Levi Pre Race

Elämän enskarintamalla ei ole viime aikoina tapahtunut mitään ihmeellistä joten bloggauskin on jäänyt olemattomiin. Ainoa merkittävä tapahtuma kesän ajalta on varmaankin, kun Helperi mursi kätensä (taas!). Muuten kesä on mennyt leppoisassa polkurallissa ja satunnaisissa parkki vierailuissa. Samulikin on ollut ajamatta lähes koko kesän ja parsinut kasaan kananluitaan.

Kuntoutus käynnissä

Rakennusaineet kohdillaan.

Isommin en ole myöskään pyörää päivitellyt ellei laskuihin oteta uusia kiekkoja, jarruja ja hissitolppaa. Okei eli siis on tullut speksailtua, mutta kaikkeen on ollut hyvä syy tai ainakin osaan. Ensimmäiseksi vaihdoin kiekot, kun Bontragerin kiekot eivät kestäneet sorjan vartaloni tarjoilemia ajolinjoja. Tilalle hankin ylimääräisinä lojuneille Stanin navoille saman merkin flow ex kehät ja Saku Lundbergilta parsi kiekot kasaan. Seuraavaksi hajosi rokkarin hissitolppa, ilmeisesti Korson marathon ja hiekka pölytiivisteen välissä oli liikaa alumiinille ja siihen kuluikin aika miehekkäät urat. Tiivistesarjalla yritin kunnon tee-se-itse-miehenä saada tolpasta kalua, mutta autonasentajan ammattitutkinto ei tähän operaatioon riittänyt ja tolppa antautui miehekkäästi paukahtaen. Sen verran paljon reverbbi on elämääni murheita aiheuttanut, että päätin hankkia tilalle Foxin DOSS:n. Jarrujen päivitykseen ei sen suurempaa syytä ollut, mä vaan halusin uudet XT:t ja kyllähän miehen sellaiset pitää saada jos oikeesti niin haluaa.

Kiillotettu Reverbbi

Nämä kaikki tiivisteet pitäisi muka saada
upotettua pieneen satulaputkeen. 

Reetun päivitykset

Reetun nykykuosi

 Mutta tosiaan Leville pitäis lähteä ja avata kisakausi siellä. Ajatuksena on lähteä keskiviikkona Juanin kyydissä töiden jälkeen ajamaan ja syöttää kerralla Kittilään saakka ja majoittua anopin residenssiin pitkäksi viikonlopuksi. Samuli viettää kesälomaa ja lähtee ajeleen yksikseen borbetilla jonkin epämääräisen aikataulun mukaan ja saapuu oletettavasti ennen perjantaita mestoille. On kyllä hauskaa lähteä Lappiin saakka kilpailemaan ja sen mitä Leviä ja sen ympäristöä tunnen tarjoilee se ennennäkemättömät olosuhteet kilpahommiin. Torstaina oli ajatus ajella parkissa sen mitä mieli tekee ja pukea kireä kisapipo päähän vasta perjantaina. Valehtelisin jos väittäisin lähteväni kilpailuihin pitämään vaan hauskaa ja ajamaan polkuja hyvässä seurassa. Jos näin olisi niin ajaisin varmasti viikonlopun ilman stressiä Levillä ja Ylläksellä parkkia, mutta jokin kumma se ajaa miehen reisinkihommiin. Viimeksi tosiaan olen ajanut kelloa vastaan Sappeella viime kesänä eikä oikein tiedä mitä on lupa odottaa. Tiettyjä tavoitteita olen itselleni asettanut, miksipäs en? Eihän sitä muuten saa hankittua itselle sunnuntain kotimatkalle kunnon vitutusta. Niin ja tosiaan Levillä tosiaan ei ole velvoitteita päivystellä teltalla vaan saa keskittyä pelkästään kisailuun muiden urhojen kanssa. 

Tahkolla ja Sappeella taas Trekit
esillä, tulkaahan tutustumaan

PS. Sinä joka kilpailet kanssani verissäpäin sijoituksista ynnä muut, ilmainen vinkki. Meinasin ajaa HR2/Ardent kombolla ja mikäli sataa niin eteen shorty ja taakse HR2.

-V-

Korso 96 MTB

Viime sunnuntaina, 31.5.2015 järjestettiin Korso 96 MTB, eli Korson mara. Mikä lie hetkellinen mielenvika Villeen pari viikkoa aiemmin iski, ehdotti hän lähtemistä kyseisen tapahtuman 64 kilometrin matkalle. No, mikäpä siinä, onhan tuota ennenkin metsässä ajettu. En sen tarkemmin maastopyörämarathonin sääntöjä tunne, mutta käsitys oli se, että reitti on helppoa polkua ja siihen sisältyy myös jonkin verran asfalttisiirtymää ja ajamista hiekkateillä. Korson marassa on tarjolla montaa erilaista matkaa aina 8-14-vuotialle tarkoitetusta 10 kilometrin reitistä 96 kilsan kuninkuusmatkaan. Aikuisten kisassa ajetaan 32 kilometrin kierrosta 1-3 kertaa matkasta riippuen.

Let's XCM!

Vaikka "kisaan" oli tarkoitus lähteä rennolla asenteella nautiskelemaan, aiheutti se silti jonkinlaista kilpavarustelua. Ainakin renkaat vaihtuivat rullaavimpiin, mitä sillä hetkellä käsiimme saimme. Vaihteetkin piti säätää suunnilleen toimiviksi.

Kisa-aamuna oli hieman kolea ilma ja melkoisen tuulista. Shortseissahan se silti piti lähteä. Sentään lököttävissä semmoisissa, ettei nyt liian totiseksi uusi harrastus menisi. Startti oli inhimilliseen aikaan klo 12 ja kisapaikalla oli jo yhdentoista aikaan täysi hulina päällä. Oli makkarakojua, tarvikemyyjää ja tietenkin pyöräilijöitä, kaikkiaan yli 400 kappaletta. Muutama tuttu naamakin löytyi ja kevyiden lämmittelyjen ja viimeisten hätäpissojen jälkeen ryhmittäydyimme lähtöön. Taktiikkana oli ollut hakea paikka kohtuullisen edestä startissa, ettei lauman ahtautuessa ensimmäiselle kapealle polulle joutuisi ihan hirveästi seisoskella tai odotella, että polku imee koko porukan. Suunitelmahan epäonnistui täydellisesti, kun suurin osa porukasta olikin jo ahtautunut lähtökarsinaan ennen meitä. No, lähtipä siinä nekin suorituspaineet.

Startin jälkeen oli sen verran asfalttia ja leveää hiekkatietä, että porukka kyllä hajosi melko hyvin. Aika aggressiivisesti siinä alussa tuli kuitenkin ajettua, milloin liimautui jonkun peesiin ja milloin taas itse veti kiinni edessä olevaan porukkaan. Ensimmäiselle varsinaiselle polulle kun päästiin, oli siinä alkuun melko ruuhkaista, joutui jopa jalkautumaan tai tunkemaan pusikkojen läpi lonnivan joukon ohi, mutta äkkiä porukka siitä väljeni.

Samulin ajo

En etukäteen oikeastaan edes tiennyt, menisikö 64 kilometrin maastoajoon lähemmäs 3 vai 6 tuntia. Maantiellä kuntoajoja on joskus tullut jonkun verran ajettua, joten jollain tapaa tiesin kyllä, miten kroppani pitkässä rasituksessa toimii ja että siitä selviäisin. Lauantaina koitin syödä hyvin ja matkaevääksi otin kahden litran juomarepun ja pari isoa geelipussia. Tarvittaessa turvautuisin huoltopisteisiin, kun en tuon kahden litran riittävyydestä oikein varma ollut.

