Offseason

Endurokausi 2015 tuli ja meni ja ehkä pieni pikakelaus taakse on paikallaan. Meri-Teijon ja Messilän kisat ovat blogissa käsitelty aiemmin ja sen jälkeen osaltani on ollut hieman hiljaista.

Riding JKL Classic 6.6.2015 Laajavuori

Laajavuoressa ajettiin kesäkuussa Santa Cruz Enduro Seriesiin kuulumaton kisa. Kisassa oli itseasiassa sekä enduro- että alamäkikisat. Tokihan ne piti molemmat ajaa. Kisa oli lauantaina ja perjantai-iltana oli vapaat treenit. Järjestelypuolella oli pientä vajetta, eikä ihan kaikki pätkiä saatu perjantaina merkityksi. Samapa tuo, hauska tapahtuma oli silti. Paikalla oli vähemmän porukkaa kuin sarjan endurokisoissa ja meininki oli melkoisen rento. Enduro- ja dh-kisojen aikataulut olivat sovitettu niin, että molemmat pystyi ajamaan. Enskakisan erikoiskokeiden välissä oli sen verran taukoa, että dh-kisan treenit ja kisalaskut ajoitettiin niiden väliin. Löytyi paljon uutta hauskaa ajettavaa, mitä en ollut aiempien vuosien endurokisoissa ollenkaan ajanut. Yövyin mäen juurella teltassa ja paikalla oli jopa pientä kisakylän meininkiä. Kisan jälkeen oli vielä sauna, missä saatiin kovaa jousitus- ja yleistä pyöräilyspeksausta aikaiseksi. Hurjimmat jatkoivat vielä Jyväskylän yöhön, itse kömmin telttaan ja tunkkasilin vielä sunnuntaiaamuna mäkeä muutamaan kertaan ennen hissien aukeamista.

Jyväskylän leiri

DH-pätkällä. Kuva: Daniel Caswell

Santa Cruz Enduro Series SM #2 Himos 13.-14.6.2015

Viikko Jyväskylän jälkeen ajettiin endurosarjan toinen varsinainen osakilpailu Himoksella. Kisa oli täysin hissitön, eikä ratoihin päässyt ennen kisaa tutustumaan. Hyvä konsepti. Sen verran uutta oli muutenkin keksitty, että treenipäivän päätteeksi ajettiin kolme kisa-EK:ta ja loput sitten sunnuntaina.

Lähdin Messilän ja Jyväskylän pohjilta hyvällä mielellä kisaan ja treenipäivänä ajaminen maistui. Kisan teknisintä pätkää treenatessani onnistuin kaatumaan melko mitättömästi, mutta taitoin ranteeni melko kipeästi. Mökissämme majaillut lääkäri piti loukkaantumista venähtämisenä ja ajoin vielä iltapäivällä lauantain kisapätkät jokseenkin kohtuullisesti. Sunnuntaille ranne herkistyi sen verran, etten pystynyt ensimmäisellä kisalaskulla ajamaan yhtään töyssyä kunnolla, joten jätin leikin kesken. Illalla kävin Helsingissä päivystyksessä ja värttinäluusta löytyi pieni murtuma. Ei muuta kuin käsi pakettiin ja maastoajelut tauolle noin kuukaudeksi. Samalla jäi Åren reissu, eli kesän kohokohta kokonaan väliin.

Kävin käsi paketissakin jonkun verran leipomassa maastopyörällä tasaista maata ja ajoin myös kesän ainoan maantielenkin. Kokeilin jopa juoksemista, mikä maistuikin hyvältä, mutta parin vuoden tauon jälkeen aloitin liian innokkaana ja akillesjänne ärtyi joksikin aikaa. Siihen loppuivat urheilut toviksi ja mieli painui synkkyyteen.

Himoksen fiilikset

Leivontaa käsi paketissa

Pohjoisen kierros 29.7. - 4.8.

Kun Åren reissu ei toteutunut, varasin Levin kisan ympärille noin viikon lomaa. Ensimmäisenä päivänä ajoin Jyväskylään, missä oli tarkoitus päästä dirtille ajamaan. Sää oli kuitenkin sen verran kurja, että hyppyhommat piti skipata ja suunnata illaksi Laajavuoreen. Laajavuoressa oli tehty paljon hommia uusien hyppyreiden kanssa, mutta märällä säällä, pitkän tauon jälkeen ja flättipolkimien kanssa sekoilun takia, en oikein saanut ajotuntumaa aikaiseksi. Suurin osa hyppyreistäkin tuntui aika haastaviksi rakennetuilta, enkä oikein jarrut auki niihin uskaltanut ajaa.

