiin. Automatkalla Leville Janne antoi minulle tehtäväksi valita matkalle sopivat biisit ja täräytinkin eetteriin Gunnareiden Nightrainin, Welcome to the Junglen ja Volbeatin Still Counting, tällä kattauksella sain taiottua itsellekin hyvän fiiliksen ja stressi hellitti hieman.

Kuvasta poiketen eteen vaihtui Shorty ja taakse HR2

Startti tapahtui kärjen osalta klo 9 ja siitä sitten numerojärjestyksessä 20 sekunnin välein. Oma starttini tapahtui joskus ennen kymmentä. Startti tapahtui ison maailman malliin Battery-portin läpi kuuluttajan kajauttaessa ilmoille Kuusamon pojan nimen kaiken kansan kuultavaksi, ilmassa oli kosteuden lisäksi myös urheilujuhlan tuntua. Tahkottavana oli 10 kilsan siirtymä Kätkätunturille. Olin köyttänyt kypärän ja muut suojat reppuun kiinni ja varustukseni tuntui selässä samalta kuin armeija-aikojen polkupyörämarsseilla. Edellisenä päivänä siirtymä tuntui erityisen pitkältä, mutta nyt se tuntui menevän kuin siivillä. Olin mielessäni ajatellut sellaisen strategian, että varsinainen kilpailuni alkaa vasta Kätkätunturin jälkeen. En muistanut kummastakaan Kätkän ek:sta oikeastaan mitään yksityiskohtia vaikka yritin niitä illalla vielä videolta katsoa. Sopivasti heti siirtymän kärkeen alkoi myös sataa. Kätkän päällä tuuli melkoisesti ja huolimatta reippaasta alkulämmittelystä ennen starttia paleli melkoisesti.

Hermostunutta pelleillyä ennen starttia

EK 1

Starttasin reitille innokkaana ja yritin polkaista heti alkuun mukavan vauhdin päälle. Ajo oli koko ek:n ajan tökkivää, en muistanut mutkia ja suorilla yritin polkea aina mutkissa menetettyä aikaa kiinni. Reitin alussa oli tiukka oikealle kääntyvä mutka jota edellisenä päivänä pysähdyimme katselemaan. Nyt en mutkaa muistanut vaan syöksyin mutkan läpi kahden katajan välistä. Samuli heitti harjoituksissa puolitosissaan, että mitä jos ajaisi katajan läpi, no tulipa tehtyä sekin, ei tarkoituksella, mutta pysyin pystyssä enkä varmaankaan hävinnyt lainkaan aikaa. Muistamattomuudesta johtuen en uskaltanut myöskään ottaa reidestä ihan kaikkea irti, kun tarkkaa tietoa pätkän rasittavuudesta ei ollut.

EK 2

Ja tätähän sitä oli tullut kauhulla odotettua koko yö. Edellisen päivän puolivillainen harjoittelu mokailuineen aiheutti sen, että rakentelin tästä pätkästä itselle yön aikana melkoisen monsterin. Asiaa ei myöskään helpottanut, kun reitti muutenkin tuntui olevan kaikkien huulilla. Edellisestä päivästä muistin oikeastaan vaan mokaamani kivikon, yhden jyrkemmän kohdan ja loputtomalta tuntuneen keston. Strategiana oli laittaa reittä laulamaan heti pätkän alussa hyvän vauhdin saamiseksi ja lasketella seuraavaan poljettavaan kohtaan hyvällä vauhdilla. B-vaihtoehtoa en ollut miettinyt. Joka tapauksessa otin b-vaihtoehdon käyttöön, kun ryysäsin kyljelleen pusikkoon ensimmäisessä mutkassa, ENSIMMÄISESSÄ! Päästelin ilmoille muutamat vitut ja keräilin itseni pusikosta peläten, että milloin takaa tullaan ohi. Takaisin vauhtiin ja nyt alkoi sitten odottelu, että milloin se kivikko tulee. Ajo oli tuttua tökkivää, suorilla sen mitä uskalsin/jaksoin ja sitten mutkiin kaikki vauhti pois. Lopulta kivikko tuli ja nyt, kun sen pääsi ajamaan normaalilla vauhdilla niin eihän siinä oikeastaan mitään erikoista ollut. Kivikon jälkeen näin edessä olevan selän ja pääsin kajauttamaan ensimmäistä kertaa urallani "Tietä!", mahtava fiilis! No samassa kuulin, että myös minun takanani oli kuski odottelemassa omaa ohitusvuoroaan. Edellä menevä antoi minulle sujuvasti tietä (kiitos) ja aloin katselemaan sopivaa paikkaa, jossa päästäisin takanani tulevan ohi. Luulin sellaisen löytäneeni ja ohjasin sivuun, väli mihin ohjasin oli kuitenkin liian kapea ja sain äkkipysäyksen kahden puun väliin. Säikähdin menettäväni myös juuri saavuttaneeni päänahan, mutta pääsin kuin pääsinkin ajoissa takaisin polulle. Loppumatkalla mokailin pariin kertaan ja ajelin pusikoihin. Maalissa kuitenkin ihmettelin, että miksi olin ek:sta moisen monsterin rakentanut. Maalissa myös selvisi, että minut ohittanut kaveri oli ennen minua ohittanut jo yhden, joten hän ajoi pätkällä 3 kaverin ohi.

Edessä oli pieni siirtymä Leville, jossa porukka otettiin taas kasaan ja laitettiin reitille numerojärjestyksessä. Zero pointissa olivat myös taukoa viettämässä, Samuli ja Janne. Jätkillä oli keskustelu käynnissä Kymä-Tapsan kanssa ja kun saavuin paikalla kaikkien naamalle muodostui kysyvä ilme ja melkein yhteen ääneen NO?, ihmettelin hetken, että mistä on kysymys ja selvisikin, että pojat kärttivät mielipidettäni aamun kierroksesta. Jätkien hämmästykseksi kerroin fiiliksen olevan hyvä ja saatoin myös hätäpäissään kehua aamun reittejä. Kertoo ilmeisesti jotain luonteestani, kun pojat olivat veikkaalleet millä kirosanayhdistelmällä kerron tunnelmat. Väärässä olivat!

EK 3

Ei oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista. Reitti oli muotoutunut hieman erilaiseksi ja muutaman kerran hätäpäissään valitsin väärän linjan. Jossain keskivaiheilla paukautin myös yhteen isoon kiveen, mutta jollain konstilla selvitin senkin ilman kaatumista tai kalustotappioita.

EK 4

Ennakkoon olin ajatellut, että ajan nämä bike parkin pätkät hieman suuremmalla riskillä, kun niitä oli tullut harjoiteltuakin eniten. Startti tapahtui heti hissin vierestä ja ek alkoi vauhdikkaalla laskulla ennen kurvausta punaiselle reitille. Lähtöportin jälkeinen mäki oli jo edellisenä päivänä aika mutainen ja olinkin salannut jätkiltä mudan vieressä menevän kuivemman polun. Nyt siihen oli kuitenkin laitettu jotain lippuja ja ajoin heti alussa yhtä lippua päin. Hetkellinen näkökyvyn menetys ja paluu takaisin päälinjalle. Perkele sen kerran, kun yrittää tehdä jotain massoista poikkeavaa tulee markkinavoimat tielle. Ek: n ajosuoritus noudatteli tutuksi tullutta tökkivää ajotyyliä ja myöhästyin varmaan jokaisesta mutkasta. Reitiltä oli linjattu laiturit ja muut rakennetut systeemit pois ja polku kurvasikin tien yli metsään, jossa paukautin yhdessä kivessä takapään vanteelle, mutta ei kalusto- tai miestappioita. Reitin varteen oli myös kertynyt jokunen katsoja ja loppumatka menikin vellovan ihmismeren ja raivoisan kannustuksen keskellä tyylitellessä.

EK 5

Tämä oli se laskettelurinteeseen tehty kurvailu ja ajatukseni olikin ajaa alun metsäosuus sen mitä pääsen ja kurvailla rinteessä sitten varman päälle. Tämä toteutui ehkä liiankin suunnittellusti ja jälkikäteen harmittaakin, etten ottanut rinneosassa enempää riskiä. En oikein tiennyt minkälaisella vauhdilla kestän pystyssä, kun harjoituksissa en saanut kasaan kuin yhden epäonnistuneen vedon ja yhden ylivarovaisen.

Janne aka. Juan, tunnettu jo Ridefreen ajoilta,
salaili vauhtiaan pari ekaa päivää, mutta näytti
kisassa mistä kana kusee!

EK 6

Sama kuin 3. Tällä kertaa vältin kiveen törmäämisen ja sain ajettua edelläni lähteneen kiinni juuri ennen maalia. Edellinen oli kärsinyt rengasrikon.

EK 7

Reitti myötäili osin sinistä ja mustaa bike parkin reittiä. Sain alkuun hyvän vauhdin ja ajoin alkuosan bermeissä näköyhteyden edellä olevaan. Ilo oli kuitenkin ennen aikainen, jyrkkä osuus meni tutusti jarruja laahaten. Surkea suoritus.

Seiskan jälkeen hissin ala-asemalla tapasin Samulin ja luulin hänen jääneen solidaarisuudesta odottelemaan minua, jotta ajaisimme viimeisen ek:n peräkkäin. Kyse ei ollutkaan siitä, vaan ala-asemalla porukkaa otettiin kasaan, koska kärjen maaliin saapuminen haluttiin aikatauluttaa tv-kameroiden kanssa synkroniin. Itse en kuitenkaan suostunut luopumaan siirtymillä kerätyistä päänahoista vaan pysyttelin hissijonossa Jannen takana. 8 ek:n startissa odotti myös epämääräinen massa ajovuoroon ja Sauli paimensi porukkaa numerojärjestykseen. Tämä harmitti silloin hieman, koska se aiheutti turhaa odottelua niin ala-asemalla kuin startissakin.

Markkinavoimien vuoksi jonotusta ala-asemalla.

