Niitä päiviä..

On niitä päiviä, kun lähdet suurin odotuksin työmatkalle maastopyörällä. Ensimmäisellä polulla huomaat, että reijot ovat aivan tukossa. Sataa. Poluilla lipsuu. Strava-pätkä on kasvanut umpeen risuja. Metsäosuuden jälkeen olet märkä ja töihin tullessasi hampaat kalisevat. Töissä repäiset polvessa paranemaan alkaneen ruven pöytää vasten taas auki.

Kotimatkalla saat jalat jokseenkin auki ja siitä innostuneena vedät seudun ainoan switchbackin liian lujaa ja kaadut naamallesi - totta kai sen saman ruven päälle. Satula jää housujen taskuun jumiin, etkä meinaa päästä omin avuin rinteestä ylös. Yrität teknistä nousua, joka yleensä onnistuu parin yrityksen jälkeen, n. kymmenen kertaa - tuloksetta. Ruven takia polvareita ei voi käyttää ja kolisuttelet polviasi tankoon ja pyörän runkoon. Istut kiveksiesi päälle, kun hyppäät pyörän selkään. Strava-ennätystä yrittäessäsi lipsautat jalan polkimelta dropatessasi ja revit polkimen piikeillä sääresi verille. Housuistasi löytyy kusiainen. Kirvelee.

Vitut kaikuu metsässä.

On niitä päiviä, kun kaikesta huolimatta ei jaksa vituttaa pitkän aikaa. Aurinko paistaa, näet peuroja ja heität hymyillen jutut vastaan tulevan maastopyöräilijän kanssa. Ajaminen on hauskaa. Ja tulihan se Ension ansaitsema KOMikin pätkälle.