Heti startista lähdimme Villen ja paikalla myös olleen Aleksin kanssa melkoisen reipasta vauhtia ohittelemaan porukkaa. Asfalttia ja hiekkatietä taisi olla useampi kilometri ja välillä meni melkein repimisen puolelle muita ohitellessa tai kun yritti saada hyvästä peesistä kiinni. Vaikka minkälaisia asemia alkusiirtymällä yritti tavoitella, ensimmäinen polku jymäytti koko porukan hetkeksi kävelyvauhtiin. Osa porukasta seisoskeli rauhassa ja osa kiireisimmistä (me) ohittivat letkaa kauempaa pusikkojen puolelta.

Kuva: Tarja Kiviranta

Alkusuman jälkeen koko loppuajo oli kohtuullisen jouheaa. Toki teknisissä nousuissa vauhti hiljeni turhankin kanssa, samoin jos mutkista olisi voinut ajaa hyvällä vauhdillä läpi, niin siellä tuli usein edellä ajavien takia otettettua vauhtia turhaan pois. Alamäet olivat sitten oma lukunsa. Tuntui siltä, että jarruttelu meni niissä jo lähes perversion puolelle. Ilmaista vauhtia olisi tarjolla, mutta helpoissakin lähes suorissa alamäissä mentiin jarrut pohjassa kävelyvauhtia. No, pääsipä sitten taas polkemaan vauhdin uudestaan päälle..

Ensimmäinen kierros meni melko mukavasti. Ajoimme sen lähes kokonaan Aleksin kanssa samoissa porukoissa. Vauhdin pitäminen oli melko vaivatonta varsinkin metsäosuuksilla ja tiesiirtymillä saimme hyvin peesiapua parempikuntoisilta. Välillä piti kyllä repäistä porukan ohi, että pääsisi polkuosuudelle ensimmäisenä, mikä tosin lopulta johti vain turhaan hapotukseen ja edellisen letkan perään jumiutumiseen. Reitin suurin yksittäinen nousu Kulomäellä meni ensimmäisellä kierroksella mukavasti, kun edessä oli letka kuskeja, jotka pitivät vauhdin rauhallisena. Ensimmäisen kierroksen viimeisillä metsäosuuksilla ohitin muutaman edellä ajavan ja Aleksi jäi samalla.

Pidin reipasta, mutta siedettävältä tuntuvaa vauhtia, kuitenkin vähän ennen kierroksen loppua olevassa terävähkössä nousussa en malttanut. Kun letkan vauhti hidastui, hyppäsin itse putkelle ja meinasin runtata nyppylän päälle voimalla. 30 kilometrin reipasvauhtisen ajon jälkeen se ei ollutkaan niin yksinkertaista ja molemmat reidet kramppasivat. Yritin ruveta juomaan vähän reilummin, kun olin kaksilitraisen reppuni kanssa ollut ehkä hieman varovainen ja lopettaa repivän ajamisen. Maalin jälkeisessä nousussa iski krampit uudestaan ja se nousu menikin sitten ihan hitaaksi pyörittelyksi. Lieko huono tankkaus ajon aikana vai vain harjoituksen puutetta, krampit olivat tunnollisin ajokaverini koko toisen kierroksen.

Toisen kierroksen alun asfalttisiirtymällä en pysynyt ajoletkan mukana, enkä saanut edes uutta peesiä, vaikka minut siinä vielä ohitettiinkin. Silloin oli koko ajon ainoa synkkä hetki. Ajetaanpa maastokisaa, yksin asfaltilla, helvetinmoisessa vastatuulessa, reidet krampissa. Kun pääsi taas poluille, oli muutakin mietittävää kuin tuuli ja krampit, joten ajokin alkoi taas tavallaan maistumaan.

Viimeinen kierros meni siis lähes kokonaan kramppeja vastaan taistellessa ja loppua kohden mitä enenevissä määrin toivoessa, että kisa jo päättyisi. Viimeiselle puolelle kierrokselle toisaalta toi oman ilonsa, että ajoimme erään naiskuskin kanssa keskimäärin samaa vauhtia. Hän ohitti minut sileillä osuuksilla ja minä taas teknisemmillä pätkillä. Ainakin viisi kertaa toisemme ohitimme matkan aikana. Viimeisellä tiesiirtymällä ennen maalia hän sai kuitenkin sen verran kaulaa, etten enää kivikoissa saanut eroa kurottua umpeen.

Vielä 60 kilometrin jälkeenkin jaksaa naurattaa (tekohymy..) - Kuva: Emil Eklund

Kokonaisuuten Korso 96 MTB oli itselleni varsin mukava kokemus. Ajaminen oli sen verran rauhallista ja kesti pitkään, että siinä kerkesi olla eri tavalla läsnä, kuin esimerkiksi endurokisojen erikoiskokeilla. Tietenkin kuntopuoli voisi olla hieman parempi, että loppumatkakin jaksaisi hymyilyttää, tai sitten vain pitäisi ajaa rauhallisemmin tai tankata paremmin. Sen verran marakärpänen pääsi jokatapauksessa puremaan, että kisakalenterista kerkesin jo samana iltana katselemaan muidenkin ajojen päivämääriä...


Villen ajo

Tosiaan tuli itsekin laitettua periaatteita uusiksi ja mistä lie syntyi ajatus lähteä marathonia ajamaan. Koskaan en ollut 64 kilometriä yhteen putkeen maastopyörällä ajanut eikä tästä johtuen ollut minkäänlaista kokemuspohjaa mitä tuleman pitää. Maaliin tiesin pääseväni, mutta ajasta tai voimien jakamisesta ei ollut mitään hajua. Varsinaisesti en valmistautunut matkalle millään tavalla vaan edellinen päivä meni siskoa muuttaessa. Tajusinkin edellisenä iltana kymmenen jälkeen, että olen viimeksi syönyt yhden aikoihin päivällä. Siinäpä sitä tankkausta kerrakseen. Raapaisinkin iltapalaksi pita kebabin ja pussillisen sipsejä. Koskaan en ole ollut mikään aamupalaihminen ja puoli väkisin lapoin naamaan leipää ja jugurttia.

Tiesin kisapaikalla olevan pyöräliike Lundbergin teltan ja lähdinkin pari tuntia ennen starttia kisapaikalle notkumaan ja haistelemaan fiiliksiä. Lundbergin teltalla oli Jani pyörittämässä liikevaihtoa ja Timo valmistautumassa kilpailuun. Jani totesikin meidän valmistautumista katsoessa, että "teitä kun kattoo nii taitaisitte olla enemmänkin sähköpyörämiehiä" :D.

Tapasin Samulin teltalla ja pienen alkulämmittelyn jälkeen siirryimme jonon jatkoksi karsinaan odottamaan paukkua. Olin päättänyt, että Samuli saa mennä heti startista menojaan, mutta jostain syystä löysin itseni rynnimässä ihmisjoukon ohi Samulin peesissä. Asfalttiosuuden ajoinkin Samulin ja Aleksin kanssa, mutta ensimmäisen metsäosuuden ruuhkat aiheuttivat sen, että näin Samulin vetävän kauheella loikalla pitkin pusikoita. Jäin itse siinä vaiheessa sumppuun ja annoin poikien mennä menojaan ja hyvä niin en olisi siinä leikissä loppuun saakka kestänytkään.

Ajantaju katosi välittömästi startin jälkeen ja saavuttaessa 25km kyltin fiilistelinkin, että olisi pitänyt osallistua 96km sarjaan, kun ekat 25 menivät kuin siivillä. No kylttiä seurasi tovin päästä 20km ja 15km kyltit ja samalla myöskin haaveet 96km sarjasta katosivat kuin flow enskamieheltä Rovaniemen enskakisan kyrpä-ek:lla.

