2. ajopäivä Teneriffalla - hakuammuntaa

Elämä on joskus kuin komedianäytös. Itselleen ei vain aina ole helppo nauraa, ainakaan ennen näytöksen päättymistä.

Ei naurata

Tänään piti olla se kevyempi päivä. Hyppäsin aamulla Vilaflorissa bussiin ja yllätyksekseni ruuma olikin jo täynnä pyöriä, mutta sain kuitenkin Ension ängettyä kyytiin. Bussin perällä mökelsi pyöräporukka espanjaa, joten en lyöttäytynyt seuraan. Osa ajomiehistä jäi aiemmin pois ja osa samalla pysäkillä kanssani Las Lajasissa.

Sen verran sain espanjaa puhuvien kuskien kanssa elekielellä kommunikoitua, että olivat menossa Las Lajasin dh-reitille, minne en itse välttämättä tällä pyörällä ja tällä reissulla jaksa lähteä. Sen verran kivikkoista se pätkä on ja käsittääkseni myös eroosion takia kielletty ajaa. Meinasin ajaa Pipeline passagen tehokkaasti ja yrittää, josko kerkeäisin aamupäiväbussilla vielä takaisin Vilafloriin. Reitti on tuttu ja periaatteessa selkeä, mutta omatoimimatkailussa on aina pieni säätövara olemassa.

Reitin ensimmäiset parisataa laskumetriä mennään hiekkatietä. Muistelin, että hiekkatieosuus on aika pitkä ja varsinaisen polkuosuuden alku tulee selkesti näkyviin tietä seuraillessa. Minä poika se rallattelin lopulta kuutisen sataa laskumetriä alas päin, vaikka välillä vähän ihmettelinkin, että maisemat näyttivät jo vierailta. Montaa kertaa reittiä en ollut ajanut ja edellisestä kerrastakin oli jo kulunut vuosi, joten luotin siihen, että polun alku ilmestyisi eteeni. Jossain vaiheessa tie alkoi kääntyä huolestuttavasti ylös päin ja epätoivo hiipi esiin. Yritin ilman nettiyhteyttä tutkia googlemapsista sijaintiani, mutten tarkkaa vastausta saanut. Uudessa puhelimessani ei myöskään vanhoja ajoja näy, että olisin voinut verrata reittiä. Eipä siinä, nokka takaisin lähtösuuntaan.

Huoltoteillä pääsee kovaa - ainakin alas päin

Muistin alas tullessa huomanneeni ainakin yhden risteyksen, joskin olin aika varma, että olin ajanut siitä oikeaan suuntaan. Matkalla oli myös portti, jonka muistin edelliseltä reissulta. Juuri ennen porttia isolta tieltä poikkesi alas pienempi tie, mutta muistelin edellisvuonna juuri tätä "tietä" koittaneeni ja se oli lähinnä veden kuluttama ura jyrkänteen pohjalle. Jatkoin portilta tunkkaamista ylös päin ja matkalla tarkistin pari selkeää, mutta pienempää tietä, joista molemmat päättyivät aika pian. Olin lopulta tunkannut melkein koko matkan, vaivaiset 600 nousumetriä takaisin lähtöpaikalle, enkä enää keksinyt muuta, kuin lähteä takaisin alas tutkimaan portin lähimaastoa.

Ennen porttia olevassa risteyksessä oli valkoiseksi maalattu kivi ja intiaanitaidoillani paikansin renkaanjälkiä maasta. Lähdin seuraamaan jälkeä ja kyseinen tie ei päättynytkään heti jyrkänteen pohjalle. Vähän matkan päästä löysin oikean lähtöpaikan polulle ja vasta tämän polun vieressä oli se "tie", joka olisi laskenut montun pohjalle. Ai sitä riemua, kun kolmen tunnin sekoilun jälkeen pääsin vihdoin ajamaan kunnon maastoajoa!

Pipeline passagen polkuosuudella on muutama pieni nousu, missä olisi voinut vähän huilailla, mutta ajoin koko homman alusta loppuun sen kummemmin hidastelematta, kun kerran olin vauhtiin lopulta päässyt. Pätkä tiputtaa noin 400 metriä ja ajoin sen noin 12 minuuttiin. Pätkä loppuu Ifonche y Beniteziin ja pienen asfalttisiirtymän jälkeen on heti ravintola, jolle pysähdyin. Kävelin sisään kyselemään ruokalistaa. Mieshenkilö tiskin takana rupesi laiskasti katselemaan ympärilleen ja häipyi jonnekin. Odottelin useamman minuutin ja kiersin ruokasalin puolelle katselemaan, mutta mitään ei tapahtunut, joten liukenin paikalta.

Ajoin vähän matkaa eteen päin tuttuun ruokapaikkaan, missä palvelu pelasi ja eräs ruokailija auttoi tulkkaamaan sen, mitä tarjoilija ja minä emme toisiltamme ymmärtäneen. Osasipa avulias ruokalija kysellä suomeksi ja ainakin ruotsiksi kuulumisiakin.

Hyvää kahvia

Vaikka olin ollut jo aika pitkään liikenteessä, päätin ruokatauon jälkeen jatkaa ajamista. Parin sadan nousumetrin jälkeen pääsisin paikalliselle dh-radalle, jonka lopusta Valle San Lorenzosta olisi järkevä siirtymä Vilafloriin menevän bussin reitille. Himoitsin myös Valle San Lorenzon pitsaa paikassa, jolle dh-päivämme päätteeksi vuotta aiemmin olimme menneet syömään.