Kesäreissulle

Pakkasin ajopäivän päätteksi kuraiset kamat auton perään ja suuntasin nokan kohti pohjoista. Yövyin matkalla teltassa ja pääsin torstai-iltapäiväksi Levin bikeparkiin, missä Ville ja Janne olivatkin jo odottelemassa muutaman laskun ajaneena. Itse lähdin tietenkin takki auki mäkeen ja vedin heti ensimmäisellä tai toisella laskulla märällä laiturilla kumoon. Taisin murtaa varpaani kaatuessa ja laudoilla liukuminen sai aikaan mukavan turvotuksen ja mustelman lonkkaan, mikä on näin useamman kuukaudenkin jälkeen hieman kipeä. Kengästäkin meni solki rikki, mikä piti jollain purkkaviritelmällä korjata ja tietenkin ajofiilis laski pohjamutiin. Pari rauhallista laskua alle ja ajo alkoi lopulta taas vähän maistumaan.

Takki auki

Itse kisa Levillä meni rannemurtuman takia toipilasasenteella, enkä tuloksilta kummia odotellut ja jäinkin jonnekin 70. sijan paikkeille. Kisaaminen oli hiukan pakkopullaa, mutta oli mukana sentään muutama erikoiskoe, joiden aikana sain kokea riemunkiljahduksia aiheuttavaa ajonautintoa.

Levin kisa - Kuva: Mika Salminen

Yövyimme kisan jälkeen vielä Kittilässä, mistä jatkoin yksin matkaa sunnuntaina Ylläkselle. Ylläksellä oli hissien kanssa hieman hässäkkää, mutta vajaa tunnin odottelun jälkeen mäkeen vihdoin pääsi. Ylläksellä en ollut aiemmin käynyt ja reitit olivat mukavasti erilaisia kuin etelän bikaparkeissa.  Reittejä ei ollut montaa, mutta tarpeeksi ajettavaa yhdelle päivää. Kisaamisen pakkopullafiilis oli jäänyt taakse ja ajaminen oli koko päivän todella mukavaa. Muutama laskun jälkeen tapasin parkkipaikalla Nikon, jonka kanssa ajelimme yhdessä loppupäivän.

Reissun, tai oikeastaan melkein koko kesän 2015 hengen mukaisesti oli märkää ja sateista ja tyrkkäsin taas märät ajokamat auton perään. Keittelin Ylläksen parkkiksella vielä pöperöt ja suuntasin nokan kohti etelää. Olin ajatellun mennä maanantaina katsastamaan Ouluun Hovisuon dirtin.

Yövyin matkalla jossain hyttysten valloittamassa pöpelikössä ja ajoin aamulla perille asti Ouluun. Löysin dirtin, mutta harmikseni se oli melkein kokonaan veden vallassa. Pattisuora oli märkä, pikkulinja oli epämääräisessä kunnossa ja iso linja näytti kylmiltään liian hurjalta.

Hovisuon dirtti. Märkää.

Menin viereiseen betoniparkkiin ajelemaan yksikseni hetkeksi ja tapasin siellä 12-vuotiaan Kallen. Kallen kanssa sessioimme jonkun aikaa parkin hyppyjä ja aurinkokin rupesi paistamaan. Päivän päätteeksi kävimme tutkailemassa dirttiä uudestaan ja kun aurinko armas oli sen verran maata kuivattanut, pystyi isoa linjaa jo ajamaan. Tai no, mitä nyt muutaman kerran ajoin ensimmäistä hiekkanokkaa ja lopuksi sen jälkeisen vanerinokankin kerran. Viimeinen vanerinokka oli sen verran reikäinen, ettei sitä voinut kuvitellakaan ajavansa.

Hovisuon jälkeen mietin hetken seuraavaa siirtoani. Tiistaiksi oli tarkoitus mennä Sappee Bikeparkiin, mutten kuitenkaan suoriltaan niin pitkälle jaksanut ajatella samana iltana ajavani. Googlettelin hetken ajopaikkoja. Löytyi dirttiä Kuopiosta ja jokunen bmx-rata. Järkevimmältä ratkaisulta reitin kannalta vaikutti Laukaan bmx-rata. Rata oli melko pieni verrattuna esimerkiksi Kivikon rataan, mutta sen takia itselleni tosi mukava ajaa. Löytyi paljon tuplattavia ja manualilla ajettavia patteja, joitta ehkä isommalla radalla en olisi uskaltanut tai osannut ajaa. Radalla oli paljon lapsia ajelemassa, mikä oli välillä ehkä hieman hankalaa, kun radan ajosuunta ei ollut aina selvä, tai sitten keskelle rataa pysähdyttiin seisoskelemaan. Laukaalla tuntui olevan outo tyyli, ettei (ajajien vanhemmat tai ajamassa olleet lapset) puhuneet tai kuunnelleet muukalleet muukalaisen juttuja ollenkaan.