Kuva: Tarja Kiviranta

Ensimmäinen kierros meni kuitenkin vajaan kolmenkympin ajan varsin helposti ja ensimmäiset paskat fiilikset tulivatkin vasta ihan kierroksen loppupuolelta. Lähellä maalia alkoi pyörän takapää pitää erikoista ääntä ja perä pyrki irtoilemaan hieman vauhdikkaimmissa mutkissa. Kysäisinkin kisaa seuranneelta herralta (liekö Tres Durosin faneja?) näkeekö hän pyöräni takakiekossa jotain erikoista ja pinnahan siellä oli poikki. Herra kietaisi katkenneen pinnan toiseen kiinni ja matka jatkui. Hetken päästä sama tuttu kilkatus alkoi ja tässä vaiheessa jouduin itsekin jo asennushommiin. Kummasti, kun pääkopassa jokin alkaa mennä vinoon niin vaikuttaa se myös fysiikkaankin ja aloinkin esittää salaisia toiveta toisenkin pinnan katkeamisesta ennen maalia, jotta olisi ollut syy jättää leikki kesken. Leikki kuitenkin jatkui ja kurvasin toiselle kierrokselle vellovan ihmismeren osoittaessa suosiotaan, huoltojoukoilta sain myös tietoa, että olen 9 minuuttia Samulia perässä.

Toinen kiekka sujui ensimmäisen kiekan malliin aina 40 km kohdalle saakka jolloin Taka-Reijot alkoivat esitellä merkkejä alustavista krampeista. Onneksi niillä main sijaitsi myös reitin huoltopiste, jossa kietaisin 4 kippoa rusinoita ja 2 kippoa suolakurkkuja naamariin ystävällisen rouvan täydentäessä atleetin juomapulloon urheilujuomaa. Olin siihen saakka ajanut käytännössä yksin koko matkan ja olikin helpotus lyöttäytyä  4 kaverin ajoporukkaan nauttimaan loppumatkasta.

Ajo menikin mukavasti porukassa körötellessä aina Kulomäelle saakka, jossa vasen koipi veti itsensä kramppiin kesken kiihkeimmän nousun. Sen verran annoin itselleni armoa, että hyppäsin satulasta ja lähdin taluttamaan. Taluttaminen kuitenkin osoittautui kahdesta vaihtoehdosta huonommaksi, koska myös oikea jalka iski kramppiin. Hyppäsin takaisin satulaan ja jatkoin rauhallisesti pyöritellen kohti huippua. Tämän episodin aikana tipuin yhtä herraa lukuunottamatta ajoporukasta ja lähdimmekin taittamaan matkaa kahden.

Viimeisen vitosen aikana herra kyseli minulta missä sarjassa ajan ja annettuani vastaukseksi yleisen ilmoitti tämä herra olevansa M-50 sarjassa viimeistä vuotta ja siirtyvänsä seuraavana vuonna M-60 sarjaan. Käsittämätöntä!! Jos meidän kaikki kuuskymppiset olisivat vastaavassa kunnossa voisi Sipilä nostaa eläkeiän välittömästi 80 vuoden korville. Liekö tästä hieman sisuunnuin ja sain taiottua jonkinlaisen loppukirin viimeisille kilometreille ja rullailinkin loppulaskusta maaliin ylhäisessä yksinäisyydessä.

Kovaa leikkihän noi marathonit on tälläiselle harrastelijapyöräilijälle ja manailinkin maalissa etten moiseen hölmöilyyn toistamiseen lähde. Nyt on kuitenkin jo mieli tasoittunut ja ajatuksen tasolla olenkin lähdössä ajamaan syyskuussa seitsemän veljeksen marathonin Nurmijärvelle.

Onnellinen mies maalissa - ja lihasopan ääressä 

Maanantai

Laitoin eilen Metukkaan XC-renkaat alle, koska sunnuntaina olisi tarkoitus ajaa Korso MTB:n 64 kilometrin matka. Takarenkaan virkaa toimittava Continentalin Race King ei toki noussut tubelessina vanteelle, joten sisurilla mentiin.

Halusin tänään testata rengastusta ja tarkoitus oli ajaa Hallainvuoren ja Länsi-Herttoniemen polkujen kautta töihin. Lähdin Hallainvuoressa tuuttaamaan metsäalueen läpi menevää Strava-pätkää. Rullaavilla renkailla hurja vauhti päällä ja noin puolessa välissä reittiä oksa raapaisi silmää. Lasit oli nenällä, nimenomaan nenän päässä, eikä silmien edessä, joten pääsy silmään oli esteetön. Taukohan siitä seurasi ja metsä kaikui voimasanoja. Olin pari vuotta aiemmin päättänyt, etten ikinä enää ajaisi ilman laseja, mutta kai lasien mallilla ja sijainnilla suhteessa silmiin jotain väliä näköjään on.

Näissä tunnelmissa 2012 Pivot Cupin Helsingin kisan jälkeen

Pienen huilailun jälkeen silmä tuntui paremmalta ja jatkoin maatkaani ongelmitta melkein koko Herttoniemen ulkoilualueen loppuun asti. Melkein, koska takarengas alkoi tuntumaan tyhjältä. Hyppäsin pois pyörän selästä ja kun pyörä nojasi puuhun, sihahti koko takarengas tyhjäksi. Onneksi olin eilen ostanut paikkaustarvikkeet (mutta en sisäkumeja!) ja kampesin sisurin esiin. Löysin siitä kolme reikää. Paikkasin kaikki ja jatkoin matkaa. Ennen Kulosaaren siltaa jouduin pysähtymään kun silmä tuntui ärtyvän, enkä oikein nähnyt mitään. Rengaskin tuntui taas löysältä ja pumppasin sitä lisää.

Siitä se sekoilu sitten alkoi. Välillä pystyin ajamaan melkein normaalisti, välillä silmä oli niin kipeä, ettei tervettäkään silmää pystynyt käyttämään. Rengaskin taas tyhjänä. Kävin Kalliossa hakemassa uuden sisurin ja lähdin suunnistamaan työpaikkaa kohti, vielä kun jotenkin muka uskoin, että selviäisin sinne asti kertomaan ikävän tilanteen asiakkaalleni henkilökohtaisesti. Eihän siitä mitään tullut. Kaisaniemen puistoon pääsin, mutta siellä iski niin kova kipu silmään, että piti vain pysähtyä ja jäädä sokeilemaan.

Yritin soittaa terveysasemalle, mutta sain jätettyä ainoastaan automaattisen soittopyynnöön. Puolisokeana pyöräilin Kalasataman metroasemalle ja hyppäsin metroon. Metrossa terveysasemalta soitettiin ja selitin tilanteeni. Nenä ja silmä lattialle lätäkkönä valuen kuuntelin, kun ystävällinen hoitaja mäkätti, ettei työmatkalla tapahtuneet ongelmat heille kuulu. No eipä tietenkään.

Kävin sitten Itäkeskuksen Mehiläisessä, missä palvelu olikin astetta mukavampaa. Naarmu silmässä, alustavasti kolme päivää saikkua ja hieno paketti silmään.

Käyttäkää ihmiset kunnon laseja metsässä ajellessanne.

Eihän tämä merirosvolappua voita, mutta saa luvan kelvata..

Santa Cruz Enduro Series 2015 SM1 Messilä

Jos Tres Durosin endurokausi 2015 alkoi synkissä merkeissä, pian oli luvassa valoa tunnelin päähän. Santa Cruz Enduro Seriesin ensimmäinen varsinainen osakilpailu ajettiin sunnuntaina 17.5. Messilässä. Edellisenä kesänä rinneyhtiö ja bikeparkin porukka ajautuivat erimielisyyksiin, minkä johdosta hissitoiminta pyöräilijöille loppui kesken kauden. Kaikki siirtymät siis kuljettaisiin lihasvoimin. Lauantai oli tuttuun tapaan treenipäivä ja koko Tres Duros oli paikalla. Ville oli Trekin teltalla, Kari fiilistelemässä treenipäivän ajan ratoja ja minä olin menossa lipunkantajana kisaamaan. Myös kovan tuloksen Meri-Teijossa tykittänyt Janne oli mukana ja hänen kanssaan ajoinkin koko treenipäivän yhdessä.