TF-51:ltä dh-radalle

Dh-reitti alkaa paikasta, missä ilmeisesti ajetaan myös mönkijöillä. Pienen mönkijäreittien kiertelyn jälkeen löysin radan, joskin jouduin polkemaan sitä vastapalloon vähän matkaa, kun en halunnut alun hyppyjä jättää ajamatta. Ensimmäinen osuus on melko sileää pohjaa, joskin irtohiekkaa ja -kiveä on maassa jonkin verran, eikä mutkissa ole kummoisia penkkoja. Alussa on myös useampi gäppihyppyri ja laituridroppi. Ensimmäinen droppi oli suljettu ja toinen tuli sen verran puskista, että ajoin suosiolla sen ohi. Ensimmäisen olisin kyllä ajanut, mutta toinen on vähän hankalampi, enkä oikein tiedä, miten Ensio parimetrisen dropin ottaisi vastaan. Kolmaskin laituri edellisvuonna oli, mutta sitä en tällä kertaa huomannut missään.

Reitti muuttuu asteittain kivisemmäksi ja jyrkemmäksi ja on lopulta hankalinta ja teknisintä alamäkimaastoa, missä itse olen ajanut. Montaa kummoista yllätyspaikkaa ei matkalla kyllä ole, mutta vauhti kiihtyy jyrkässä käsittämättömän helposti ja epätasaisessa kivikossa ja irtonaisessa maastossa sen hillitseminen on aika hankalaa.

Pitkän päivän päätteeksi enduropyörällä oli melkoisen rankka ajaa koko 700-800 metriä laskeva rynkytys, mutta tulipahan tehtyä. Kurvasin Valle San Lorenzon ravintolalle, mutta pettymyksekseni siellä ei enää ollut pitsaa tarjolla, tai sitten olin väärällä terassilla istumassa. No, sain kuitenkin muuta pöperöä mm. noin kilon saippualta maistuvia ranskanperunoita.

Ensio odottelemassa, isäntä syö

Join ruoan kanssa pari isoa olutta, kun ajattelin, että pääsisin bussilla mukavasti takaisin Vilafloriin. Poljin kuuden kilometrin siirtymän Aronaan, minkä ohi Vilafloriin menevän bussin piti ajaa. Tarkkaa aikataulua bussille ei ollut, eikä pysäkillä erikseen mainittu 482:n pysähtyvän siinä, mutta kartan mukaan se kulkisi koko matkan samaa isoa tietä pitkin. Purin pyörästä kiekot irti ja jäin odottelemaan. Pari pappaa kävi ohimennessään jotain espanjaa höpöttelemässä, mutten noteerannut höpöttelyä kummemmin. Vähän ajan päästä vastapäisen kukkakaupan herra tuli ihmettelemään touhuani ja hän sanoi, ettei pysäkin ohi aja juuri koskaan mikään bussi. Ilmeisesti bussi kiertää Aronan kohdalta jotain pienempää tietä, ainakaan se ei ohitseni missään kohtaa mennyt. Kello oli jo sen verran paljon, että luovuin bussiutopiasta ja heräsin totuuden kauhunäytökseen.

Matkaahan Vilafloriin ei olisi kuin vaivaiset 13 kilometriä, tosin nousua matkalle kertyisi kilometrin verran. Pelailin hieman ajatuksella, että heittäisin pyöräni jonkun pickupin lavalle ja käskisin heittämään minut perille, mutta yhdenkään matkan varrelle pysäköidyn lava-auton kuski ei ollut paikalla. Ja pyöräilemäänhän tänne oli tultu.

Edellisen päivän perusteella laskeskelin, että kilometrin nousuun menisi pari tuntia. Lentokentältä minut kuskannut taksikuski mainitsi, että pimeä tulisi joskus kuuden jälkeen, mutta onneksi aurinko oli vielä siihen aikaan hyvän matkaa horisontin yllä. Pääsin ehkä puoleen väliin matkasta, kun alkoi olla niin pimeää, ettei ympäristöstä hahmottanut juuri muuta, kuin vuoriston silhuetin ja tien valkoisen viivan. Ja vastaan ja ohi ajavat autot. Yritin ohittavia autoja väistellä pientareelle sen mitä pystyin, mitään valoja tai heijastimia kun ei mukanani ollut. Pysähdyin kerran matkalla ostamaan kolaa ja vettä, juomareppu oli tyhjentynyt jo viimeisen ruokatauon paikkeilla. Ihme ja kumma jaksoin polkea aika hyvävoimaisena ylös asti, vaikka jo päivän tunkkailusekoilun aikana olin tuntenut itseni aika väsyneeksi. Ja sen voin sanoa, että kun viimeisen mutkan takaa Vilaflorin valot tulivat näkyviin, pääsi ilmoille ihan oikea riemunkiljahdus.

Aurinko armas katoaa Roque Imoquen taakse, mutta matka se vain jatkuu

Las Lajasista lähtiessäni en muistanut laittaa mittaria heti päälle, joten jokunen kilometri ja muutama sata laskumetriä jäi puuttumaan. Matkaa tuli kuitenkin yli 60 kilometriä ja nousu- ja laskumetrejä molempia yli 2000. Laskua todellisuudessa varmaan n. 2400 ja nousumetreistä muutama sata lienee tunkattuja. Liikenteessä olin taukoineen ihan kunnollisen työpäivän verran. Suunnon antamat palautumisajat ovat melko tähtitieteellisiä, mutta olkoon, sillä eiköhän sitä taas huomennakin päästä siirtymää leipomaan.

Päivän mtb-ajot Movescountissa
Siirtymä takaisin Vilafloriin Movescountissa