EK 8 (sama kuin 3)

Ehkä eniten nyt jälkikäteen harmittaa se varovaisuus millä ajoin kasin. Minulle on aiemminkin käynyt niin, että alan viimeisellä pätkällä varmistelemaan ehjää suoritusta ja siitä ei kello tykkää.

Emitin palauttaessa sain sijoituksen 50, joka muuttui lopullisiin tuloksiin sijaan 70. Tuloksesta on hieman ristiriitaiset tunnelmat, kaikki itselle asettamani tavoitteet eivät täyttyneet ja tiedän pystyväni parempaankin ajamiseen. Toisaalta taas virheet kuuluvat lajiin ja niitä tulee aina kaikille. Kauhean pettynytkään en osaa olla. Aika ei riitä harjoittelemaan enempää bike parkeissa vauhdikasta ajamista, joten turha sitä vauhtia on toivomallakaan odotella. Kaiken kaikkiaan kilpailu oli paras tähän mennessä ajamistani ja mikä parasta, minulla oli todella hauskaa koko kisan ajan. Onpa joskus ollut sellaisiakin kisoja, joissa on vituttanut startista maaliin. Aionkin nyt jatkossa jättää itselle tavoitteet asettamatta ja lähteä pitämään hauskaa. Samuli kertoilee myöhemmin omista kisakokemuksistaan. Sen verran täytyy kuitenkin sanoa, että Janne vanhana kettuna salasi harjoituspäivät vauhtiaan ja päästi pedon irti vasta kisassa.

1000 kilometrin pyöränpesu

-Jäsen V-

Napapiirin sankarit osa 1

Tätä kirjoittaessa kisareissu on loppusivallusta vaille valmis, matkaa vielä tahkottavana vajaat 600 kilsaa. Mut palataan alkuun. Päästiin Jannen kanssa starttaamaan keskiviikkona kohti pohjoista hieman alustavasta aikataulusta myöhässä joskus puoli viiden aikaan. 

Mitsu valmiina nielaisemaan tonnin verran kilsoja. 

Tarkoituksena oli ajaa suorilta Kittilään, mutta matkan aikana päätettiin, että nukutaan Oulussa kunnon unet ja jatketaan aamulla hyvin levänneinä kohti Kittilää. Minä sain kyllä nukuttua hyvin, mutta sen seurauksena Jannen unet jäivät vähiin. Vaimokin on väittänyt minun kuorsaavat ja nyt Jannekin aloitti saman valheen kertomisen, mikä lie salaliitto.

Perillä Oulussa.

Torstaina aamulla herätys 7.00 ja nokka kohti pohjoista. Minulla on ollut tapana pistäytyä pohjoisen reissuilla Haaparannassa täydentämässä varastoja pitkän talven varalle ja niin tehtiin nytkin. Pysähdyttiinpä matkalla myös syömään Tornionjoesta nostetusta lohesta keitetty lohikeitto.

 

Lohikeitto oikeasta lohesta.

 Leville saavuimme joskus yhden aikoihin jossa meidät otti vastaan sateinen tunturi jonka huippu oli kadonnut pilven sisään. Sadetta pelkäämättä ostimme päiväliput ja hyökkäsimme gondoliin. Samaan aikaan Samuli jatkoi loputtomalta tuntuvaa taivallustaan kohti pohjoista. Aloitimme ajelut sinisellä reitillä mikä tuntui pitkän tauon jälkeen loistavalta. Samulia odotellessa ehdimme ajaa sinisen ja punaisen kummankin kahteen kertaan. Vierailin ensimmäisen kerran Levin bike parkissa toissa kesänä, kun olin juuri aloittanut  maastopyöräilyn  ja silloin sain hankittua itselleni kammon punaisen reitin ensimmäiseen droppiin, kaaduin silloin siinä sen verran pahasti, että vielä viime vuonnakin, kun edellisen kerran Levillä vierailin jätin sen ajamatta. Olinkin rakennellut sen mielessäni vähintään rampagen droppeja vastaavaksi. No eihän se sitä ollut ja sekin lohikäärme tuli seivästettyä heti ensimmäisellä laskulla. Samulin saavuttua ajoimme sinisen pariin kertaan ja suuri yllätys olikin, kun ensimmäisellä laskulla pysyin koko pätkän ajan Samulin kontissa kiinni, toisella laskulla vaihdettiin järjestystä ja taisin jossain kohdissa hieman karatakin Samulilta. Todella vakuuttavasti Samuli valehtelikin ja ihmetteli vauhtiani. No ihmettelin sitä itsekin, mutta nyt tajuan sen vaan olevan jokin mtb-jumalien kieroutunut tapa vittuilla ja antaa aina hetkellisesti sen verran kyytiä, että itseluottamus nousee ja romahduttaa se sitten sopivassa kohdassa. Sinisten jälkeen siirryttiin punaiselle joka sisältää useita rakennettuja laitureita ja wallrideja. Jostain syystä kyytiä riitti edelleen ja ajoin pätkän ihan Samulin perässä kiinni, kunnes alaosan kallistetussa mutkassa, joka päättyy puusta rakennettuun step uppiin Samuli käväisi huolimattomasti jarrulla ja otti lonkalta putkirullauksen tyyppistä hoitoa lappilaisesta kakkosnelosesta. Itsekin huomasin samassa rytinässä pidon märällä puulla riittämättömäksi ja vain vaivoin sain pidettyä itseni pystyssä laiturilla.

Samuli kasailee itseään ja pyöräänsä

Pikkuvarvas saattaa olla pikkusen murtunut

Laskun jälkeen Samuli jäi hienosäätämään pyöräänsä ja me painuttiin Jannen kanssa mustalle. Mustaa "dh-reittiä" en saanut koko reissun aikana sujumaan, en vaan uskaltanut päästää jyrkällä osuudella jarrulta vaan mutkien välit menivät jarruja laahaten, ärsyttävää! Ajelimme kimpassa vielä muita parkin reittejä ja hieman ennen kuutta siirryin oluelle ala-asemalle Jannen ja Samulin siirtyessä kuuluisalle viimeiselle laskulle. Pian Samuli kurvasikin alas ja ihmettelimme mihin Janne oli jäänyt, Samuli oli hieman epäilevänä, että olis kuullut takaansa jotain mölinää heti mustan reitin alussa ja pian puhelin piippasikin ilmoittaakseen Jannen rikkoneen renkaansa. Ironista tapauksessa oli se, että edellisenä iltana Janne irvaili mun enskarepulle ja sen sisällölle. Silloin vielä Jannen kantana oli, että kyllähän nyt iskaripumpulla yhden sisurin pumppaa, no näköjään vanhakin koira voi oppia uusia temppuja. 

Majoituimme minun anoppilaan Kittilän "keskustassa" jonne siirryimmekin  tyytyväisinä mukavaan ja onnistuneeseen ajopäivään. Samulilla oli mukana reissussa myös spessun dirttipyörä P26 ja saunaa odotellessa Samuli rakensi pihalle "hyppyriä" dirtille. Talo on vasta rakennettu ja pihatyöt antavat odottaa itseään, joten rakennusmateriaalia pihalla riittää. No pitihän sitä lähteä leikkiin mukaan. Pihalle oli rakennettu sievä pikkutupla jonka nokan ja landin yli pystyisi hyppäämään bunnyhopilla. No enpä hypännyt, en ottanut huomioon ettei tommonen biitsihiekasta rakennettu hyndä kestä ponnistamista ja nokka sortui alta saatellen minut olkapää edellä tonttiin. Olin juuri päivää aikaisemmin lopettanut lääkekuuriin kipeään olkapääni ja vaikka maaperä olikin biitsihiekkaa löi se myös hetkellisesti 1000 voltin kivun olkapäähän. Onneksi kuitenkin selvisin pelkällä puukädellä, eikä olkapää haitannut ajamista. 

Näillä eväillä sain olkapään ajokuntoon.

 

Flatit tekee ikävää jälkeä

Torstai-iltana julkistettiin reittikartta ja sitä tutkiskellessa päätettiin lähteä aamusta ensimmäisenä Kätkätunturin kierrokselle ja keskittyä loppupäivä bike parkin pätkiin.

 

Kätkätunturin reittikartta, sinisellä siirtymä

 

Levin reittikartta

Aamulla jätimme autot Zero Pointin parkkikselle jossa noudimme kisatoimistosta numerolaput ja Janne lähti metsästämään enskareppuunsa pumppua. Parkkikselle oli kerääntynyt jo muutakin enskakansaa ja tovi menikin ennen kuin kaikkia tutut oli jututettu. Juttujen jälkeen lähdettiin taipaleelle kohti Kätkätunturia. Kartasta katsottuna siirtymä Kätkätunturin päälle ei näyttänyt lainkaan pahalta, mutta kyllä meillä taisi muutama ärräpää päästä ennen kuin pääsimme tunturin laelle. Kaaduimpa kertaalleen kipeälle olkapäälle ylämäessä repun tartuttua matalalla olleeseen puun oksaan. Maisemat olivat ainakin kipuamisen arvoisia, lännessä häämötti Aakenus ja Ylläs ja idässä Levi. Päivälleen viisi vuotta aiemmin vietin ensimmäistä hääpäivääni Aakenuksen juurella ja vaimon mukaan olen jokaisena hääpäivänä sen jälkeen ollut jossain reissussa. No tällä kertaa sentään lähellä rikospaikkaa. 