Meri-Teijo oli itselleni pettymys sekä tuloksen, että hauskuuden osalta. Yliyrittäminen kostautui. Onneksi sain karistettua turhat tulostavoitteet pois, hyväksyin olevani keskitason kuski ja lähdin Messilään lähinnä pitämään hauskaa. Taktiikkana oli ajaa tekniset kohdan pykälän verran rauhallisemmin ja tuutata poljettavat osuudet sitäkin kovempaa.

Messilässä oli hauskaa! EK1 - kuva: Jukka Tamminen

Ensimmäiselle treenipätkälle Ville sai minut puhuttua ottamaan testipyörän alle. Trek Remedy 29 9.8. Siinäpä kevyt ja herkän tuntuinen kapistus. Vaikka ohjaamo olikin hieman kapea, korkea ja turhan pitkällä stemmillä varustettu, rinteeseen lähteminen tuntui yllättävän mukavalta. Ensimmäinen suuri ihmetys tuli tosin jo ennen kuin pääsimme edes erikoiskokeelle. Remedy kiipesi siirtymän mäet todella kevyesti, eikä pirulainen suostunut sutimaan, vaikka jyrkässä kohdassa hiekkatiellä nousin putkelle polkemaan. Toki iskari oli auki-asennossa, mutta napakan tuntuisesti se silti kiipesi. Takarengaskaan ei ollut erityisen rouhea, että sitä olisi voinut sutimattomuudesta kiitellä. 

EK1 oli alusta tuttua polkua. Lähtömäestä sai hyvät kyydit vauhdikkaalle polkuosuudelle, josta syöksyttiin dropin ja pienen hyppyrin kautta bermeihin. Bermien jälkeisestä jyrkästä mäestä ojan yli käännyttiin muutaman sadan metrin poljettavalle huoltotieosuudelle. Edellisinä vuosina huoltotieltä on tiputettu oikealle Akin kivikkoon, mutta nyt huoltotietä poljettiin aina hissilinjan ali ja sitten vasta alamäkeen ja polulle. Alku polusta oli edellisenä kesänä rakennettua sileää pätkää, mutta muuttui äkkiä kivikkoisemmaksi, kun reitti oli linjattu ilmeisesti aiemmin ajamattoman hakkuualueen läpi. Hakkuuaukean jälkeen oli pätkä sileämpää ja pieni hyppyri, jonka jälkee lyhyt polku pusikon läpi maaliin. Hauska, vauhdikas ja hapokas pätkä, vaikkei treenipäivänä huoltotiellä kovaa tullutkaan vielä kammettua.

Ykkösen loppuosan hyppyri. Vajaaksi näyttää jäävän, tosin tekosyynä tyhjä takarengas...  - Kuva: Aatu Salminen

Remedy tuntui hyvältä, mutta vieraana pyöränä ja kovien rengaspaineiden takia hiukan epävarmalta teknisissä kohdissa, joten palautin pyörän ja otin Metukan alle. Kylläpä tuntui oma pyörä painavalta ja kankealta! Ylämäissäkin se suti huomattavasti, mutta kun alamäessä pääsi vauhtiin, tuntui tuttu pyörä taas hyvältä ja turvalliselta. Ajoimme vielä ykkösen uudestaan, mutta tällä kertaa pysähdyimme katselemaan muutamia linjavalintoja loppupuoliskon kivikoissa. 

Kakkos-EK oli myös alusta tuttu. Startista poljettiin tasaisella pätkällä vauhti päälle ja siitä pienen töppyrän yli. Töppyrän päältä laskettiin jyrkästi oikealle ja siihen oli muodostunut kaksi linjaa. Lyhyempi, mutta jyrkemmin kääntyvä ja toinen hieman loivemmin ja pidemmältä kaartava, mistä ehkä pystyi saamaan paremman vauhdin jatkoa varten. Ehkä. Vauhdin sai viimeistään loivan mutkan jälkeisellä rinnepätkällä, josta syöksyttiin ensimmäiselle kivikkoiselle polkuosuudelle, jota en entuudestaan muistanut ainakaan viime vuoden kisasta. Polulle pystyi ampumaan kokolailla jarrut auki, mutta pian tuli tiukka vasen mutka, jossa piti kääntyessä ylittää kivi ja tiputtaa sen päältä alas varoen alla olevaa vastakiveä. Selvä avainkohta EK:lla. Kiven jälkeen oli muutama bermi ja muuta hauskaa  räppäilyä kivien ja juurien seassa. Polku aukesi rinteeseen, josta poljettiin muutama sata metriä huoltotien kautta toiselle metsäpätkälle, joka olikin tuttu aiemmista kisoista. Samantyyppistä vauhdikasta kurvailua kuin ensimmäinenkin polkuosuus. Pumppailua ja vauhdin ylläpitoa mutkissa, maaston mukailua ja välillä piti yrittää muutama polkaisukin tunkea väliin. 

Ensimmäisen vedon jälkeen kakkosella Jannella roikkui vaihtajan vipu vaijerin päässä irti tangosta. Onneksi Kari tuli pian perässämme paikalle pelastavana macgyverinä. Häneltä löytyi repusta pieni pussillinen erilaisia ruuveja, joista pienen etsimisen jälkeen löytyikin sopiva. Kun Janne jäi ruuvailemaan osia paikoilleen, tunkkasimme Karin kanssa hissilinjaa pitkin kakkosen viimeisen polkuosuuden alkuun ja ajoimme sen uudestaan. Tärkeimmät kohdat pätkän loppuosassa olivat oikealle kääntyvä kiven ylitys ja samaten oikealle tiputtava kannon ylitys. Molemmat olivat tuttuja edellisiltä vuosilta ja taisimpa 2014 rikkoa bashringin ja vääntää eturattaan kyseiseen kiveen. Tänä vuonna kivi ei tuottanut suuria murheita, mutta kannon kanssa en meinannut päästä sinuiksi millään!

Kolmos- ja nelos-EK:t sijaitsivat Tiirismaalla ja niille oli useamman kilometrin siirtymä kakkoselta. EK3 oli ainoa kokonaan viime vuodelta tuttu pätkä. Tästä syystä tarjouduinkin ajamaan pätkän edellä. Startin jälkeen oli poljettavaa singletrackia muutama sata metriä. Polku aukesi leveämmälle hiekkatiepätkälle, jolta piti polkea vauhti lyhyeen terävään nousuun. Nousun jälkeen oli heti mutainen bermi (vai uralle kulunut offcamber-mutka?), missä en saanut eturengasta kunnolla uraan ja pyörä lähti alta. Lensin naamalleni mutaan. Janne ja Kari tulivat heti perässä ihastelemaan oppaan loistosuoritusta. Totesin teeman mukaisesti, että tulin hankalaan kohtaan liian kovaa. Loppumatkalta löytyi lisää poljettavaa, penkkamutkia, offcamber-rinnemutkittelua ja yksi lyhyt kivikko. Eli lähes kaikkea, mitä hyvältä enduropätkältä voi toivoa! Viimeinen poljettava suora ennen maalia oli pehmennyt savivelliksi, mikä oli oikeastaan ainoa vähääkään ärsyttävä asia kokoa pätkällä. Kari jatkoi matkaansa neloselle ja siitä kotiin, kun Jannen kanssa jäimme ajamaan kolmosta vielä toiseen otteeseen.

Kolmoselta nelosellekin oli ihan reilusti poljettavaa. Nelonen oli ainoa kokonaan uusi pätkä, eikä mistään ollut korviini tihkunut mitään tietoa, minkä tyyppinen se olisi. Eli eipä muuta kuin sokkona radalle. Startti oli aavistuksen verran ylämäkeen, mutta muutaman kymmenen metrin jälkeen se kääntyikin jo myötäiseksi. Käytännössä reitti oli suoraviivainen ja vauhdikas polku lopun kinkkiseen viistorinteen kivikkoon. Okei, oli matkalla yksi tärkeä 90-asteen mutka ja viistorinteen jälkeen oli kivikkoinen ja treenipäivänä todella liukas mutka, minkä jälkeen vielä muutama bermi ennen maalia. Käytännössä kuitenkin pätkä oli sen verran lyhyt ja offcamber-osuus niin vaikea, että melkein koko EK kiteytyi tuohon yhteen n. kymmenen metriä pitkään kohtaan.