Laukaan bmx-rata

Pumppailin reiteni tyhjäksi bmx-radalla ja lähdin ajelemaan Sappeen suuntaan. Löysin taas jollain epämääräisellä logiikalla mukavan telttailupaikan ja pistin leirin pystyyn. Heräsin jossain vaiheessa junan kolinaan ja aamulla selvisikin, että aivan telttani vieressä oli raiteet ja heti raiteiden toisella puolella järvi, mihin pulahdin aamu-uinnille. Leiriä kasatessani paikalle tuli laitesukeltajia, eli paikka lienee joku spotti alan harrastajille.

Tiistaina ajoin Sappeelle ja kun viime vuotinen Sappeen endurokisa jäi kämmenmurtuman takia väliin, olin paikalla ensimmäistä kertaa. Ajelin jonkun aikaa yksin ja onnistuin valloittamaan paikan isoimmat hyppyrit. Hyppyrit olivat sen verran isoja ja rauhallisia, että niistä uskalsi pikku hiljaa ajaa kovempaa pelkäämättä pyörän sinkoamista epämääräisesti. Olipas mukava tunne, kun sai vihdoin lentää! Laajavuoressa oli ollut hankalaa ja tuntuma hukassa, eikä muissa reissun pisteissä kovin kummoisia tai isoja hyppyreitä ollut ollut.

Jossain vaiheessa ajauduin Spessuilla ajaneiden veljesten kanssa jutuille ja loppupäivän ajelimme yhdessä. Oikein mukavia reittejä ja hauska ajella.

Reissun viimeinen etappi oli legendaarinen Tampereen Mustavuoren dirtti, minne ajoin Sappeen jälkeen iltapäivällä. Sain taas ajoseuraa, tällä kertaa 14-vuotiaista kuskeista. Paikalla olisi vaikka miten paljo ajettavaa, jos vain rahkeet riittävät, joskin pientä kunnostusta siellä kaivattaisiin. Löysin pienen linjan, mitä uskalsin ajaa. Päivän päätteeksi ihailin tyytyväisen Mustiksen jyrkänteen reunalta iltataivasta ja hetken mietin vielä yöpyväni paikan päällä. Päätin kuitenkin lopulta ajaa yöksi kotiin, mutta olipahan reissu!

Pikku-Pessu ja Mustavuoren dirtti

Paluu arkeen

Suomi-reissun jälkeen minulla oli vielä yksi vapaapäivä ja reissun innoittamana päätin lähteä valloittamaan Savelan ison linjan. Sehän meni hyvin. Lämmittelin ensin pikkulinjalla hetken ja kapusin isompaan vauhtitorniin testailemaan vauhdinottoa muutamaaan kertaan. Vauhti tuntui yllättävän hiljaiselta hyppyyn nähden, mutta kun hyppy oli siihen rakennettu, niin pakkohan sen oli olla ajettavissa. Pari kertaa hyppy jäi vajaaksi ja sitten päätin polkea vauhdinotossa ja ponnistaa täysillä. Pyörä lähti hallitsemattomaan linkkuun ja päädyin naama edellä ländiin. Silmälasit (onneksi olivatkin päässä..!) upposivat silmäkulmaan ja terveysasemalle tikkaushommiin. Reissu meni siis hyvin, paluu ei. No, joskus ne on ensimmäiset tikit ja mustasilmäkin saatava, joten olkoon sitten 32-vuotiaana.

Ylpeä poika

Santa Cruz Enduro Series SM #4 Tahko 22. - 23.8.

Tahkon kisa on siitä tunnettu, että renkaita puhkeilee paljon. Varasin mukaani läjän vararenkaita ja erilaisia paikkaustarvikkeita. Kertooko sitten uskalluksen puutteesta tai hyvästä varustautumisesta, en onnistunut kaatumaan tai rikkomaan yhtään rengasta koko reissun aikana. Yleensä jokaisessa kisassa tai treenipäivänä tulee jokunen kaatuminen ja edellisinä vuosina Tahkolla rengasrikkoja on viikonlopun aikana tullut itselleni noin viisi.

Ajo tuntui hieman varovaiselta ja kunto loppui poljettavilla osuuksilla kesken. Varsinaista kisanautintoa ei tälläkään kertaa ollut, mutta kokonaisuutena ja hyvän mökkiseuran takia reissu oli mukava. Lopputuloksissa 50.