Kätkätunturin huipulla

Jostain pusikosta ykkös-ek:lle ilmestyi myös kilpailussa kolmanneksi ajanut Kurvisen Ari ja yritimmekin salaa tarkkailla Arin linjoja. Ykkös-ek oli kovapohjaista luonnonpolkua josta haarautui muutamassa kohtaa kaksi polkua jotka myöhemmin yhdistyivät samaksi poluksi. Näistä yritimme pähkäillä nopeinta vaihtoehtoa. Muuten ykkösellä ei ollut mitään erikoista ja sitä voisi kuvailla reissulla legendaariseksi lauseeksi synytyneellä "mukavaa peruspolkua". Ykkösen maalista oli lyhyt siirtymä kakkoselle ja siellä se ralli vasta alkoi. Kakkospätkä piti sisällään oikeastaan kaikkea mitä toivoa/pelätä saattaa. Alussa jonkin verran poljettavaa "mukavaa peruspolkua", vauhdikkaampaa laskua ja tiukkoja mutkia. Keskiosalla muutama kivikko ja yksi jyrkempi kohta kivikolla maustettuna. Tosin, kun jututin Kymäläisen Tapiota ko. pätkästä niin Tapio kysyi, että "mikä kivikko". No Tapio kertoi myös hävittäneensä silmälasinsa samalla pätkällä nii se ei varmaan vaan sen vuoksi oo sitä nähnyt ;). Kaiken kaikkiaan kakkonen oli kokonaisuutena haastavin pätkä mitä olen koskaan enskakisoissa ajanut, johtuen teknisistä osuuksista, rasittavuudesta ja ennen kaikea pituudesta. Omalta kohdaltani harjoituslasku meni täysin käteen, kun jalka irtosi jatkuvasti polkimelta kivikoissa ja ne menivätkin enemmän tai vähemmän selviytyessä. Ei kuitenkaan jääty sen enempää pätkään tutustumaan vaan siirryimme lounastauolle. Lounastauolla huomasin myös syyn jatkuvaan jalan irtoamiseen, kun klossin ruuvit olivat löystyneet niin, että klossi heilui kengän pohjassa. Lounaalla pohdittiin, että mikäli aikaa riittää niin mennään päivän päätteeksi tutustumaan vielä kakkospätkään, no eipä riittänyt eikä menty. 

Ek 3&6 oli sitten jo enemmän tutumpaa rytöenduroa ja olikin mielestäni koko kisan paras pätkä. Pätkä ei sisältynyt mitään ihmeellisyyksiä vaan perusposotusta mustikkamättäiden välissä. Nelonen koostui pitkälti bike parkin punaisesta reitistä, josta oli linjattu pois dropit ja laiturit. Seuraavaksi ajettiin 7, joka alkoi sinisen reitin bermeillä ja jatkui siitä rinteen poikki mustalle ja päättyi samaan loppuosaan kuin 4. Ek 6&8 alkoi eturinteen puolelta ja piti sisällään aluksi vauhdikkaan metsäosion, keskiosalla kurvailtiin heinikkoisessa rinteessä ja loppuosassa taas vauhdikas metsäosuus. Tuhosin tällä reitillä hieman ratamerkintöjä, kun ei se ardent pitänytkään takarenkaana vaan syöksyin pitkälle alarinteeseen. Ajettiin reitti vielä uudestaan, jotta sain edes jokseenkin ehjän suorituksen reitille ennen kilpailua. Kaiken kaikkiaan ehdimme päivän aikana ajamaan 1,2,4 pätkät kertaalleen läpi ja muut kahteen kertaan. Epävarmuutta ja jännitettävää siis riitti seuraavaan päivään. 

Harjoituspäivänä joka jätkällä oli arska takana. Mieli muuttui kisapäivänä.

Kisakokous Zeropointilla


-V-

Levi Pre Race

Elämän enskarintamalla ei ole viime aikoina tapahtunut mitään ihmeellistä joten bloggauskin on jäänyt olemattomiin. Ainoa merkittävä tapahtuma kesän ajalta on varmaankin, kun Helperi mursi kätensä (taas!). Muuten kesä on mennyt leppoisassa polkurallissa ja satunnaisissa parkki vierailuissa. Samulikin on ollut ajamatta lähes koko kesän ja parsinut kasaan kananluitaan.

Kuntoutus käynnissä

Rakennusaineet kohdillaan.

Isommin en ole myöskään pyörää päivitellyt ellei laskuihin oteta uusia kiekkoja, jarruja ja hissitolppaa. Okei eli siis on tullut speksailtua, mutta kaikkeen on ollut hyvä syy tai ainakin osaan. Ensimmäiseksi vaihdoin kiekot, kun Bontragerin kiekot eivät kestäneet sorjan vartaloni tarjoilemia ajolinjoja. Tilalle hankin ylimääräisinä lojuneille Stanin navoille saman merkin flow ex kehät ja Saku Lundbergilta parsi kiekot kasaan. Seuraavaksi hajosi rokkarin hissitolppa, ilmeisesti Korson marathon ja hiekka pölytiivisteen välissä oli liikaa alumiinille ja siihen kuluikin aika miehekkäät urat. Tiivistesarjalla yritin kunnon tee-se-itse-miehenä saada tolpasta kalua, mutta autonasentajan ammattitutkinto ei tähän operaatioon riittänyt ja tolppa antautui miehekkäästi paukahtaen. Sen verran paljon reverbbi on elämääni murheita aiheuttanut, että päätin hankkia tilalle Foxin DOSS:n. Jarrujen päivitykseen ei sen suurempaa syytä ollut, mä vaan halusin uudet XT:t ja kyllähän miehen sellaiset pitää saada jos oikeesti niin haluaa.

Kiillotettu Reverbbi

Nämä kaikki tiivisteet pitäisi muka saada
upotettua pieneen satulaputkeen. 

Reetun päivitykset

Reetun nykykuosi

 Mutta tosiaan Leville pitäis lähteä ja avata kisakausi siellä. Ajatuksena on lähteä keskiviikkona Juanin kyydissä töiden jälkeen ajamaan ja syöttää kerralla Kittilään saakka ja majoittua anopin residenssiin pitkäksi viikonlopuksi. Samuli viettää kesälomaa ja lähtee ajeleen yksikseen borbetilla jonkin epämääräisen aikataulun mukaan ja saapuu oletettavasti ennen perjantaita mestoille. On kyllä hauskaa lähteä Lappiin saakka kilpailemaan ja sen mitä Leviä ja sen ympäristöä tunnen tarjoilee se ennennäkemättömät olosuhteet kilpahommiin. Torstaina oli ajatus ajella parkissa sen mitä mieli tekee ja pukea kireä kisapipo päähän vasta perjantaina. Valehtelisin jos väittäisin lähteväni kilpailuihin pitämään vaan hauskaa ja ajamaan polkuja hyvässä seurassa. Jos näin olisi niin ajaisin varmasti viikonlopun ilman stressiä Levillä ja Ylläksellä parkkia, mutta jokin kumma se ajaa miehen reisinkihommiin. Viimeksi tosiaan olen ajanut kelloa vastaan Sappeella viime kesänä eikä oikein tiedä mitä on lupa odottaa. Tiettyjä tavoitteita olen itselleni asettanut, miksipäs en? Eihän sitä muuten saa hankittua itselle sunnuntain kotimatkalle kunnon vitutusta. Niin ja tosiaan Levillä tosiaan ei ole velvoitteita päivystellä teltalla vaan saa keskittyä pelkästään kisailuun muiden urhojen kanssa. 

Tahkolla ja Sappeella taas Trekit
esillä, tulkaahan tutustumaan

PS. Sinä joka kilpailet kanssani verissäpäin sijoituksista ynnä muut, ilmainen vinkki. Meinasin ajaa HR2/Ardent kombolla ja mikäli sataa niin eteen shorty ja taakse HR2.

-V-

Korso 96 MTB

Viime sunnuntaina, 31.5.2015 järjestettiin Korso 96 MTB, eli Korson mara. Mikä lie hetkellinen mielenvika Villeen pari viikkoa aiemmin iski, ehdotti hän lähtemistä kyseisen tapahtuman 64 kilometrin matkalle. No, mikäpä siinä, onhan tuota ennenkin metsässä ajettu. En sen tarkemmin maastopyörämarathonin sääntöjä tunne, mutta käsitys oli se, että reitti on helppoa polkua ja siihen sisältyy myös jonkin verran asfalttisiirtymää ja ajamista hiekkateillä. Korson marassa on tarjolla montaa erilaista matkaa aina 8-14-vuotialle tarkoitetusta 10 kilometrin reitistä 96 kilsan kuninkuusmatkaan. Aikuisten kisassa ajetaan 32 kilometrin kierrosta 1-3 kertaa matkasta riippuen.

Let's XCM!

Vaikka "kisaan" oli tarkoitus lähteä rennolla asenteella nautiskelemaan, aiheutti se silti jonkinlaista kilpavarustelua. Ainakin renkaat vaihtuivat rullaavimpiin, mitä sillä hetkellä käsiimme saimme. Vaihteetkin piti säätää suunnilleen toimiviksi.

Kisa-aamuna oli hieman kolea ilma ja melkoisen tuulista. Shortseissahan se silti piti lähteä. Sentään lököttävissä semmoisissa, ettei nyt liian totiseksi uusi harrastus menisi. Startti oli inhimilliseen aikaan klo 12 ja kisapaikalla oli jo yhdentoista aikaan täysi hulina päällä. Oli makkarakojua, tarvikemyyjää ja tietenkin pyöräilijöitä, kaikkiaan yli 400 kappaletta. Muutama tuttu naamakin löytyi ja kevyiden lämmittelyjen ja viimeisten hätäpissojen jälkeen ryhmittäydyimme lähtöön. Taktiikkana oli ollut hakea paikka kohtuullisen edestä startissa, ettei lauman ahtautuessa ensimmäiselle kapealle polulle joutuisi ihan hirveästi seisoskella tai odotella, että polku imee koko porukan. Suunitelmahan epäonnistui täydellisesti, kun suurin osa porukasta olikin jo ahtautunut lähtökarsinaan ennen meitä. No, lähtipä siinä nekin suorituspaineet.

Startin jälkeen oli sen verran asfalttia ja leveää hiekkatietä, että porukka kyllä hajosi melko hyvin. Aika aggressiivisesti siinä alussa tuli kuitenkin ajettua, milloin liimautui jonkun peesiin ja milloin taas itse veti kiinni edessä olevaan porukkaan. Ensimmäiselle varsinaiselle polulle kun päästiin, oli siinä alkuun melko ruuhkaista, joutui jopa jalkautumaan tai tunkemaan pusikkojen läpi lonnivan joukon ohi, mutta äkkiä porukka siitä väljeni.