EK4:n offcamber-kivikko. Hitaasti, mutta varmasti... - Kuva: Samu Nisula

Ensimmäisellä vedolla ajoimme (tai yritimme ajaa, koska offcamber-kohdasta emme kompuroimatta selvinneet) koko pätkän suoraan alas asti. EK:n maali oli metsäjärven rannassa. Siirtymän ensimmäinen osa kulki kivistä ja juurakkoista polkua pitkin aivan vesirajan vieressä ja välillä siirtymä tuntui vähyntään yhtä jännittävältä, kuin itse EK. Polun jälkeen nousimme ulkoilutietä pitkin EK:n puoliväliin, josta laskimme sessioimaan offcamber-kohtaa. Toisella yrityksella taisin vetäistä tangon yli nenälleni. Jäimme katselemaan muiden yrityksiä ja pähkäilemään mahdollisia keinoja selvitä kivien yli. Muutaman uuden yrityksen jälkeen totesin, että kun kukaan ei hankalaa kohtaa näyttänyt pystyvän nopeasti ajaa, niin varmin tapa olisi vain laittaa jalkaa maahan ja yrittää pitää edes jonkilainen vauhti yllä. Sankaritekojen hinta on näet usein liian suuri ja yliyrittämällä ajatuisi vain ulos linjalta tai kaatuisi, niin kuin moni näytti treeneissä tekevän.

Kun viistokivikon taktiikka oli selvillä, palasimme vielä erikoiskokeen alkupäähän miettimään muutama linjavalintaa. On muuten jännä homma, että kun treenipäivänä jalkautuu reitin varteen, pysähtyy siihen äkkiä useampi muukin kuski ihmettelemään, että mitäs täällä pähkäillään. Itse kun lähtökohtaisesti vältän ruuhkaisia kohtia ja ajain vain ohi, ellei tosiaan ajamisen jälkeen tunnu siltä, että kohtaan täytyy palata. Seurasta huolimatta saimme kuiskittua salaiset linjamme kuntoon ja jatkoimme matkaa.

Puuttellisten reittimerkintöjen takia haahuilimme takaisinsiirtymällä hieman liian pitkään golfkenttien läheisyydessä, mutta lopulta löysimme kuitenkin takaisin ns. päärinteeseen ja ajoimme vielä EK2:n avainkohtia muutamaan kertaan. Olimme treenipäivänä viitisen tuntia liikenteessä ja riippuen luottaako Cyclemeterin vai Stravan lukuihin enemmän, ajoimme yhteensä karkeasti 25 km ja 1000 nousu- ja laskumetriä. Kokonaisuudessaan treenipäivä oli antoista. Kun lähdin rennolla asenteella ja keskikastin kuskina liikenteeseen, nautin ajamisesta koko päivän. Jannen kanssa oli mahtavaa ajaa treenipäivä, koska suurin piirtein saman tasoisina kuskeina pystyimme lähestymään pätkiä kutakuinkin samoista lähtökohdista. Yhdessä linjavalintoja ja taktiikoita pähkäillessä tuntui, että käteen jäi enemmän, kuin ehkä yksin treenaillessa ollessa olisi jäänyt. Tämä siis, vaikka lähtökohtaisesti olenkin kisoissa yleensä ehkä hieman omiin oloihini vetäytyjä. Mutta hyvä näin.

EK1:n hakkuualue - Kuva: Jukka Tamminen

Kisapäivän aamuna olo oli kankea. Pääsin hyvissä ajoin nukkumaan, mutta heräsin joskus kahden aikaan ja taisin pyöriä pari tuntia, etten kuin uni tuli uudestaan. Kisaa en huomannut stressaavani, eikä muutenkaan ollut levoton olo, uni vain ei meinannut tulla. Huonekavereideni kanssa olimme päättäneet mennä seitsemältä Kartanon aamupalalle, mutta ovet olivat lukossa. Ajajakokous olisi 9.15 ja ennen sitä oli tarkoitus käydä ajamassa pari pätkää lämmittelyksi. Tunnin norkoilun jälkeen pääsimme aamiaiselle ja pakkohan siellä oli tankata niin kuin buffetissa yleensä tankataan. Paljon.

Aamiaisen jälkeen lähdin polkemaan ykkösen alkuun. Tuntuipa reisissä pahalta. Pelästyin jo, että treenipäivän rasitus kantaisi veronsa ja jalat olisivat kisapäivänä aivan tyhjät. Pätkä itsessäänkin tuntui aika keljulta, eikä ajatustakaan, että huoltotieosuuden olisin jaksanut polkea edes näennäisen reippaasti. Kerkesin pätkältä juuri sopivasti ajakokoukseen, jonka jälkeen kävimme vielä tupakaverini Anttonin kanssa ajamassa ykkösen kertaalleen. Olo oli hieman reippaampi, mutta Anttoni tuntui katoavan horisonttiin edeltäni. Enpä sitä toisaalta jäänyt murehtimaan, kun rentouden piti edelleen olla kisan kantava teema.

EK1:n ensimmäinen hyppy - Kuva: Kosti Koistinen

Varsinaisen kisaraportin voikin kiteyttää aika lyhyeksi. Jannen kanssa olimme käyneen pätkät melko hyvin läpi ja suunnitelma rauhallisesta ajosta toimi hyvin. Tekniset kohdat ajoin varmasti ja poljettaviin kohtiin yritin ladata kaikki, mitä ukosta irtosi.

Kisa meinasi tosin alkaa melko synkästi, kun EK1:n loppuosassa takarenkaasta karkasi ilmat. Olin paikannut Meri-Teijossa rikkomani Mavic Crossroam XL:n Panaracerin tubeless-paikkaimella ja treenipäivän se kestikin hyvin. Ensimmäinen kisapätkä oli tietenkin paikalle liikaa ja se irtosi. Heitin maalissa pyörän katolleen ja laitoin sisurin sisään. Kun rengas oli täynnä ja irrotin pumpun, katkesi sisurista venttiili. No eipä siinä, enskamiehellä on tietenkin toinenkin sisuri varalla mukana. Kumi kovaksi, kiekko paikolleen ja matkaan. Kun painoin ensimmäisen kerran jarrua, takajarru ei toiminut ollenkaan. Hukkasin joskus aiemmin jarrupalat paikoillaan pitävän ruuvin ja hätäratkaisuna palat ovat olleet paikallaan nippusiteellä. Nippuside oli poikki, palat valuneet paikoiltaan ja männät uhkaavan ulkona. Ei muuta kuin pyörä taas katolleen, kiekko irti, männät sisään, enskarepusta uusi nippuside paikalleen ja kiekko takaisin. Rupesin kiristämään akselia ja kuinkas ollakaan, akselista lohkesi palanen irti! Ensimmäisen sisurin venttiilin katkeaminen kiukutti hieman, mutta nyt täyteen saatu tekninen värisuora jaksoi enää vain naurattaa. Onneksi sain tungettua lohjennen palan akselin mukana rungon reikään ja lopulta kiekon kiristettyä paikoilleen. Josko tässä nyt olisi tarpeeksi teknistä murhetta yhteen kisaan?