Tahko. Kuva - Antti Suokas

Kalustopäivitystä, osa 1

Suomi-reissun jälkeen Specialized Enduro Expert Evossani alkoi olemaan aika paljon korjattavaa. Muutenkin olin alkanut epäilemään M-koon sopivuutta itselleni. Olin pari kertaa kisoissa istunut L-kokoisen Enduro 29:n selkään ja se oli tuntunut melko sopivalta lyhyellä stemmillä. Suurin syy oli kuitenkin täysi kyllästyminen kahden täysjoustopyörän rassaamiseen, joten päätin laittaa koko paketin uusiksi. Ensiksi luovuin Enduro Evostani ryöstöhintaan ja kasailin kierrätysosista tilalle Rocky Mountain Flow -jäykkäperän. Innostuin Flow'sta sen verran, että päätin endurosarjan viimeisen osakilpailun ajaa jäykkäperäsarjassa.

Alla pari videoa Rokin kunniaksi

Roki first ride from Samuli Hellberg on Vimeo.

Roki pt. 2 - The Commute from Samuli Hellberg on Vimeo.

Santa Cruz Enduro Series SM #5 Sappee 19. - 20.9.2015

Sappeen kisaan lähdin melko stressittä, koska jäykkäperäisellä ajaessa ei ollut varsinaisia vertailukeinoja omiin vanhoihin, tai muiden täysjoustolla ajavien tuloksiin. Tai no, mitä nyt Ville oli päättänyt, ettei minulle aio hävitä.

Let's enduro!

Sappeella oli yli 200 kisaan ilmottautunutta ja kun saavuin paikalle, kisatoimistoon oli jo melkomoinen jono. Päätin lähteä ajamaan treenipätkiä ilman kisalappua. Tapasin Villen ja muut sankarit ja lähdimme leipomaan märkiä kivikkopätkiä. Olin lähtenyt flättipolkimilla liikenteeseen, kun olen jo pitkään halunnut oppia ajamaan moisilla. Jalat lipsuivat koko ajan polkimilta epätasaisessa röykytyksessä, mutta sinnittelin melkein treenipäivän loppuun, ennen kuin suostuin laittamaan lukot alle. Sittenhän ajaminen helpottui n. 50%. 

Treenipäivän alussa hissijono oli kohtuullinen, mutta kun toimiston jono purkaantui mäkeen, lopetimme hissin käyttämisen kokonaan. Pahimillaan hissijonossa oli mennyt kuulemma puolikin tuntia. Hissiä tai ei, treenipäivänä ajaminen oli niin hauskaa, että tunkkasin vielä päivän päätteeksi muutaman kierrokseen kisaan kuulumatonta bikepark-pätkää.

Sain kisaan pelinumeron 47, mutta jättäydin heti lähtöleimauksen jälkeen sivuun odottelemaan Villeä. Olin ajanut yhden pätkän lämmittelyksi, sekä käynyt asfaltilla polkemassa mutaman mäkivedon. Kylmä siinä noin tunnin odottelun aikana silti tuli. Eipä käy kateeksi isoilla numeroilla ajavia kuskeja.

Sappee - kuva: Antti Suokas

Ville roostaa bermit sileiksi - kuva: Antti Suokas

Periaatteessa jäykkäperällä oli tosi mukava ajaa kisa, mutta ehkä jo puolen välin kohdalla alkoi tuntumaan, että paukut oli käytetty loppuun. Yllättäin jäykkäperällä ajaessa jyrkät ja tekniset alamäkikohdat eivät olleet niitä haastavampia, vaan kaikki epätasaisella poljettava. Tähän lisäksi hieman liian innokas tunkkailu ja ajelu treenipäivänä, niin kisa oli heittämällä raskain ajamani endurokoitos.

Raskasta on

Ajoimme Villen kanssa koko päivän peräkkäin ja speksailu oli kova, kuinka paljon ek:n maalissa toista joutui aina odottelemaan. Ville taisi kaatua jonkun kerran enemmän kisassa kuin minä, mutta sai minut taas melkein kiinni yhdellä poljettavammista pätkistä. Lopputuloksissa nielin karvaan palan, sillä hävisin Villelle kahdella sekunnilla. Jäykkäperäluokassa oli kuusi osallistujaa, joista olin toinen. Viiden häntäpään kisaajan suhteen oli hieman tiukempaa, mutta Markku "The Ship" Alus vei voiton kevyellä 6 minuutin marginaalilla, sijoittuen yleisessä sarjassa 16:ksi. Respect!