Samulin ajo

En etukäteen oikeastaan edes tiennyt, menisikö 64 kilometrin maastoajoon lähemmäs 3 vai 6 tuntia. Maantiellä kuntoajoja on joskus tullut jonkun verran ajettua, joten jollain tapaa tiesin kyllä, miten kroppani pitkässä rasituksessa toimii ja että siitä selviäisin. Lauantaina koitin syödä hyvin ja matkaevääksi otin kahden litran juomarepun ja pari isoa geelipussia. Tarvittaessa turvautuisin huoltopisteisiin, kun en tuon kahden litran riittävyydestä oikein varma ollut.

Heti startista lähdimme Villen ja paikalla myös olleen Aleksin kanssa melkoisen reipasta vauhtia ohittelemaan porukkaa. Asfalttia ja hiekkatietä taisi olla useampi kilometri ja välillä meni melkein repimisen puolelle muita ohitellessa tai kun yritti saada hyvästä peesistä kiinni. Vaikka minkälaisia asemia alkusiirtymällä yritti tavoitella, ensimmäinen polku jymäytti koko porukan hetkeksi kävelyvauhtiin. Osa porukasta seisoskeli rauhassa ja osa kiireisimmistä (me) ohittivat letkaa kauempaa pusikkojen puolelta.

Kuva: Tarja Kiviranta

Alkusuman jälkeen koko loppuajo oli kohtuullisen jouheaa. Toki teknisissä nousuissa vauhti hiljeni turhankin kanssa, samoin jos mutkista olisi voinut ajaa hyvällä vauhdillä läpi, niin siellä tuli usein edellä ajavien takia otettettua vauhtia turhaan pois. Alamäet olivat sitten oma lukunsa. Tuntui siltä, että jarruttelu meni niissä jo lähes perversion puolelle. Ilmaista vauhtia olisi tarjolla, mutta helpoissakin lähes suorissa alamäissä mentiin jarrut pohjassa kävelyvauhtia. No, pääsipä sitten taas polkemaan vauhdin uudestaan päälle..

Ensimmäinen kierros meni melko mukavasti. Ajoimme sen lähes kokonaan Aleksin kanssa samoissa porukoissa. Vauhdin pitäminen oli melko vaivatonta varsinkin metsäosuuksilla ja tiesiirtymillä saimme hyvin peesiapua parempikuntoisilta. Välillä piti kyllä repäistä porukan ohi, että pääsisi polkuosuudelle ensimmäisenä, mikä tosin lopulta johti vain turhaan hapotukseen ja edellisen letkan perään jumiutumiseen. Reitin suurin yksittäinen nousu Kulomäellä meni ensimmäisellä kierroksella mukavasti, kun edessä oli letka kuskeja, jotka pitivät vauhdin rauhallisena. Ensimmäisen kierroksen viimeisillä metsäosuuksilla ohitin muutaman edellä ajavan ja Aleksi jäi samalla.

Pidin reipasta, mutta siedettävältä tuntuvaa vauhtia, kuitenkin vähän ennen kierroksen loppua olevassa terävähkössä nousussa en malttanut. Kun letkan vauhti hidastui, hyppäsin itse putkelle ja meinasin runtata nyppylän päälle voimalla. 30 kilometrin reipasvauhtisen ajon jälkeen se ei ollutkaan niin yksinkertaista ja molemmat reidet kramppasivat. Yritin ruveta juomaan vähän reilummin, kun olin kaksilitraisen reppuni kanssa ollut ehkä hieman varovainen ja lopettaa repivän ajamisen. Maalin jälkeisessä nousussa iski krampit uudestaan ja se nousu menikin sitten ihan hitaaksi pyörittelyksi. Lieko huono tankkaus ajon aikana vai vain harjoituksen puutetta, krampit olivat tunnollisin ajokaverini koko toisen kierroksen.

Toisen kierroksen alun asfalttisiirtymällä en pysynyt ajoletkan mukana, enkä saanut edes uutta peesiä, vaikka minut siinä vielä ohitettiinkin. Silloin oli koko ajon ainoa synkkä hetki. Ajetaanpa maastokisaa, yksin asfaltilla, helvetinmoisessa vastatuulessa, reidet krampissa. Kun pääsi taas poluille, oli muutakin mietittävää kuin tuuli ja krampit, joten ajokin alkoi taas tavallaan maistumaan.

Viimeinen kierros meni siis lähes kokonaan kramppeja vastaan taistellessa ja loppua kohden mitä enenevissä määrin toivoessa, että kisa jo päättyisi. Viimeiselle puolelle kierrokselle toisaalta toi oman ilonsa, että ajoimme erään naiskuskin kanssa keskimäärin samaa vauhtia. Hän ohitti minut sileillä osuuksilla ja minä taas teknisemmillä pätkillä. Ainakin viisi kertaa toisemme ohitimme matkan aikana. Viimeisellä tiesiirtymällä ennen maalia hän sai kuitenkin sen verran kaulaa, etten enää kivikoissa saanut eroa kurottua umpeen.

Vielä 60 kilometrin jälkeenkin jaksaa naurattaa (tekohymy..) - Kuva: Emil Eklund

Kokonaisuuten Korso 96 MTB oli itselleni varsin mukava kokemus. Ajaminen oli sen verran rauhallista ja kesti pitkään, että siinä kerkesi olla eri tavalla läsnä, kuin esimerkiksi endurokisojen erikoiskokeilla. Tietenkin kuntopuoli voisi olla hieman parempi, että loppumatkakin jaksaisi hymyilyttää, tai sitten vain pitäisi ajaa rauhallisemmin tai tankata paremmin. Sen verran marakärpänen pääsi jokatapauksessa puremaan, että kisakalenterista kerkesin jo samana iltana katselemaan muidenkin ajojen päivämääriä...


Villen ajo

Tosiaan tuli itsekin laitettua periaatteita uusiksi ja mistä lie syntyi ajatus lähteä marathonia ajamaan. Koskaan en ollut 64 kilometriä yhteen putkeen maastopyörällä ajanut eikä tästä johtuen ollut minkäänlaista kokemuspohjaa mitä tuleman pitää. Maaliin tiesin pääseväni, mutta ajasta tai voimien jakamisesta ei ollut mitään hajua. Varsinaisesti en valmistautunut matkalle millään tavalla vaan edellinen päivä meni siskoa muuttaessa. Tajusinkin edellisenä iltana kymmenen jälkeen, että olen viimeksi syönyt yhden aikoihin päivällä. Siinäpä sitä tankkausta kerrakseen. Raapaisinkin iltapalaksi pita kebabin ja pussillisen sipsejä. Koskaan en ole ollut mikään aamupalaihminen ja puoli väkisin lapoin naamaan leipää ja jugurttia.

Tiesin kisapaikalla olevan pyöräliike Lundbergin teltan ja lähdinkin pari tuntia ennen starttia kisapaikalle notkumaan ja haistelemaan fiiliksiä. Lundbergin teltalla oli Jani pyörittämässä liikevaihtoa ja Timo valmistautumassa kilpailuun. Jani totesikin meidän valmistautumista katsoessa, että "teitä kun kattoo nii taitaisitte olla enemmänkin sähköpyörämiehiä" :D.

Tapasin Samulin teltalla ja pienen alkulämmittelyn jälkeen siirryimme jonon jatkoksi karsinaan odottamaan paukkua. Olin päättänyt, että Samuli saa mennä heti startista menojaan, mutta jostain syystä löysin itseni rynnimässä ihmisjoukon ohi Samulin peesissä. Asfalttiosuuden ajoinkin Samulin ja Aleksin kanssa, mutta ensimmäisen metsäosuuden ruuhkat aiheuttivat sen, että näin Samulin vetävän kauheella loikalla pitkin pusikoita. Jäin itse siinä vaiheessa sumppuun ja annoin poikien mennä menojaan ja hyvä niin en olisi siinä leikissä loppuun saakka kestänytkään.

Ajantaju katosi välittömästi startin jälkeen ja saavuttaessa 25km kyltin fiilistelinkin, että olisi pitänyt osallistua 96km sarjaan, kun ekat 25 menivät kuin siivillä. No kylttiä seurasi tovin päästä 20km ja 15km kyltit ja samalla myöskin haaveet 96km sarjasta katosivat kuin flow enskamieheltä Rovaniemen enskakisan kyrpä-ek:lla.

Kuva: Tarja Kiviranta

Ensimmäinen kierros meni kuitenkin vajaan kolmenkympin ajan varsin helposti ja ensimmäiset paskat fiilikset tulivatkin vasta ihan kierroksen loppupuolelta. Lähellä maalia alkoi pyörän takapää pitää erikoista ääntä ja perä pyrki irtoilemaan hieman vauhdikkaimmissa mutkissa. Kysäisinkin kisaa seuranneelta herralta (liekö Tres Durosin faneja?) näkeekö hän pyöräni takakiekossa jotain erikoista ja pinnahan siellä oli poikki. Herra kietaisi katkenneen pinnan toiseen kiinni ja matka jatkui. Hetken päästä sama tuttu kilkatus alkoi ja tässä vaiheessa jouduin itsekin jo asennushommiin. Kummasti, kun pääkopassa jokin alkaa mennä vinoon niin vaikuttaa se myös fysiikkaankin ja aloinkin esittää salaisia toiveta toisenkin pinnan katkeamisesta ennen maalia, jotta olisi ollut syy jättää leikki kesken. Leikki kuitenkin jatkui ja kurvasin toiselle kierrokselle vellovan ihmismeren osoittaessa suosiotaan, huoltojoukoilta sain myös tietoa, että olen 9 minuuttia Samulia perässä.