Kiristeleppä tällä

Kisan aikana ajoin muutaman kerran suunnittelemastani linjasta huti ja nelosen offcamber-kivikon otin ensimmäisellä kierroksella liiankin varmasti. Kaiken kaikkiaan yhtäkään läheltäpititilannetta kisassa ei käynyt, mikä on Meri-Teijon jälkeen aikamoinen parannus. Satuimme emittien palautukseen Jannen kanssa samaan aikaan. Janne antoi emitin ensin ja sai silloin sijan 20. Minä olin seuraava ja sain myöskin sijan 20. ja sysäsin Jannen listalla pykälän alemmas. Sen verran reippaasti olimme siirtymät liikkuneet, että kun kaikki olivat ajanottolaitteensa palauttaneet, lopullinen sijani oli 44. Kokonaiskisan voittaja, nuorten sarjassa ajava Petteri Leivo sai ajan 16:52 ja itse olin tästä 2:12 hitaampi. Erittäin tyytyväinen olen varmaan ajooni, sillä pätkäajat eri kierrosten välillä olivat samat tai sekunnin päässä toisistaan. Toki tämä kertoo varmasta ja varovaisesta ajosta, mutta ehkä turha rämäpäisyys on juuri heikkouteni ollutkin. Prosentuaalinen eroni kärkeen oli kuitenkin huomattavasti pienempi kuin Meri-Teijossa tai missään viime vuoden kilpailussa ja pitkästä aikaa päihitin myös vakituisen kilpakumppanini Anttonin!

Messilän kisasta jäi kokonaisuuten erittäin hyvä mieli. Oli hauskaa ja pitkästä aikaa tuloskin oli suurin piirtein tyydyttävä. Seuraava cupin kisa on 13.-14.6. Himosella. Kisa on sielläkin hissitön ja kisapätkiä ajetaan totutusti poiketen sekä lauantaina että sunnuntaina. Nyt kun vain saisin pidettyä saman rennon asenteen, enkä innostuisi ihan liikaa Messilän hyvästä tuloksesta!

Anttoni EK2:lla - Kuva: Samu Nisula

EK2:n hidas mutka - Kuva: Kosti Koistinen

Santa Cruz Enduro Series 2015 Warm Up Meri-Teijo

Tres Duros perustettiin reilu vuosi sitten. Tres Duros perustettiin enduroa uhkuen. Vaan mitenpä meni endurokausi 2014? Kari ei montaa kisaa ajanut, minä ja Ville olimme joka kisassa tyytymättömiä tuloksiimme, vaikka ehkä ajaessa olisi hauskaa ollutkin. Tosin ainakin itselläni hauskat hetketkin olivat vähissä, koska joko välinerikot tai rikkonainen ajo varjosti varmaan puolia koko kaudella ajettuja erikoiskokeita.

Talvihan tuli treenattua kovaa ja monipuolisesti ja Tres Duros lähtee kauteen 2015 vahvempana ja nopeampana kuin koskaan. Vai? Itse pyöräilin reippaasti työmatkat läpi talven ja mahdollisuuksien mukaan poikkesin poluillakin. Varsinainen treenaaminen, eli salihommat ja vetoharjoittelut jäivät kuitenkin loppukesään ja syksyyn. Mikä lie loukkaantuminen tai vastaava senkin innostuksen katkaisi. Kaksi etelän reissua tuli tehtyä ja painokin putosi viime kesästä puolivahingossa kymmenisen kiloa. Muiden talvitreeniin en ota kummemmin kantaa. Todettakoon kuitenkin, että tiimin sisältä irotaa satasen penkki - kylmiltään ja farkut jalassa!

Endurokausi alkoi Santa Cruz Enduro Seriesin lämmittelykisalla Meri-Teijossa 3.5.2015. Tres Duros ilmoittautui kisaan täysimittaisena. Itse olin lähdössä ajamaan tiukalla kisanaamalla, Kari ja Ville rennommalla asenteella. Kisanaama lienee syynä, että jo alkuviikosta tuntui pientä vellontaa mahanpohjassa. Edellisvuotiseen verrattuna menestystä olisi tultava!

Monen kiemuran kautta päädyin samaan kyytiin itseäni lähellä asuvan Jannen kanssa. Janne oli käynyt jo lauantaina ajamassa kisapätkiä ja yritti kertoa minulle niistä kriittisiä kohtia. Eipä siitä vielä paljoa päähän jäänyt. Itse on reitit nähtävä ja koettava, tosin siltikään niitä ei aina kovin hyvin muista. Kisapaikalla tapasimme Villen ja Karin. Ville oli siviilitamineissa, flunssan ja Trekin edustushommien takia kisa jäi ajamatta. Minulla ja Karilla oli viileän takia takit päällä - oransseja ei siis vielä paljastettu.

Kisakeskus sijaitsi hieman yläaseman alapuolella. Lähdimme liikenteeseen EK2:n varrelta, jonka alkuun pääsi heti hieman hyppäämään ja pätkän loppuosa oli rakennettua bermipätkää. Olipa hauska yllätys, että suoraan rinteeseen lähtiessä ei ollut sitä tökkivää ja kulmikasta ajamista, mitä ensimmäisillä laskuilla yleensä on. Ehkä alamäkikokemusta alkaa siis jo sen verran olemaan karttunut, ettei vauhti ole joka kerta iso shokki.

Tarkoituksemme oli ajaa Jannen ja Karin kanssa porukalla EK:t numerojärjestyksessä. Ensimmäinen EK oli selkeästi fyysisin kaikista. Alussa oli melko tasaista poljettavaa jonkin verran ja lopuksi kevyesti juurakoilla viljeltyä pujottelua metsän halki. Ennen pätkän puoliväliä sain jo eturenkaan lipsahtamaan alta ja pian sen jälkeen huomasin, että takarengas oli puhki. Renkaana oli Mavicin Crossroam XL, jonka siis pitäisi olla kutakuinkin alamäkirunkoinen kumi ja näin ollen todella kestävä. Nätti viilto näytti kyljessä olevan, eikä litku suostunut reikää paikkaamaan. Käskin perässäni ajaneen Karin jatkaa treenejään ja jäin yksin pusikkoon ihmettelemään tapahtunutta.

Renkaan sihistessä kerkesin miettiämään monta asiaa. Tätäkö tämä enduron paska taas on? Muutenkin kun elämässä tuntuu olevan semmoinen vaihe meneillään, että mikään ei oikein onnistu, niin pitääkö renkaidenkin vielä vittuilla?! Jättäisikö kisan kesken? Ei. Sisuria sisään, rengas kovaksi ja takaisin baanalle.

Seuraavaksi ajoin EK4:n. Se oli melko mukava pätkä. Aluksi oli lyhyt poljettava osuus leveällä tiellä ja siitä hypyn kautta bermeihin. Pätkän loppupäässä oli yksi hankalampi kivikko ja päivän aikana aikamoiseksi lillukoksi pehmennyt mutaränni. Treenilasku sillä pätkällä meni mukavasti ja olipa mutarännin kohdalla oikein yleisöäkin ihmettelemässä, uskaltaako siitä oikeasti losottaa läpi.

Nelosen jälkeen törmäsin Anttoniin, jonka kanssa lähdimme laskemaan EK3:a. Anttoni lähti edellä ja laitoin kypäräkameran päälle. Alussa oli poljettavaa kivikkoa, hitaita ja tiukkoja mutkia, mutaa, märkää viistokalliota ja lopussa paikalle tyypillistä kurvailua metsikössä. Treenilaskusta päällimmäiseksi jäi se, että pätkän lopuksi yritin laittaa kameraa pois päältä, mutta se olikin tipahtanut matkalle. En viitsinyt lähteä etsimään, koska siinä olisi mennyt pahimmassa tapauksessa koko treeniaika, eikä kameraa silti olisi välttämättä löytynyt.

Seuraavaksi taisin ajaa EK5:n pariin kertaan. Pysähdyin jopa ajamaan yhden mutkan toisella kierroksella uusiksi, koska olin takarenkaan lipsuessa yliohjannut sen molemmilla kerroilla. Muutenkin vitonen taisi olla teknisimmäksi mainostettu pätkä, mutten aivan tarkelleen muista, mitkä hankalat kohdat olivat EK3:lla ja mitkä EK5:llä.