Ensimmäinen podium-paikka Tres Durosille! - kuva: Ville Väätäinen

Offseason

Innostuin loppukesän ja syksyn aikan enemmän juoksuhommista. Pyörähommat saa toistaiseksi jäädä hauskanpidoksi ja fiilistelyksi ja lähes kaikki kuntotreeni tapahtuu nyt ilman pyörää. Sain -50% -kupongin Amersportsille ja ranteeseen ilmestyi Suunto Ambit3 Peak, jolla saa treenidataa hyvin talteen. Tres Durosin offseasoniin kuuluu myös Recon Ronin leukaohjelma, eli leukoja vedetään perkuleesti. Kalustopäivitys saatettiin loppuun, kun hain Porvoon Pyöräkeskukselta Pessun S-Works Enduro 29:n rungon ja kasasin Metukasta isälleni 60-vuotislahjaksi pyörän.

Enzio from Samuli Hellberg on Vimeo.

Metukka 3.0 lähdössä maailmalle

Pyöräily on HAUSKAA - Kuva: Ville Väätäinen

Tres Duros aktivoitui syksyllä jäsenmäärän kasvatuksella ja aiempaa useammilla yhteislenkeillä. Manageri-Ville puuhailee Trek-Lundberg Racing Teamin kanssa, ja toiminta on
Tres Durosin hiljaisesti suojelemaa. Itse olen lähdössä joulukuun alussa taas viikoksi Teneriffalle ja Tres Durosin kevätretki on suunnitteilla perinteisesti kevättalveksi.

Rekki-pojat Osku ja Juuso sekä Manageri

Napapiirin sankarit osa 2

Kisapäivän aamu starttasi sateisena, kuten muutkin reissulle sattuneet päivät. Jo perinteeksi muodostunut stressaaminen alkoi välittömästi silmien avaamisen jälkeen. Hädissään olin edellisenä päivänä vaihtanut rengastuksen aavistuksen verran pitävämpään ja mielessäni kiittelinkin päätöstä, koska vaikutti siltä, että liukasta tulee olemaan.

Yleisestikään aamupala ei ole päivän suosikkiannokseni ja kisapäivänä se ei todellakaan ole sitä. Olinkin miettinyt edellisenä päivänä, että syön väkisin aamulla yhden leivän ja Kätkätunturin kierroksen jälkeen tankkaan jotain lisää. Tutut ajatukset hiipivät väkisinkin mieleen "miksi mä aiheutan itselleni turhaa stressiä" varsinkin, kun Ylläksen bike park alkoi hiipimään potentiaalisena lauantaipäivän ajanviettona. Rippeet jäljellä olevasta mieskunniasta saivat kuitenkin pidettyä ajatukset linjassa ja kisoihin lähdettiin. Automatkalla Leville Janne antoi minulle tehtäväksi valita matkalle sopivat biisit ja täräytinkin eetteriin Gunnareiden Nightrainin, Welcome to the Junglen ja Volbeatin Still Counting, tällä kattauksella sain taiottua itsellekin hyvän fiiliksen ja stressi hellitti hieman.

Kuvasta poiketen eteen vaihtui Shorty ja taakse HR2

Startti tapahtui kärjen osalta klo 9 ja siitä sitten numerojärjestyksessä 20 sekunnin välein. Oma starttini tapahtui joskus ennen kymmentä. Startti tapahtui ison maailman malliin Battery-portin läpi kuuluttajan kajauttaessa ilmoille Kuusamon pojan nimen kaiken kansan kuultavaksi, ilmassa oli kosteuden lisäksi myös urheilujuhlan tuntua. Tahkottavana oli 10 kilsan siirtymä Kätkätunturille. Olin köyttänyt kypärän ja muut suojat reppuun kiinni ja varustukseni tuntui selässä samalta kuin armeija-aikojen polkupyörämarsseilla. Edellisenä päivänä siirtymä tuntui erityisen pitkältä, mutta nyt se tuntui menevän kuin siivillä. Olin mielessäni ajatellut sellaisen strategian, että varsinainen kilpailuni alkaa vasta Kätkätunturin jälkeen. En muistanut kummastakaan Kätkän ek:sta oikeastaan mitään yksityiskohtia vaikka yritin niitä illalla vielä videolta katsoa. Sopivasti heti siirtymän kärkeen alkoi myös sataa. Kätkän päällä tuuli melkoisesti ja huolimatta reippaasta alkulämmittelystä ennen starttia paleli melkoisesti.

