7. ja viimeinen ajopäivä Teneriffalla

Kaikki hyvä loppuu aikanaa, niin myös tämä reissu. Edellisen päivän bussisekoilun jälkeen pohjoisoptio olisi ollut vielä käytettävissä. Päätin kuitenkin viimeisen päivän kunniaksi ottaa etelästä vielä irti sen, mitä mahdollista olisi. Tein täydellisen suunnitelman. Jos heräisin ajoissa ja laittaisin varusteet kuntoon ennen aamupalaa, ehtisin ajaa Vilaflorista asfalttia pitkin Trevejosiin ja pommittaa siitä dh-rata alas Valle San Lorenzoon. Bussipysäkille Camellaan olisi alle kymmenen minuutin siirtymä, joten aikaa olisi vielä kahvitellakin ennen bussimatkaa takaisin ylös.

Herääminen, kamojen valmistelu ja aamupala meni suunnitelmien mukaisesti. Pääsin liikenteeseen n. 8.30 ja laskettelin vilposessa säässä TF-51:stä pitkin Trevejosiin. Ajattelin herkutella alun hyppypätkän tunteella, mutta matalalta silmään paistava aurinko ja oranssit linssit saivat varjoalueet näyttämään pikimustilta. Ja kun pätkän alku kulkee metrin tai kahden korkuisen pusinkon välissä, näkyvyys oli todella huono. Se siitä herkuttelusta. Ajoin reitin pari ensimmäistä osuutta ja hetin lasit reppuun.

Paikoin ajo maistui hyvältä, paikoin vähemmän hyvältä. Tiputin kypäräkameran jossain vaiheessa, mutta onneksi huomasin sen heti ja löysin kameran. Reitin loppupuolella alkoi jo tuntuntumaan, että loppuisi jo. Kunhan saisi hypätä viimeisen gäpin ja pääsisi kahville. Pari pientä stepdownia jänistin, vaikka edellisellä kerralla olin ne ajanut, kun en ehtinyt hidastaakaan. Loppuosassa ajoin myös eri reittiä oikealta kuin viimeksi ja se oli ehkä vähän tylsempi, kuin vasemman puoleinen. Samapa tuo, loppuhyppy tuli vähän puskista, eikä enää tuntunut kovin isolta. No, pääsimpä kahville. Jee!

Hyvä kahvi Valle San Lorenzossa

Söin toastin ja join hyvän espresson rauhassa. Lähdin siirtymälle ja Camellassa katselin ensin varmuudeksi yhtä vastaan tullutta pysäkkiä ja sen jälkeen menin oikealle, reittikartasta katsomalleni pysäkille. Pysäkillä ei kuitenkaan ollut merkkiä, että 342 pysähtyisi siinä, joten pienen empimisen jälkeen palasin aiemmin ohittamalleni pysäkille. Pysäkillä olikin 342:n tarra, mutta ei reittikarttaa tai aikataulua. Kyselin bussipysäkillä odottelevalta naiselta asiasta ja hän oli vakuuttunut, että juuri se toinen pysäkki oli oikea.

Palasin pysäkille ja odottelin puolisen tuntia jännittyneenä, näkisinkö edellä olevassa liikenneympyrässä bussini kääntyvän pois väärälle reitille. No eihän se kääntynyt. Iloisesti heiluttelin kuskille, joka vastasi sormen herisyttämisellä ja ajoi ohi. Herkistyin hetkeksi, enkä osannut muuta kuin istahtaa kiviaidalle miettimään syntyjä syviä. Totuushan oli, ettei oikein muita vaihtoehto ollut, kuin lähteä polkemaan, tai sitten odottaa reilu tunti Vilaflorin bussia, mistä en kyllä varma ollut, olisiko siinä pyörän vetävää ruumaa ollenkaan.

Edellisenä päivänähän olin luvannut itselleni, etten polkisi enää ollenkaan ylämäkiä. Ajatus oli aamuun mennessä laimentunut sen verran, että olisin noussut bussilla Las Lajasiin tai edeltävälle pysäkille ja fiiliksen mukaan ajanut sieltä joko Vilafloriin tai Trevejokseen päättyvän reitin. Jälkimäisessä olisi ollut vielä optiona ajaa kuvaamaan dh-reitin alun hyppyjä, jolloin takaisin hotellille nousua olisi tullut kuitenkin ehkä 400-500 metriä.