Viimeisenä tutustuin EK2:een, jonka loppuosan olinkin jo ajanut aivan päivän aluksi. Lähdöstä poljettiin tunnelin läpi kivikkoportaisiin, jossa oli melko kapea ja tarkka ajolinja. Kivikon jälkeen poljettiin huoltotietä lyhyt (vai enduromittakaavassa pitkä?) ylämäki. Kun mäki muuttui myötäiseksi, heti ensimmäinen epätasaisuus reitillä oli hyppyri. Nokalta oli parin pyörän verran gäppiä vastapattiin, jonka jälkeen oli parin metrin pöytä ja sitten vasta alastulo. Tietenkin hyppyä piti kokeilla, mutta ylämäen jälkeinen loiva vauhtimäki ei riittänyt alkuunkaan vauhdeiksi ja töräytin keula edellä vastapattiin. Eihän kukaan nähnyt? Olisin melkein ansainnut kaatua, mutta selvisin pelästyksellä. Muutama muukin hyppyri matkalla oli ja ilmaahan niistä piti ottaa, vaikkei se enduron henkeen välttämättä kuulukaan. Toisella yrityksellä pääsin ensimmäisen hyppyrin hieman vajaana pöydän päälle, kun vartavasten latasin vauhdinottoon lähes kaiken, mitä reidestä irtosi.

Ajoin vielä muutaman pätkän uudestaan ja vetäydyimme Jannen kanssa tyytyväisinä kahvi- ja lounastauolle ennen starttia.

Yleinen sarja ajoi kisassa kaikki viisi pätkää kahteen kertaan. Yhteensä kymmenen EK:ta siis. Ykkönen meni itselläni melko hyvin molemmilla kierroksilla. Poljettavalla osuudella tuntui, että seuraava tulisi pian niskaan, mutta pätkäaikojen perusteella (sijat 21. ja 25.) ajoin ne kuitenkin ihan reippaasti. Kakkonen meni myös molemmilla kierroksilla melko kivuttomasti. Jaksoin polkea alun mäen melko hyvin, varsinkin kun moni muu näytti ajavan sen kuin siirtymällä ollessaan. Ensimmäistä hyppyriä en kisassa edes yrittänyt hypätä, mutta joissain pienemmissä yritin tarkoituksella antaa herkkua kameroilla. Pientä rävellystä jossain kohtaa polkimien kanssa oli, mutta melko puhtailta ja vauhdikkailta vedot tuntuivat. Sijat kuitenkin vasta 48. ja 40.

Väkisinhauskaa - Kuvakaappaus Villen videolta

Kolmoselle lähtiessäni tajusin, että olin treeneissä ajanut pätkän vain kerran. Kameranhukkauspätkä! Ennen kisavetoa oli melko epävarma olo, kun en pätkästä muistanut muuta kuin mudan. Kisalaskuista ei kummia jäänyt käteen. Alun hitaammat kohdat taisivat mennä molemmilla kerroilla melkoisesti päin hanuria. Väärät linjat, polkimet irti, talutusta.. EK-ajat 51. ja 42.

Nelosella vedin nenälleni molemmilla vedoilla. Pätkän alku oli todella hauska, mutta sitten jossain hitaammassa kohdassa, kun katseeni oli jo pidemmällä, tökkäsin keulan johonkin ja lensin tangon yli. Ensimmäisellä kerralla tanko vääntyi 45 astetta vinoon, mutta yritin silti lähteä ajamaan. Pyörä ei oikein mennyt suoraan, joten pysähdyin vääntämään tangon suoraksi. Toisella kertaa kaatumistyyli oli sama, mutta se tapahtui juuri kivikosta linjaa etsiessäni. Eihän siinä olisi enää kyytiin päässyt, joten juoksin kivikon alas ja hyppäsin pyörän selkään. Satula narahti ja EK:n jälkeen totesin, että kiskot olivat vääntyneet ja satulaputkikin oli kääntynyt jonkin verran vinoon. Sijat 84 ja 88.

Onnistunut versio kivikosta - Kuva: Kalle Alanko

Vitonen meni ensimmäisellä kertaa jokseenkin mukavasti. Muistan toiselle kierrokselle lähtiessäni, että olo oli melko mukava ja pätkäaikakin oli 27. Jälkimmäisellä kerralla alla oli nelosen täysin epäonnistunut suoritus ja muistaakseni rävelsin heti alun kivikoissa polkimien ja ajolinjojen kanssa. Vitutti. Treeneissä tsekkaamani mutka meni sentään hyvin, eikä välttämättä loppupätkälläkään mitään katastrofeja sattunut. Alun rävellyksestä jäi kuitenkin niin huono maku, että maaliin päästyäni sinkosin kaikin voimin Metukan pitkin peltoja. Ei se kyllä pitkälle lentänyt. Tietenkään. Pätkäaika oli 48.

Pesin pyörän ala-asemalla ja Anttonin yllyttämänä skippasimme hissin ja poljimme kisakeskukselle palauttamaan emittejä. Ajanotossa on melkein joka kisassa ollut jonkilaista häikkää ja tällä kertaa emittejä palautettaessa tuloksia ei saatu luettua ollenkaan. Pitkältä tuntuneen odottelun jälkeen tulokset ja palkintojenjako saatiin kuitenkin suoritettua.

Oma sijoitukseni kisassa oli jaettu 43 ja hävisin kaikille ns. kilpakumppaneilleni. Villelle tosiaan DNS ja Karille DNF. Kari päätti yhden kierroksen jälkeen, että kun fiilis on hyvä, ei sitä tarvitse enää ylisuorittamisella pilata ja jätti pelin kesken. Kisan kovin yllättäjä oli Janne, joka vain muutaman kisan aiemmin ajaneena tykitti suoraan yleisen sarjan 19. sijalle. M40 sarjassa aika olisi riittänyt hopealle, mutta eihän nuoret ikäsarjoissa kilpaile... Hyvä Janne!

Nyt kun kisasta on kulunut reilu viikko, fiilis on jo melko hyvä ajatellen Messilän kisaa. Heti kisan jälkeen olo oli hyvinkin nihkeä, koska tulos oli taas melkoinen pettymys. Totesin kisan jälkeen, että ajan niitä sen takia, että näkisin omaa kehittymistäni lajissa. Jos haluan hauskaa pitää, kisat eivät välttämättä ole oikea paikka minulle. Ensimmäinen kausi enduroa oli todella hauska ja se oli portti hissipyöräilyn maailmaan. Viime kaudella odotin jo tuloksilta jotain, eikä kisat olleet enää niin mielekkäitä pelkkien ajopaikkojen takia.

Vaikka sosiaalisina tapahtumina kisat ovatkin hauskoja, haluaisin niissä joten kuten menestyäkin. On jokseenkin turhauttavaa, että marginaali kärkeen tuntuu olevan samaa luokkaa kuin pari vuotta sitten, jolloin ensimmäisiä endurokisojani ajelin ja nyt on kuitenkin kokemusta vauhdikkaasta ajosta kertyny todella paljon enemmän. Miksi kuitenkin häviän nyt niille, jotka 2013-kaudella säännöllisesti voitin? Eihän sinänsä kyse ole jonkun muun voittamisesta, mutta saman tasoisten kuskien kautta on helppo verrata omaa vauhtiaan ja kehittymistään.

Suurimmaksi ongelmaksi tälle vuodelle totesin hitaamman teknisen ajon. Kuntopuolen pitäisi olla paremmalla tolalla kuin viime vuonna, se kun oli se osa-alue, jota viime kaudella syyttelin. Meri-Teijon kisassa huomasin räveltäväni todella paljon. Selkeisiin kaatumisiin meni ehkä 20-30 sekuntia kokonaisajassa, millä en vielä kuroisi aikaa kiinni niihin sijoihin, missä haluaisin olla. Useita sekunteja meni myös siellä täällä siihen, etten malttanut ajaa oikeissa kohdissa tarpeeksi hitaasti, mikä taas johti huonoihin ajolinjoihin, jalkautumisiin ja välillä lähes täysin pysähtymisiin. Sen verran, mitä olen muiden perässä ajanut, uskon perusvauhtini olevan melko hyvän, mutta sitten ne pienet virheet... Ja kun niitä tulee jatkuvasti.