Hermostunutta pelleillyä ennen starttia

EK 1

Starttasin reitille innokkaana ja yritin polkaista heti alkuun mukavan vauhdin päälle. Ajo oli koko ek:n ajan tökkivää, en muistanut mutkia ja suorilla yritin polkea aina mutkissa menetettyä aikaa kiinni. Reitin alussa oli tiukka oikealle kääntyvä mutka jota edellisenä päivänä pysähdyimme katselemaan. Nyt en mutkaa muistanut vaan syöksyin mutkan läpi kahden katajan välistä. Samuli heitti harjoituksissa puolitosissaan, että mitä jos ajaisi katajan läpi, no tulipa tehtyä sekin, ei tarkoituksella, mutta pysyin pystyssä enkä varmaankaan hävinnyt lainkaan aikaa. Muistamattomuudesta johtuen en uskaltanut myöskään ottaa reidestä ihan kaikkea irti, kun tarkkaa tietoa pätkän rasittavuudesta ei ollut.

EK 2

Ja tätähän sitä oli tullut kauhulla odotettua koko yö. Edellisen päivän puolivillainen harjoittelu mokailuineen aiheutti sen, että rakentelin tästä pätkästä itselle yön aikana melkoisen monsterin. Asiaa ei myöskään helpottanut, kun reitti muutenkin tuntui olevan kaikkien huulilla. Edellisestä päivästä muistin oikeastaan vaan mokaamani kivikon, yhden jyrkemmän kohdan ja loputtomalta tuntuneen keston. Strategiana oli laittaa reittä laulamaan heti pätkän alussa hyvän vauhdin saamiseksi ja lasketella seuraavaan poljettavaan kohtaan hyvällä vauhdilla. B-vaihtoehtoa en ollut miettinyt. Joka tapauksessa otin b-vaihtoehdon käyttöön, kun ryysäsin kyljelleen pusikkoon ensimmäisessä mutkassa, ENSIMMÄISESSÄ! Päästelin ilmoille muutamat vitut ja keräilin itseni pusikosta peläten, että milloin takaa tullaan ohi. Takaisin vauhtiin ja nyt alkoi sitten odottelu, että milloin se kivikko tulee. Ajo oli tuttua tökkivää, suorilla sen mitä uskalsin/jaksoin ja sitten mutkiin kaikki vauhti pois. Lopulta kivikko tuli ja nyt, kun sen pääsi ajamaan normaalilla vauhdilla niin eihän siinä oikeastaan mitään erikoista ollut. Kivikon jälkeen näin edessä olevan selän ja pääsin kajauttamaan ensimmäistä kertaa urallani "Tietä!", mahtava fiilis! No samassa kuulin, että myös minun takanani oli kuski odottelemassa omaa ohitusvuoroaan. Edellä menevä antoi minulle sujuvasti tietä (kiitos) ja aloin katselemaan sopivaa paikkaa, jossa päästäisin takanani tulevan ohi. Luulin sellaisen löytäneeni ja ohjasin sivuun, väli mihin ohjasin oli kuitenkin liian kapea ja sain äkkipysäyksen kahden puun väliin. Säikähdin menettäväni myös juuri saavuttaneeni päänahan, mutta pääsin kuin pääsinkin ajoissa takaisin polulle. Loppumatkalla mokailin pariin kertaan ja ajelin pusikoihin. Maalissa kuitenkin ihmettelin, että miksi olin ek:sta moisen monsterin rakentanut. Maalissa myös selvisi, että minut ohittanut kaveri oli ennen minua ohittanut jo yhden, joten hän ajoi pätkällä 3 kaverin ohi.

Edessä oli pieni siirtymä Leville, jossa porukka otettiin taas kasaan ja laitettiin reitille numerojärjestyksessä. Zero pointissa olivat myös taukoa viettämässä, Samuli ja Janne. Jätkillä oli keskustelu käynnissä Kymä-Tapsan kanssa ja kun saavuin paikalla kaikkien naamalle muodostui kysyvä ilme ja melkein yhteen ääneen NO?, ihmettelin hetken, että mistä on kysymys ja selvisikin, että pojat kärttivät mielipidettäni aamun kierroksesta. Jätkien hämmästykseksi kerroin fiiliksen olevan hyvä ja saatoin myös hätäpäissään kehua aamun reittejä. Kertoo ilmeisesti jotain luonteestani, kun pojat olivat veikkaalleet millä kirosanayhdistelmällä kerron tunnelmat. Väärässä olivat!

EK 3

Ei oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista. Reitti oli muotoutunut hieman erilaiseksi ja muutaman kerran hätäpäissään valitsin väärän linjan. Jossain keskivaiheilla paukautin myös yhteen isoon kiveen, mutta jollain konstilla selvitin senkin ilman kaatumista tai kalustotappioita.