Mukavia ajatuksia. Olin kuitenkin Camellassa, noin 1000 nousumetrin päässä majapaikastani ja ylös oli päästävä. Eipä siinä muuta kuin kampi pyörimään. Pari tuntia ja se olisi siinä. Kun olin vähän yli puolet noususta tehnyt, päätin, ettei loma päättyisi ylämäkeen. Yhden kola- ja banaanitauon pidin matkalla, mutta Vilaflorin ohitin kylmästi, kuin en paikkaa edes tuntisi.

Kiipesin vielä nelisensataa metriä näköalapaikalle, missä oli edellisten päivien vuoristopaimenen ja kilin sijaan perinteisiin espanjalaisvaatteisiin pukeutunut ukkeli akustisen kitaran kanssa soittamassa bamboleioa ym. klassikkobiisejä ja liekö brittiläinen porukka piti juhliaan ja huusi ympärillä. Tarkoitukseni oli laskea reissun avauspäivän ensimmäisestä reitistä eroava pätkä, mikä laskisi vähemmän kivikkoisena, mutta enemmän mutkittelevana Vilafloriin. Lähdin pätkälle ja ohitin ensimmäisen liittymän. Käännyin toisesta oikealla todetakseni jonkun ajan päästä, että se yhdistyikin siihen huonomaan kivikkorynkytysreittiin. Sitä en tiedä, miksen kääntynyt ympäri ja tunkannut takaisin. Ehkä päivän vajaa 1500 nousumetriä verotti jo voimia, tai sitten olin vain antautunut kohtalooni - kaikki menee päin persettä.

Tästä parin sadan metrin polkeminen vikalle laskulle

Rynkytin kivikon alas ja reissun ajot olivat nyt ajettu. Laskin takaisin majapaikalleni. Aurinko paistoi, olin rättiväsynyt ja hurautin hotellin naapuriin Bar Restaurante Casinon terassille. Neljänä päivänä putkeen olin käynyt kyseisessä paikassa pitsalla ja kuinkas ollakaan, kun sitä (ja olutta terassilla) olisi eniten kaivattu, paikka oli kiinni. Sen sijaan hain kaupasta leivänkäppynän ja mutustin sitä parvekkeella paikallisen vihreän mojo-kastikkeen kanssa. Ei sekään pahaa ollut.

Heippa Hotel el Sombrero

Ja heippa Vilaflor

Pakkasin illalla kamat ja lähdin torstaiaamuna kohti lentoasemaa. Lento oli vähän myöhässä, mutta Lontoon välilaskulla ehdin kuitenkin lorvia pari tuntia. Yllättäin lento Lontoosta Helsinkiinkin myöhästyi tunnilla ja olin lopulta Helsinki-Vantaalla puolen yön jälkeen. Kaverini oli tuonut autoni kentälle, mutta reitti pysäköintialueelle oli suljettu ja jouduin etsiskelemään vaihtoehtoista reittiä. Vielä kun ajoin keskellä yötä oikean liittymän ohi palauttamaan kaverin avainkorttia, jämäkkä paluu arkeen oli siunattu. Aamulla vähillä unilla hakemaan koria hoidosta ja siitä kiireellä töihin.

Kaiken sekoilun jälkeen lomasta jäi kuitenkin tosi hyvä mieli. Aina noilla Teneriffan reissuilla voisi spekuloida, miten paljon enemmän alamäkeä olisi shuttlaamalla tai onnistuneilla bussimatkoilla ajaa, mutta eipä jäänyt hampaankoloon mitään. Jälkikäteen nousutkin oli mukavia, kyllä kolme tuntia ulkoilua auringonpaisteessa Suomen säät aina voittaa! Ennen reissua ja reissun alussakin ajattelin, että ainakin yksin matkailtuna Teneriffa alkaa olla nähty. Nyt kuitenkin lähtisin vaikka heti uudestaan. On se niin hieno paikka ja joskus olisi kivaa käydä juosten tai kävellen niitä patikointireittejäkin katselemassa. Ja pohjoista tutkia paremmin.

Omatoimimatkailija Helperi kuittaa ja jäykkäperä odottelee jo nurkassa seuraavan aamun Tres Duros -porukkalenkkiä rupusäässä.