Toinen kiekka sujui ensimmäisen kiekan malliin aina 40 km kohdalle saakka jolloin Taka-Reijot alkoivat esitellä merkkejä alustavista krampeista. Onneksi niillä main sijaitsi myös reitin huoltopiste, jossa kietaisin 4 kippoa rusinoita ja 2 kippoa suolakurkkuja naamariin ystävällisen rouvan täydentäessä atleetin juomapulloon urheilujuomaa. Olin siihen saakka ajanut käytännössä yksin koko matkan ja olikin helpotus lyöttäytyä  4 kaverin ajoporukkaan nauttimaan loppumatkasta.

Ajo menikin mukavasti porukassa körötellessä aina Kulomäelle saakka, jossa vasen koipi veti itsensä kramppiin kesken kiihkeimmän nousun. Sen verran annoin itselleni armoa, että hyppäsin satulasta ja lähdin taluttamaan. Taluttaminen kuitenkin osoittautui kahdesta vaihtoehdosta huonommaksi, koska myös oikea jalka iski kramppiin. Hyppäsin takaisin satulaan ja jatkoin rauhallisesti pyöritellen kohti huippua. Tämän episodin aikana tipuin yhtä herraa lukuunottamatta ajoporukasta ja lähdimmekin taittamaan matkaa kahden.

Viimeisen vitosen aikana herra kyseli minulta missä sarjassa ajan ja annettuani vastaukseksi yleisen ilmoitti tämä herra olevansa M-50 sarjassa viimeistä vuotta ja siirtyvänsä seuraavana vuonna M-60 sarjaan. Käsittämätöntä!! Jos meidän kaikki kuuskymppiset olisivat vastaavassa kunnossa voisi Sipilä nostaa eläkeiän välittömästi 80 vuoden korville. Liekö tästä hieman sisuunnuin ja sain taiottua jonkinlaisen loppukirin viimeisille kilometreille ja rullailinkin loppulaskusta maaliin ylhäisessä yksinäisyydessä.

Kovaa leikkihän noi marathonit on tälläiselle harrastelijapyöräilijälle ja manailinkin maalissa etten moiseen hölmöilyyn toistamiseen lähde. Nyt on kuitenkin jo mieli tasoittunut ja ajatuksen tasolla olenkin lähdössä ajamaan syyskuussa seitsemän veljeksen marathonin Nurmijärvelle.

Onnellinen mies maalissa - ja lihasopan ääressä 

Maanantai

Laitoin eilen Metukkaan XC-renkaat alle, koska sunnuntaina olisi tarkoitus ajaa Korso MTB:n 64 kilometrin matka. Takarenkaan virkaa toimittava Continentalin Race King ei toki noussut tubelessina vanteelle, joten sisurilla mentiin.

Halusin tänään testata rengastusta ja tarkoitus oli ajaa Hallainvuoren ja Länsi-Herttoniemen polkujen kautta töihin. Lähdin Hallainvuoressa tuuttaamaan metsäalueen läpi menevää Strava-pätkää. Rullaavilla renkailla hurja vauhti päällä ja noin puolessa välissä reittiä oksa raapaisi silmää. Lasit oli nenällä, nimenomaan nenän päässä, eikä silmien edessä, joten pääsy silmään oli esteetön. Taukohan siitä seurasi ja metsä kaikui voimasanoja. Olin pari vuotta aiemmin päättänyt, etten ikinä enää ajaisi ilman laseja, mutta kai lasien mallilla ja sijainnilla suhteessa silmiin jotain väliä näköjään on.

Näissä tunnelmissa 2012 Pivot Cupin Helsingin kisan jälkeen

Pienen huilailun jälkeen silmä tuntui paremmalta ja jatkoin maatkaani ongelmitta melkein koko Herttoniemen ulkoilualueen loppuun asti. Melkein, koska takarengas alkoi tuntumaan tyhjältä. Hyppäsin pois pyörän selästä ja kun pyörä nojasi puuhun, sihahti koko takarengas tyhjäksi. Onneksi olin eilen ostanut paikkaustarvikkeet (mutta en sisäkumeja!) ja kampesin sisurin esiin. Löysin siitä kolme reikää. Paikkasin kaikki ja jatkoin matkaa. Ennen Kulosaaren siltaa jouduin pysähtymään kun silmä tuntui ärtyvän, enkä oikein nähnyt mitään. Rengaskin tuntui taas löysältä ja pumppasin sitä lisää.

Siitä se sekoilu sitten alkoi. Välillä pystyin ajamaan melkein normaalisti, välillä silmä oli niin kipeä, ettei tervettäkään silmää pystynyt käyttämään. Rengaskin taas tyhjänä. Kävin Kalliossa hakemassa uuden sisurin ja lähdin suunnistamaan työpaikkaa kohti, vielä kun jotenkin muka uskoin, että selviäisin sinne asti kertomaan ikävän tilanteen asiakkaalleni henkilökohtaisesti. Eihän siitä mitään tullut. Kaisaniemen puistoon pääsin, mutta siellä iski niin kova kipu silmään, että piti vain pysähtyä ja jäädä sokeilemaan.

Yritin soittaa terveysasemalle, mutta sain jätettyä ainoastaan automaattisen soittopyynnöön. Puolisokeana pyöräilin Kalasataman metroasemalle ja hyppäsin metroon. Metrossa terveysasemalta soitettiin ja selitin tilanteeni. Nenä ja silmä lattialle lätäkkönä valuen kuuntelin, kun ystävällinen hoitaja mäkätti, ettei työmatkalla tapahtuneet ongelmat heille kuulu. No eipä tietenkään.

Kävin sitten Itäkeskuksen Mehiläisessä, missä palvelu olikin astetta mukavampaa. Naarmu silmässä, alustavasti kolme päivää saikkua ja hieno paketti silmään.

Käyttäkää ihmiset kunnon laseja metsässä ajellessanne.

Eihän tämä merirosvolappua voita, mutta saa luvan kelvata..

Santa Cruz Enduro Series 2015 SM1 Messilä

Jos Tres Durosin endurokausi 2015 alkoi synkissä merkeissä, pian oli luvassa valoa tunnelin päähän. Santa Cruz Enduro Seriesin ensimmäinen varsinainen osakilpailu ajettiin sunnuntaina 17.5. Messilässä. Edellisenä kesänä rinneyhtiö ja bikeparkin porukka ajautuivat erimielisyyksiin, minkä johdosta hissitoiminta pyöräilijöille loppui kesken kauden. Kaikki siirtymät siis kuljettaisiin lihasvoimin. Lauantai oli tuttuun tapaan treenipäivä ja koko Tres Duros oli paikalla. Ville oli Trekin teltalla, Kari fiilistelemässä treenipäivän ajan ratoja ja minä olin menossa lipunkantajana kisaamaan. Myös kovan tuloksen Meri-Teijossa tykittänyt Janne oli mukana ja hänen kanssaan ajoinkin koko treenipäivän yhdessä.

Meri-Teijo oli itselleni pettymys sekä tuloksen, että hauskuuden osalta. Yliyrittäminen kostautui. Onneksi sain karistettua turhat tulostavoitteet pois, hyväksyin olevani keskitason kuski ja lähdin Messilään lähinnä pitämään hauskaa. Taktiikkana oli ajaa tekniset kohdan pykälän verran rauhallisemmin ja tuutata poljettavat osuudet sitäkin kovempaa.

Messilässä oli hauskaa! EK1 - kuva: Jukka Tamminen

Ensimmäiselle treenipätkälle Ville sai minut puhuttua ottamaan testipyörän alle. Trek Remedy 29 9.8. Siinäpä kevyt ja herkän tuntuinen kapistus. Vaikka ohjaamo olikin hieman kapea, korkea ja turhan pitkällä stemmillä varustettu, rinteeseen lähteminen tuntui yllättävän mukavalta. Ensimmäinen suuri ihmetys tuli tosin jo ennen kuin pääsimme edes erikoiskokeelle. Remedy kiipesi siirtymän mäet todella kevyesti, eikä pirulainen suostunut sutimaan, vaikka jyrkässä kohdassa hiekkatiellä nousin putkelle polkemaan. Toki iskari oli auki-asennossa, mutta napakan tuntuisesti se silti kiipesi. Takarengaskaan ei ollut erityisen rouhea, että sitä olisi voinut sutimattomuudesta kiitellä. 

EK1 oli alusta tuttua polkua. Lähtömäestä sai hyvät kyydit vauhdikkaalle polkuosuudelle, josta syöksyttiin dropin ja pienen hyppyrin kautta bermeihin. Bermien jälkeisestä jyrkästä mäestä ojan yli käännyttiin muutaman sadan metrin poljettavalle huoltotieosuudelle. Edellisinä vuosina huoltotieltä on tiputettu oikealle Akin kivikkoon, mutta nyt huoltotietä poljettiin aina hissilinjan ali ja sitten vasta alamäkeen ja polulle. Alku polusta oli edellisenä kesänä rakennettua sileää pätkää, mutta muuttui äkkiä kivikkoisemmaksi, kun reitti oli linjattu ilmeisesti aiemmin ajamattoman hakkuualueen läpi. Hakkuuaukean jälkeen oli pätkä sileämpää ja pieni hyppyri, jonka jälkee lyhyt polku pusikon läpi maaliin. Hauska, vauhdikas ja hapokas pätkä, vaikkei treenipäivänä huoltotiellä kovaa tullutkaan vielä kammettua.

Ykkösen loppuosan hyppyri. Vajaaksi näyttää jäävän, tosin tekosyynä tyhjä takarengas...  - Kuva: Aatu Salminen

Remedy tuntui hyvältä, mutta vieraana pyöränä ja kovien rengaspaineiden takia hiukan epävarmalta teknisissä kohdissa, joten palautin pyörän ja otin Metukan alle. Kylläpä tuntui oma pyörä painavalta ja kankealta! Ylämäissäkin se suti huomattavasti, mutta kun alamäessä pääsi vauhtiin, tuntui tuttu pyörä taas hyvältä ja turvalliselta. Ajoimme vielä ykkösen uudestaan, mutta tällä kertaa pysähdyimme katselemaan muutamia linjavalintoja loppupuoliskon kivikoissa. 