EK 4

Ennakkoon olin ajatellut, että ajan nämä bike parkin pätkät hieman suuremmalla riskillä, kun niitä oli tullut harjoiteltuakin eniten. Startti tapahtui heti hissin vierestä ja ek alkoi vauhdikkaalla laskulla ennen kurvausta punaiselle reitille. Lähtöportin jälkeinen mäki oli jo edellisenä päivänä aika mutainen ja olinkin salannut jätkiltä mudan vieressä menevän kuivemman polun. Nyt siihen oli kuitenkin laitettu jotain lippuja ja ajoin heti alussa yhtä lippua päin. Hetkellinen näkökyvyn menetys ja paluu takaisin päälinjalle. Perkele sen kerran, kun yrittää tehdä jotain massoista poikkeavaa tulee markkinavoimat tielle. Ek: n ajosuoritus noudatteli tutuksi tullutta tökkivää ajotyyliä ja myöhästyin varmaan jokaisesta mutkasta. Reitiltä oli linjattu laiturit ja muut rakennetut systeemit pois ja polku kurvasikin tien yli metsään, jossa paukautin yhdessä kivessä takapään vanteelle, mutta ei kalusto- tai miestappioita. Reitin varteen oli myös kertynyt jokunen katsoja ja loppumatka menikin vellovan ihmismeren ja raivoisan kannustuksen keskellä tyylitellessä.

EK 5

Tämä oli se laskettelurinteeseen tehty kurvailu ja ajatukseni olikin ajaa alun metsäosuus sen mitä pääsen ja kurvailla rinteessä sitten varman päälle. Tämä toteutui ehkä liiankin suunnittellusti ja jälkikäteen harmittaakin, etten ottanut rinneosassa enempää riskiä. En oikein tiennyt minkälaisella vauhdilla kestän pystyssä, kun harjoituksissa en saanut kasaan kuin yhden epäonnistuneen vedon ja yhden ylivarovaisen.

Janne aka. Juan, tunnettu jo Ridefreen ajoilta,
salaili vauhtiaan pari ekaa päivää, mutta näytti
kisassa mistä kana kusee!

EK 6

Sama kuin 3. Tällä kertaa vältin kiveen törmäämisen ja sain ajettua edelläni lähteneen kiinni juuri ennen maalia. Edellinen oli kärsinyt rengasrikon.

EK 7

Reitti myötäili osin sinistä ja mustaa bike parkin reittiä. Sain alkuun hyvän vauhdin ja ajoin alkuosan bermeissä näköyhteyden edellä olevaan. Ilo oli kuitenkin ennen aikainen, jyrkkä osuus meni tutusti jarruja laahaten. Surkea suoritus.

Seiskan jälkeen hissin ala-asemalla tapasin Samulin ja luulin hänen jääneen solidaarisuudesta odottelemaan minua, jotta ajaisimme viimeisen ek:n peräkkäin. Kyse ei ollutkaan siitä, vaan ala-asemalla porukkaa otettiin kasaan, koska kärjen maaliin saapuminen haluttiin aikatauluttaa tv-kameroiden kanssa synkroniin. Itse en kuitenkaan suostunut luopumaan siirtymillä kerätyistä päänahoista vaan pysyttelin hissijonossa Jannen takana. 8 ek:n startissa odotti myös epämääräinen massa ajovuoroon ja Sauli paimensi porukkaa numerojärjestykseen. Tämä harmitti silloin hieman, koska se aiheutti turhaa odottelua niin ala-asemalla kuin startissakin.

Markkinavoimien vuoksi jonotusta ala-asemalla.

EK 8 (sama kuin 3)

Ehkä eniten nyt jälkikäteen harmittaa se varovaisuus millä ajoin kasin. Minulle on aiemminkin käynyt niin, että alan viimeisellä pätkällä varmistelemaan ehjää suoritusta ja siitä ei kello tykkää.

Emitin palauttaessa sain sijoituksen 50, joka muuttui lopullisiin tuloksiin sijaan 70. Tuloksesta on hieman ristiriitaiset tunnelmat, kaikki itselle asettamani tavoitteet eivät täyttyneet ja tiedän pystyväni parempaankin ajamiseen. Toisaalta taas virheet kuuluvat lajiin ja niitä tulee aina kaikille. Kauhean pettynytkään en osaa olla. Aika ei riitä harjoittelemaan enempää bike parkeissa vauhdikasta ajamista, joten turha sitä vauhtia on toivomallakaan odotella. Kaiken kaikkiaan kilpailu oli paras tähän mennessä ajamistani ja mikä parasta, minulla oli todella hauskaa koko kisan ajan. Onpa joskus ollut sellaisiakin kisoja, joissa on vituttanut startista maaliin. Aionkin nyt jatkossa jättää itselle tavoitteet asettamatta ja lähteä pitämään hauskaa. Samuli kertoilee myöhemmin omista kisakokemuksistaan. Sen verran täytyy kuitenkin sanoa, että Janne vanhana kettuna salasi harjoituspäivät vauhtiaan ja päästi pedon irti vasta kisassa.