Kadotin osan tästä tekstistä bittiavaruuteen noin viikko sitten ja oli aika vaikea löytää aikaa ja jaksamista kirjoittaa tekstiä uudestaan. Nyt kun aikaa on vähän kulunut, huomaan kuitenkin suhtautuvani kisahommiin taas hieman rennommin ja positiivisemmin. En ole varsinainen tavoitteellinen urheilija, koska jos olisin, treenaisin huonoja osa-alueitani sinnikkäästi. Kivikkokinnaamisen sijaan olen valinnut käyttää Meri-Teijon jälkeisen vapaa-aikani lapioimiseen, koska se kiinnostaa enemmän. Tänä viikonloppuna kisattavaan Messilän kisaan olen lähdössä ehkä hieman rennommin ja pyrin ajamaan tekniset kohdat rauhallisemmin ja pitämään kovaa vauhtia siellä, missä siitä varmasti on hyötyä. Messilän kisa on siinäkin mielessä kiinnostava, ettei siellä ole hissejä, joten siirtymien ja sosiaalisuuden osuus kasvaa entisestään, eikä silloin viitsisi murjottaa koko aikaa.

No, seuraava kisaraportti sen taas kertoo, miten ajatukset ehtivät tästä muuttumaan. Messilässä Tres Duros on yhden miehen vahvuinen, mutta enköhän minäkin saa tunteenkuohua aikaiseksi koko porukan edestä.

Seuraavia pettymyksiä kohden - Kuva: Kalle Alanko

Välitilinpäätös

Erinäiset syyt ovat pitäneet minut poissa pyörän selästä viime viikot ja jonkinlaisesta kaihosta johtuen aloitin viimein jo pitkään takaraivossa kolkutelleen projektin. Tietokoneelle on kertynyt useita tunteja videota, joita en ole ehtinyt käymään läpi. Pääkopassa on myös kytenyt ajatus koostaa jonkinlainen kausikatsaus videon muodossa. Videoita katsellessa tajusin, että kulunut vuosi tarjoili sellaisen kattauksen elämyksiä, että nostan vuoden kaikkien aikojen parhaaksi, jos puntariin laitetaan pelkästään vapaa-aika. Huomasin myös, että oma ajaminen on mennyt isoin harppauksen eteenpäin ja alkuaikojen videot aiheuttavat väkisinkin pientä häpeää ja hymähdyksiä. Viime kausihan oli itselleni varsinaisesti ensimmäinen "totinen" pyörän selässä. Aiempana kesänä ajoin kylläkin Laajavuoren ja Tahkon, mutta viime kaudella mentiinkin jo Tahkoa lukuunottamatta kaikki. Nyt on menossa 3 vuosi maastopyöräilyn merkeissä ja mikäli taakse katsoo on tulevaisuudesta lupa odottaa ennen kaikkea hauskuutta. Kilpailemisen suhteen ajattelin ottaa viime vuotista rennommin ja olenkin suunnitellut ajavani numerolapulla varustettuna ainoastaan, Levin, Tahkon ja Sappeen. Kaikkiin kisaviikonloppuihin kuitenkin osallistun edustamalla pyöräliike Lundbergia Trekin maastopyöriä esitellen (tulkaa moikkaamaan ja koeajamaan pyöriä, ei oo pakko ostaa :). Ensimmäisen viikonlopun perusteella tämä vaikuttaa oikein mukavalta ratkaisulta, viikonlopusta nauttii ihan eri tavalla, kun voi käydä ajamassa oman fiiliksen mukaan ilman kilpailun tuomaa jännitystä ja mikä parasta kilpailut tarjoavat erinomaisen mahdollisuuden tavata hienoja ihmisiä.

Pidemmittä lätinöittä alla video tähän asti tapahtuneesta. Voin kertoa, että on ollut uskomattoman hieno vuosi ja toivottavasti edes osa siitä välittyy videolta.

Tres Duros Season 2014-2015 from VeeVee on Vimeo.

Vuosaaren pumptrack

Vaikka olen Vuosaaren Mustavuoressa pyöräillyt jo ennen maastopyöräilyn aloittamista cyclocrossarilla, tajusin vasta viime vuonna, että siellähän on pumptrack. Tai olin minä sen nähnyt, mutta en ollut asiaa rekisteröinyt. En kai oikein edes tiennyt, mikä pumptrack on. Kävimme porukkalenkillä viime vuonna hetken aikaa radalla pyörimässä, mutta se oli siinä kunnossa, ettei ollut toivoakaan ajaa päälinjaa ympäri polkematta. En tiedä, oliko sitä koskaan rakennettu valmiiksi, vai oliko se vain vuosien aikana valunut ja kasvanut umpeen. Olisi sinänsä ihan mielenkiinoista tietää, milloin ja kuka sen on alunperin rakentanut.

Köyhän kottikärry

Rupesin jo syksyllä suunnittelemaan, että rata pitäisi ehostaa. Ns. kakkosuora nousi hieman ylämäkeen ja ainakin toinen ison kierroksen kaarista oli liian laiska pumpattavaksi. Ykkössuoran vieressä meni umpeen kasvanut tuplauslinja ja vauhtimäen poikki meni toinen linja, jossa on pari pyöreäksi valahtanutta pikkuhyppyä.

Kun paikalla ei selkeästi virallista ratamestaria ole aikoihin ollut, päätin ottaa homman haltuun. Olen kevään aikana käynyt radalla muutaman kerran lapioimassa ja tänään iso kierros alkoi vaikuttamaan melko valmiilta. Lähes koko aamun ja päivän satoi, joten rata oli niin märkä, etten testikierroksia viitsinyt yrittää. Aiemmin tällä viikolla kuitenkin sain jo molempiin suuntiin ajettua ympyrät polkematta, joten ei se sen huonompi ainakaan voi olla. Radasta tuli ehkä melko tekninen, kun osa pömpyröistä on aika syviä ja tiheässä. Kakkoskaarikin vaatii vielä hieman huomiota, koska alkuviikosta sain etupyörän pyyhkäistyä pois alta, enkä ole varma, sainko tänään kaaren tarpeeksi korkeaksi. Kaarelta kakkossuoralle lähtevät ensimmäiset töyssyt on melkein pakko ajaa manuaalilla, ettei etupyörä tökkää töyssyjen ahtaaseen väliin. Rata on siis ehkä osin melko haastava, mutta riittääpä hinkattavaa!

P.26 sai tänään vain katsella..

Kakkossuora. Muista manuaali ennen kaarta!

Vauhtimäen poikki kulkevan linjan hyppyreihin en vielä päässyt käsiksi, mutta ykkössuoran viereistä tuplauslinjaa rupesin jo rakentamaan. Ensimmäinen hyppyri tulikin melko valmiiksi ja toisenkin alastulo melkein. Hyppyrien välissä oleva alue oli lähes kokonaan nurmikkoa, joten aikamoinen työsarka sitä kaivaessa ja muotoillessa oli ja vähän olisi vielä jäljellä. Hyppyrit ovat aika lähekkäin ja tarkoituksella melko ylös heittäviä. Moisten nokkien kanssa ei kokemusta vielä hirveästi ole, joten vauhtia on vaikea arvioida. Ja kun niitä olisi vielä kaksi peräkkäin... Noh, toivottavasti pian on kuivaa ja pääsee hommaa testaamaan!

Monelle paikka ei varmaankaan ole tuttu, mutta mielestäni kyllä tutustumisen arvoinen. Tästä karttalinkki Vuokin pumppikselle. Paikkaahan en omista, mutta ison homman olen sen kanssa tehnyt, joten toiveena kaikille ajajille olisi, ettei radalla ajettaisi kun se on märkä.

Tuplauslinja eli Pro Line

-Jäsen S