Kakkos-EK oli myös alusta tuttu. Startista poljettiin tasaisella pätkällä vauhti päälle ja siitä pienen töppyrän yli. Töppyrän päältä laskettiin jyrkästi oikealle ja siihen oli muodostunut kaksi linjaa. Lyhyempi, mutta jyrkemmin kääntyvä ja toinen hieman loivemmin ja pidemmältä kaartava, mistä ehkä pystyi saamaan paremman vauhdin jatkoa varten. Ehkä. Vauhdin sai viimeistään loivan mutkan jälkeisellä rinnepätkällä, josta syöksyttiin ensimmäiselle kivikkoiselle polkuosuudelle, jota en entuudestaan muistanut ainakaan viime vuoden kisasta. Polulle pystyi ampumaan kokolailla jarrut auki, mutta pian tuli tiukka vasen mutka, jossa piti kääntyessä ylittää kivi ja tiputtaa sen päältä alas varoen alla olevaa vastakiveä. Selvä avainkohta EK:lla. Kiven jälkeen oli muutama bermi ja muuta hauskaa  räppäilyä kivien ja juurien seassa. Polku aukesi rinteeseen, josta poljettiin muutama sata metriä huoltotien kautta toiselle metsäpätkälle, joka olikin tuttu aiemmista kisoista. Samantyyppistä vauhdikasta kurvailua kuin ensimmäinenkin polkuosuus. Pumppailua ja vauhdin ylläpitoa mutkissa, maaston mukailua ja välillä piti yrittää muutama polkaisukin tunkea väliin. 

Ensimmäisen vedon jälkeen kakkosella Jannella roikkui vaihtajan vipu vaijerin päässä irti tangosta. Onneksi Kari tuli pian perässämme paikalle pelastavana macgyverinä. Häneltä löytyi repusta pieni pussillinen erilaisia ruuveja, joista pienen etsimisen jälkeen löytyikin sopiva. Kun Janne jäi ruuvailemaan osia paikoilleen, tunkkasimme Karin kanssa hissilinjaa pitkin kakkosen viimeisen polkuosuuden alkuun ja ajoimme sen uudestaan. Tärkeimmät kohdat pätkän loppuosassa olivat oikealle kääntyvä kiven ylitys ja samaten oikealle tiputtava kannon ylitys. Molemmat olivat tuttuja edellisiltä vuosilta ja taisimpa 2014 rikkoa bashringin ja vääntää eturattaan kyseiseen kiveen. Tänä vuonna kivi ei tuottanut suuria murheita, mutta kannon kanssa en meinannut päästä sinuiksi millään!

Kolmos- ja nelos-EK:t sijaitsivat Tiirismaalla ja niille oli useamman kilometrin siirtymä kakkoselta. EK3 oli ainoa kokonaan viime vuodelta tuttu pätkä. Tästä syystä tarjouduinkin ajamaan pätkän edellä. Startin jälkeen oli poljettavaa singletrackia muutama sata metriä. Polku aukesi leveämmälle hiekkatiepätkälle, jolta piti polkea vauhti lyhyeen terävään nousuun. Nousun jälkeen oli heti mutainen bermi (vai uralle kulunut offcamber-mutka?), missä en saanut eturengasta kunnolla uraan ja pyörä lähti alta. Lensin naamalleni mutaan. Janne ja Kari tulivat heti perässä ihastelemaan oppaan loistosuoritusta. Totesin teeman mukaisesti, että tulin hankalaan kohtaan liian kovaa. Loppumatkalta löytyi lisää poljettavaa, penkkamutkia, offcamber-rinnemutkittelua ja yksi lyhyt kivikko. Eli lähes kaikkea, mitä hyvältä enduropätkältä voi toivoa! Viimeinen poljettava suora ennen maalia oli pehmennyt savivelliksi, mikä oli oikeastaan ainoa vähääkään ärsyttävä asia kokoa pätkällä. Kari jatkoi matkaansa neloselle ja siitä kotiin, kun Jannen kanssa jäimme ajamaan kolmosta vielä toiseen otteeseen.

Kolmoselta nelosellekin oli ihan reilusti poljettavaa. Nelonen oli ainoa kokonaan uusi pätkä, eikä mistään ollut korviini tihkunut mitään tietoa, minkä tyyppinen se olisi. Eli eipä muuta kuin sokkona radalle. Startti oli aavistuksen verran ylämäkeen, mutta muutaman kymmenen metrin jälkeen se kääntyikin jo myötäiseksi. Käytännössä reitti oli suoraviivainen ja vauhdikas polku lopun kinkkiseen viistorinteen kivikkoon. Okei, oli matkalla yksi tärkeä 90-asteen mutka ja viistorinteen jälkeen oli kivikkoinen ja treenipäivänä todella liukas mutka, minkä jälkeen vielä muutama bermi ennen maalia. Käytännössä kuitenkin pätkä oli sen verran lyhyt ja offcamber-osuus niin vaikea, että melkein koko EK kiteytyi tuohon yhteen n. kymmenen metriä pitkään kohtaan.

EK4:n offcamber-kivikko. Hitaasti, mutta varmasti... - Kuva: Samu Nisula

Ensimmäisellä vedolla ajoimme (tai yritimme ajaa, koska offcamber-kohdasta emme kompuroimatta selvinneet) koko pätkän suoraan alas asti. EK:n maali oli metsäjärven rannassa. Siirtymän ensimmäinen osa kulki kivistä ja juurakkoista polkua pitkin aivan vesirajan vieressä ja välillä siirtymä tuntui vähyntään yhtä jännittävältä, kuin itse EK. Polun jälkeen nousimme ulkoilutietä pitkin EK:n puoliväliin, josta laskimme sessioimaan offcamber-kohtaa. Toisella yrityksella taisin vetäistä tangon yli nenälleni. Jäimme katselemaan muiden yrityksiä ja pähkäilemään mahdollisia keinoja selvitä kivien yli. Muutaman uuden yrityksen jälkeen totesin, että kun kukaan ei hankalaa kohtaa näyttänyt pystyvän nopeasti ajaa, niin varmin tapa olisi vain laittaa jalkaa maahan ja yrittää pitää edes jonkilainen vauhti yllä. Sankaritekojen hinta on näet usein liian suuri ja yliyrittämällä ajatuisi vain ulos linjalta tai kaatuisi, niin kuin moni näytti treeneissä tekevän.

Kun viistokivikon taktiikka oli selvillä, palasimme vielä erikoiskokeen alkupäähän miettimään muutama linjavalintaa. On muuten jännä homma, että kun treenipäivänä jalkautuu reitin varteen, pysähtyy siihen äkkiä useampi muukin kuski ihmettelemään, että mitäs täällä pähkäillään. Itse kun lähtökohtaisesti vältän ruuhkaisia kohtia ja ajain vain ohi, ellei tosiaan ajamisen jälkeen tunnu siltä, että kohtaan täytyy palata. Seurasta huolimatta saimme kuiskittua salaiset linjamme kuntoon ja jatkoimme matkaa.

Puuttellisten reittimerkintöjen takia haahuilimme takaisinsiirtymällä hieman liian pitkään golfkenttien läheisyydessä, mutta lopulta löysimme kuitenkin takaisin ns. päärinteeseen ja ajoimme vielä EK2:n avainkohtia muutamaan kertaan. Olimme treenipäivänä viitisen tuntia liikenteessä ja riippuen luottaako Cyclemeterin vai Stravan lukuihin enemmän, ajoimme yhteensä karkeasti 25 km ja 1000 nousu- ja laskumetriä. Kokonaisuudessaan treenipäivä oli antoista. Kun lähdin rennolla asenteella ja keskikastin kuskina liikenteeseen, nautin ajamisesta koko päivän. Jannen kanssa oli mahtavaa ajaa treenipäivä, koska suurin piirtein saman tasoisina kuskeina pystyimme lähestymään pätkiä kutakuinkin samoista lähtökohdista. Yhdessä linjavalintoja ja taktiikoita pähkäillessä tuntui, että käteen jäi enemmän, kuin ehkä yksin treenaillessa ollessa olisi jäänyt. Tämä siis, vaikka lähtökohtaisesti olenkin kisoissa yleensä ehkä hieman omiin oloihini vetäytyjä. Mutta hyvä näin.

EK1:n hakkuualue - Kuva: Jukka Tamminen

Kisapäivän aamuna olo oli kankea. Pääsin hyvissä ajoin nukkumaan, mutta heräsin joskus kahden aikaan ja taisin pyöriä pari tuntia, etten kuin uni tuli uudestaan. Kisaa en huomannut stressaavani, eikä muutenkaan ollut levoton olo, uni vain ei meinannut tulla. Huonekavereideni kanssa olimme päättäneet mennä seitsemältä Kartanon aamupalalle, mutta ovet olivat lukossa. Ajajakokous olisi 9.15 ja ennen sitä oli tarkoitus käydä ajamassa pari pätkää lämmittelyksi. Tunnin norkoilun jälkeen pääsimme aamiaiselle ja pakkohan siellä oli tankata niin kuin buffetissa yleensä tankataan. Paljon.

Aamiaisen jälkeen lähdin polkemaan ykkösen alkuun. Tuntuipa reisissä pahalta. Pelästyin jo, että treenipäivän rasitus kantaisi veronsa ja jalat olisivat kisapäivänä aivan tyhjät. Pätkä itsessäänkin tuntui aika keljulta, eikä ajatustakaan, että huoltotieosuuden olisin jaksanut polkea edes näennäisen reippaasti. Kerkesin pätkältä juuri sopivasti ajakokoukseen, jonka jälkeen kävimme vielä tupakaverini Anttonin kanssa ajamassa ykkösen kertaalleen. Olo oli hieman reippaampi, mutta Anttoni tuntui katoavan horisonttiin edeltäni. Enpä sitä toisaalta jäänyt murehtimaan, kun rentouden piti edelleen olla kisan kantava teema.

EK1:n ensimmäinen hyppy - Kuva: Kosti Koistinen

Varsinaisen kisaraportin voikin kiteyttää aika lyhyeksi. Jannen kanssa olimme käyneen pätkät melko hyvin läpi ja suunnitelma rauhallisesta ajosta toimi hyvin. Tekniset kohdat ajoin varmasti ja poljettaviin kohtiin yritin ladata kaikki, mitä ukosta irtosi.

Kisa meinasi tosin alkaa melko synkästi, kun EK1:n loppuosassa takarenkaasta karkasi ilmat. Olin paikannut Meri-Teijossa rikkomani Mavic Crossroam XL:n Panaracerin tubeless-paikkaimella ja treenipäivän se kestikin hyvin. Ensimmäinen kisapätkä oli tietenkin paikalle liikaa ja se irtosi. Heitin maalissa pyörän katolleen ja laitoin sisurin sisään. Kun rengas oli täynnä ja irrotin pumpun, katkesi sisurista venttiili. No eipä siinä, enskamiehellä on tietenkin toinenkin sisuri varalla mukana. Kumi kovaksi, kiekko paikolleen ja matkaan. Kun painoin ensimmäisen kerran jarrua, takajarru ei toiminut ollenkaan. Hukkasin joskus aiemmin jarrupalat paikoillaan pitävän ruuvin ja hätäratkaisuna palat ovat olleet paikallaan nippusiteellä. Nippuside oli poikki, palat valuneet paikoiltaan ja männät uhkaavan ulkona. Ei muuta kuin pyörä taas katolleen, kiekko irti, männät sisään, enskarepusta uusi nippuside paikalleen ja kiekko takaisin. Rupesin kiristämään akselia ja kuinkas ollakaan, akselista lohkesi palanen irti! Ensimmäisen sisurin venttiilin katkeaminen kiukutti hieman, mutta nyt täyteen saatu tekninen värisuora jaksoi enää vain naurattaa. Onneksi sain tungettua lohjennen palan akselin mukana rungon reikään ja lopulta kiekon kiristettyä paikoilleen. Josko tässä nyt olisi tarpeeksi teknistä murhetta yhteen kisaan?

Kiristeleppä tällä

Kisan aikana ajoin muutaman kerran suunnittelemastani linjasta huti ja nelosen offcamber-kivikon otin ensimmäisellä kierroksella liiankin varmasti. Kaiken kaikkiaan yhtäkään läheltäpititilannetta kisassa ei käynyt, mikä on Meri-Teijon jälkeen aikamoinen parannus. Satuimme emittien palautukseen Jannen kanssa samaan aikaan. Janne antoi emitin ensin ja sai silloin sijan 20. Minä olin seuraava ja sain myöskin sijan 20. ja sysäsin Jannen listalla pykälän alemmas. Sen verran reippaasti olimme siirtymät liikkuneet, että kun kaikki olivat ajanottolaitteensa palauttaneet, lopullinen sijani oli 44. Kokonaiskisan voittaja, nuorten sarjassa ajava Petteri Leivo sai ajan 16:52 ja itse olin tästä 2:12 hitaampi. Erittäin tyytyväinen olen varmaan ajooni, sillä pätkäajat eri kierrosten välillä olivat samat tai sekunnin päässä toisistaan. Toki tämä kertoo varmasta ja varovaisesta ajosta, mutta ehkä turha rämäpäisyys on juuri heikkouteni ollutkin. Prosentuaalinen eroni kärkeen oli kuitenkin huomattavasti pienempi kuin Meri-Teijossa tai missään viime vuoden kilpailussa ja pitkästä aikaa päihitin myös vakituisen kilpakumppanini Anttonin!

Messilän kisasta jäi kokonaisuuten erittäin hyvä mieli. Oli hauskaa ja pitkästä aikaa tuloskin oli suurin piirtein tyydyttävä. Seuraava cupin kisa on 13.-14.6. Himosella. Kisa on sielläkin hissitön ja kisapätkiä ajetaan totutusti poiketen sekä lauantaina että sunnuntaina. Nyt kun vain saisin pidettyä saman rennon asenteen, enkä innostuisi ihan liikaa Messilän hyvästä tuloksesta!

Anttoni EK2:lla - Kuva: Samu Nisula

EK2:n hidas mutka - Kuva: Kosti Koistinen

Santa Cruz Enduro Series 2015 Warm Up Meri-Teijo

Tres Duros perustettiin reilu vuosi sitten. Tres Duros perustettiin enduroa uhkuen. Vaan mitenpä meni endurokausi 2014? Kari ei montaa kisaa ajanut, minä ja Ville olimme joka kisassa tyytymättömiä tuloksiimme, vaikka ehkä ajaessa olisi hauskaa ollutkin. Tosin ainakin itselläni hauskat hetketkin olivat vähissä, koska joko välinerikot tai rikkonainen ajo varjosti varmaan puolia koko kaudella ajettuja erikoiskokeita.

Talvihan tuli treenattua kovaa ja monipuolisesti ja Tres Duros lähtee kauteen 2015 vahvempana ja nopeampana kuin koskaan. Vai? Itse pyöräilin reippaasti työmatkat läpi talven ja mahdollisuuksien mukaan poikkesin poluillakin. Varsinainen treenaaminen, eli salihommat ja vetoharjoittelut jäivät kuitenkin loppukesään ja syksyyn. Mikä lie loukkaantuminen tai vastaava senkin innostuksen katkaisi. Kaksi etelän reissua tuli tehtyä ja painokin putosi viime kesästä puolivahingossa kymmenisen kiloa. Muiden talvitreeniin en ota kummemmin kantaa. Todettakoon kuitenkin, että tiimin sisältä irotaa satasen penkki - kylmiltään ja farkut jalassa!

Endurokausi alkoi Santa Cruz Enduro Seriesin lämmittelykisalla Meri-Teijossa 3.5.2015. Tres Duros ilmoittautui kisaan täysimittaisena. Itse olin lähdössä ajamaan tiukalla kisanaamalla, Kari ja Ville rennommalla asenteella. Kisanaama lienee syynä, että jo alkuviikosta tuntui pientä vellontaa mahanpohjassa. Edellisvuotiseen verrattuna menestystä olisi tultava!

Monen kiemuran kautta päädyin samaan kyytiin itseäni lähellä asuvan Jannen kanssa. Janne oli käynyt jo lauantaina ajamassa kisapätkiä ja yritti kertoa minulle niistä kriittisiä kohtia. Eipä siitä vielä paljoa päähän jäänyt. Itse on reitit nähtävä ja koettava, tosin siltikään niitä ei aina kovin hyvin muista. Kisapaikalla tapasimme Villen ja Karin. Ville oli siviilitamineissa, flunssan ja Trekin edustushommien takia kisa jäi ajamatta. Minulla ja Karilla oli viileän takia takit päällä - oransseja ei siis vielä paljastettu.

Kisakeskus sijaitsi hieman yläaseman alapuolella. Lähdimme liikenteeseen EK2:n varrelta, jonka alkuun pääsi heti hieman hyppäämään ja pätkän loppuosa oli rakennettua bermipätkää. Olipa hauska yllätys, että suoraan rinteeseen lähtiessä ei ollut sitä tökkivää ja kulmikasta ajamista, mitä ensimmäisillä laskuilla yleensä on. Ehkä alamäkikokemusta alkaa siis jo sen verran olemaan karttunut, ettei vauhti ole joka kerta iso shokki.

Tarkoituksemme oli ajaa Jannen ja Karin kanssa porukalla EK:t numerojärjestyksessä. Ensimmäinen EK oli selkeästi fyysisin kaikista. Alussa oli melko tasaista poljettavaa jonkin verran ja lopuksi kevyesti juurakoilla viljeltyä pujottelua metsän halki. Ennen pätkän puoliväliä sain jo eturenkaan lipsahtamaan alta ja pian sen jälkeen huomasin, että takarengas oli puhki. Renkaana oli Mavicin Crossroam XL, jonka siis pitäisi olla kutakuinkin alamäkirunkoinen kumi ja näin ollen todella kestävä. Nätti viilto näytti kyljessä olevan, eikä litku suostunut reikää paikkaamaan. Käskin perässäni ajaneen Karin jatkaa treenejään ja jäin yksin pusikkoon ihmettelemään tapahtunutta.

Renkaan sihistessä kerkesin miettiämään monta asiaa. Tätäkö tämä enduron paska taas on? Muutenkin kun elämässä tuntuu olevan semmoinen vaihe meneillään, että mikään ei oikein onnistu, niin pitääkö renkaidenkin vielä vittuilla?! Jättäisikö kisan kesken? Ei. Sisuria sisään, rengas kovaksi ja takaisin baanalle.

Seuraavaksi ajoin EK4:n. Se oli melko mukava pätkä. Aluksi oli lyhyt poljettava osuus leveällä tiellä ja siitä hypyn kautta bermeihin. Pätkän loppupäässä oli yksi hankalampi kivikko ja päivän aikana aikamoiseksi lillukoksi pehmennyt mutaränni. Treenilasku sillä pätkällä meni mukavasti ja olipa mutarännin kohdalla oikein yleisöäkin ihmettelemässä, uskaltaako siitä oikeasti losottaa läpi.

Nelosen jälkeen törmäsin Anttoniin, jonka kanssa lähdimme laskemaan EK3:a. Anttoni lähti edellä ja laitoin kypäräkameran päälle. Alussa oli poljettavaa kivikkoa, hitaita ja tiukkoja mutkia, mutaa, märkää viistokalliota ja lopussa paikalle tyypillistä kurvailua metsikössä. Treenilaskusta päällimmäiseksi jäi se, että pätkän lopuksi yritin laittaa kameraa pois päältä, mutta se olikin tipahtanut matkalle. En viitsinyt lähteä etsimään, koska siinä olisi mennyt pahimmassa tapauksessa koko treeniaika, eikä kameraa silti olisi välttämättä löytynyt.

Seuraavaksi taisin ajaa EK5:n pariin kertaan. Pysähdyin jopa ajamaan yhden mutkan toisella kierroksella uusiksi, koska olin takarenkaan lipsuessa yliohjannut sen molemmilla kerroilla. Muutenkin vitonen taisi olla teknisimmäksi mainostettu pätkä, mutten aivan tarkelleen muista, mitkä hankalat kohdat olivat EK3:lla ja mitkä EK5:llä.

Viimeisenä tutustuin EK2:een, jonka loppuosan olinkin jo ajanut aivan päivän aluksi. Lähdöstä poljettiin tunnelin läpi kivikkoportaisiin, jossa oli melko kapea ja tarkka ajolinja. Kivikon jälkeen poljettiin huoltotietä lyhyt (vai enduromittakaavassa pitkä?) ylämäki. Kun mäki muuttui myötäiseksi, heti ensimmäinen epätasaisuus reitillä oli hyppyri. Nokalta oli parin pyörän verran gäppiä vastapattiin, jonka jälkeen oli parin metrin pöytä ja sitten vasta alastulo. Tietenkin hyppyä piti kokeilla, mutta ylämäen jälkeinen loiva vauhtimäki ei riittänyt alkuunkaan vauhdeiksi ja töräytin keula edellä vastapattiin. Eihän kukaan nähnyt? Olisin melkein ansainnut kaatua, mutta selvisin pelästyksellä. Muutama muukin hyppyri matkalla oli ja ilmaahan niistä piti ottaa, vaikkei se enduron henkeen välttämättä kuulukaan. Toisella yrityksellä pääsin ensimmäisen hyppyrin hieman vajaana pöydän päälle, kun vartavasten latasin vauhdinottoon lähes kaiken, mitä reidestä irtosi.

Ajoin vielä muutaman pätkän uudestaan ja vetäydyimme Jannen kanssa tyytyväisinä kahvi- ja lounastauolle ennen starttia.

Yleinen sarja ajoi kisassa kaikki viisi pätkää kahteen kertaan. Yhteensä kymmenen EK:ta siis. Ykkönen meni itselläni melko hyvin molemmilla kierroksilla. Poljettavalla osuudella tuntui, että seuraava tulisi pian niskaan, mutta pätkäaikojen perusteella (sijat 21. ja 25.) ajoin ne kuitenkin ihan reippaasti. Kakkonen meni myös molemmilla kierroksilla melko kivuttomasti. Jaksoin polkea alun mäen melko hyvin, varsinkin kun moni muu näytti ajavan sen kuin siirtymällä ollessaan. Ensimmäistä hyppyriä en kisassa edes yrittänyt hypätä, mutta joissain pienemmissä yritin tarkoituksella antaa herkkua kameroilla. Pientä rävellystä jossain kohtaa polkimien kanssa oli, mutta melko puhtailta ja vauhdikkailta vedot tuntuivat. Sijat kuitenkin vasta 48. ja 40.

Väkisinhauskaa - Kuvakaappaus Villen videolta

Kolmoselle lähtiessäni tajusin, että olin treeneissä ajanut pätkän vain kerran. Kameranhukkauspätkä! Ennen kisavetoa oli melko epävarma olo, kun en pätkästä muistanut muuta kuin mudan. Kisalaskuista ei kummia jäänyt käteen. Alun hitaammat kohdat taisivat mennä molemmilla kerroilla melkoisesti päin hanuria. Väärät linjat, polkimet irti, talutusta.. EK-ajat 51. ja 42.

Nelosella vedin nenälleni molemmilla vedoilla. Pätkän alku oli todella hauska, mutta sitten jossain hitaammassa kohdassa, kun katseeni oli jo pidemmällä, tökkäsin keulan johonkin ja lensin tangon yli. Ensimmäisellä kerralla tanko vääntyi 45 astetta vinoon, mutta yritin silti lähteä ajamaan. Pyörä ei oikein mennyt suoraan, joten pysähdyin vääntämään tangon suoraksi. Toisella kertaa kaatumistyyli oli sama, mutta se tapahtui juuri kivikosta linjaa etsiessäni. Eihän siinä olisi enää kyytiin päässyt, joten juoksin kivikon alas ja hyppäsin pyörän selkään. Satula narahti ja EK:n jälkeen totesin, että kiskot olivat vääntyneet ja satulaputkikin oli kääntynyt jonkin verran vinoon. Sijat 84 ja 88.

Onnistunut versio kivikosta - Kuva: Kalle Alanko

Vitonen meni ensimmäisellä kertaa jokseenkin mukavasti. Muistan toiselle kierrokselle lähtiessäni, että olo oli melko mukava ja pätkäaikakin oli 27. Jälkimmäisellä kerralla alla oli nelosen täysin epäonnistunut suoritus ja muistaakseni rävelsin heti alun kivikoissa polkimien ja ajolinjojen kanssa. Vitutti. Treeneissä tsekkaamani mutka meni sentään hyvin, eikä välttämättä loppupätkälläkään mitään katastrofeja sattunut. Alun rävellyksestä jäi kuitenkin niin huono maku, että maaliin päästyäni sinkosin kaikin voimin Metukan pitkin peltoja. Ei se kyllä pitkälle lentänyt. Tietenkään. Pätkäaika oli 48.

Pesin pyörän ala-asemalla ja Anttonin yllyttämänä skippasimme hissin ja poljimme kisakeskukselle palauttamaan emittejä. Ajanotossa on melkein joka kisassa ollut jonkilaista häikkää ja tällä kertaa emittejä palautettaessa tuloksia ei saatu luettua ollenkaan. Pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen tulokset ja palkintojenjako saatiin kuitenkin suoritettua.

Oma sijoitukseni kisassa oli jaettu 43 ja hävisin kaikille ns. kilpakumppaneilleni. Villelle tosiaan DNS ja Karille DNF. Kari päätti yhden kierroksen jälkeen, että kun fiilis on hyvä, ei sitä tarvitse enää ylisuorittamisella pilata ja jätti pelin kesken. Kisan kovin yllättäjä oli Janne, joka vain muutaman kisan aiemmin ajaneena tykitti suoraan yleisen sarjan 19. sijalle. M40 sarjassa aika olisi riittänyt hopealle, mutta eihän nuoret ikäsarjoissa kilpaile... Hyvä Janne!

Nyt kun kisasta on kulunut reilu viikko, fiilis on jo melko hyvä ajatellen Messilän kisaa. Heti kisan jälkeen olo oli hyvinkin nihkeä, koska tulos oli taas melkoinen pettymys. Totesin kisan jälkeen, että ajan niitä sen takia, että näkisin omaa kehittymistäni lajissa. Jos haluan hauskaa pitää, kisat eivät välttämättä ole oikea paikka minulle. Ensimmäinen kausi enduroa oli todella hauska ja se oli portti hissipyöräilyn maailmaan. Viime kaudella odotin jo tuloksilta jotain, eikä kisat olleet enää niin mielekkäitä pelkkien ajopaikkojen takia.

Vaikka sosiaalisina tapahtumina kisat ovatkin hauskoja, haluaisin niissä joten kuten menestyäkin. On jokseenkin turhauttavaa, että marginaali kärkeen tuntuu olevan samaa luokkaa kuin pari vuotta sitten, jolloin ensimmäisiä endurokisojani ajelin ja nyt on kuitenkin kokemusta vauhdikkaasta ajosta kertyny todella paljon enemmän. Miksi kuitenkin häviän nyt niille, jotka 2013-kaudella säännöllisesti voitin? Eihän sinänsä kyse ole jonkun muun voittamisesta, mutta saman tasoisten kuskien kautta on helppo verrata omaa vauhtiaan ja kehittymistään.

Suurimmaksi ongelmaksi tälle vuodelle totesin hitaamman teknisen ajon. Kuntopuolen pitäisi olla paremmalla tolalla kuin viime vuonna, se kun oli se osa-alue, jota viime kaudella syyttelin. Meri-Teijon kisassa huomasin räveltäväni todella paljon. Selkeisiin kaatumisiin meni ehkä 20-30 sekuntia kokonaisajassa, millä en vielä kuroisi aikaa kiinni niihin sijoihin, missä haluaisin olla. Useita sekunteja meni myös siellä täällä siihen, etten malttanut ajaa oikeissa kohdissa tarpeeksi hitaasti, mikä taas johti huonoihin ajolinjoihin, jalkautumisiin ja välillä lähes täysin pysähtymisiin. Sen verran, mitä olen muiden perässä ajanut, uskon perusvauhtini olevan melko hyvän, mutta sitten ne pienet virheet... Ja kun niitä tulee jatkuvasti.

Kadotin osan tästä tekstistä bittiavaruuteen noin viikko sitten ja oli aika vaikea löytää aikaa ja jaksamista kirjoittaa tekstiä uudestaan. Nyt kun aikaa on vähän kulunut, huomaan kuitenkin suhtautuvani kisahommiin taas hieman rennommin ja positiivisemmin. En ole varsinainen tavoitteellinen urheilija, koska jos olisin, treenaisin huonoja osa-alueitani sinnikkäästi. Kivikkokinnaamisen sijaan olen valinnut käyttää Meri-Teijon jälkeisen vapaa-aikani lapioimiseen, koska se kiinnostaa enemmän. Tänä viikonloppuna kisattavaan Messilän kisaan olen lähdössä ehkä hieman rennommin ja pyrin ajamaan tekniset kohdat rauhallisemmin ja pitämään kovaa vauhtia siellä, missä siitä varmasti on hyötyä. Messilän kisa on siinäkin mielessä kiinnostava, ettei siellä ole hissejä, joten siirtymien ja sosiaalisuuden osuus kasvaa entisestään, eikä silloin viitsisi murjottaa koko aikaa.

No, seuraava kisaraportti sen taas kertoo, miten ajatukset ehtivät tästä muuttumaan. Messilässä Tres Duros on yhden miehen vahvuinen, mutta enköhän minäkin saa tunteenkuohua aikaiseksi koko porukan edestä.

Seuraavia pettymyksiä kohden - Kuva: Kalle Alanko