1000 kilometrin pyöränpesu

-Jäsen V-

Napapiirin sankarit osa 1

Tätä kirjoittaessa kisareissu on loppusivallusta vaille valmis, matkaa vielä tahkottavana vajaat 600 kilsaa. Mut palataan alkuun. Päästiin Jannen kanssa starttaamaan keskiviikkona kohti pohjoista hieman alustavasta aikataulusta myöhässä joskus puoli viiden aikaan. 

Mitsu valmiina nielaisemaan tonnin verran kilsoja. 

Tarkoituksena oli ajaa suorilta Kittilään, mutta matkan aikana päätettiin, että nukutaan Oulussa kunnon unet ja jatketaan aamulla hyvin levänneinä kohti Kittilää. Minä sain kyllä nukuttua hyvin, mutta sen seurauksena Jannen unet jäivät vähiin. Vaimokin on väittänyt minun kuorsaavat ja nyt Jannekin aloitti saman valheen kertomisen, mikä lie salaliitto.

Perillä Oulussa.

Torstaina aamulla herätys 7.00 ja nokka kohti pohjoista. Minulla on ollut tapana pistäytyä pohjoisen reissuilla Haaparannassa täydentämässä varastoja pitkän talven varalle ja niin tehtiin nytkin. Pysähdyttiinpä matkalla myös syömään Tornionjoesta nostetusta lohesta keitetty lohikeitto.

 

Lohikeitto oikeasta lohesta.

 Leville saavuimme joskus yhden aikoihin jossa meidät otti vastaan sateinen tunturi jonka huippu oli kadonnut pilven sisään. Sadetta pelkäämättä ostimme päiväliput ja hyökkäsimme gondoliin. Samaan aikaan Samuli jatkoi loputtomalta tuntuvaa taivallustaan kohti pohjoista. Aloitimme ajelut sinisellä reitillä mikä tuntui pitkän tauon jälkeen loistavalta. Samulia odotellessa ehdimme ajaa sinisen ja punaisen kummankin kahteen kertaan. Vierailin ensimmäisen kerran Levin bike parkissa toissa kesänä, kun olin juuri aloittanut  maastopyöräilyn  ja silloin sain hankittua itselleni kammon punaisen reitin ensimmäiseen droppiin, kaaduin silloin siinä sen verran pahasti, että vielä viime vuonnakin, kun edellisen kerran Levillä vierailin jätin sen ajamatta. Olinkin rakennellut sen mielessäni vähintään rampagen droppeja vastaavaksi. No eihän se sitä ollut ja sekin lohikäärme tuli seivästettyä heti ensimmäisellä laskulla. Samulin saavuttua ajoimme sinisen pariin kertaan ja suuri yllätys olikin, kun ensimmäisellä laskulla pysyin koko pätkän ajan Samulin kontissa kiinni, toisella laskulla vaihdettiin järjestystä ja taisin jossain kohdissa hieman karatakin Samulilta. Todella vakuuttavasti Samuli valehtelikin ja ihmetteli vauhtiani. No ihmettelin sitä itsekin, mutta nyt tajuan sen vaan olevan jokin mtb-jumalien kieroutunut tapa vittuilla ja antaa aina hetkellisesti sen verran kyytiä, että itseluottamus nousee ja romahduttaa se sitten sopivassa kohdassa. Sinisten jälkeen siirryttiin punaiselle joka sisältää useita rakennettuja laitureita ja wallrideja. Jostain syystä kyytiä riitti edelleen ja ajoin pätkän ihan Samulin perässä kiinni, kunnes alaosan kallistetussa mutkassa, joka päättyy puusta rakennettuun step uppiin Samuli käväisi huolimattomasti jarrulla ja otti lonkalta putkirullauksen tyyppistä hoitoa lappilaisesta kakkosnelosesta. Itsekin huomasin samassa rytinässä pidon märällä puulla riittämättömäksi ja vain vaivoin sain pidettyä itseni pystyssä laiturilla.

Samuli kasailee itseään ja pyöräänsä

Pikkuvarvas saattaa olla pikkusen murtunut

Laskun jälkeen Samuli jäi hienosäätämään pyöräänsä ja me painuttiin Jannen kanssa mustalle. Mustaa "dh-reittiä" en saanut koko reissun aikana sujumaan, en vaan uskaltanut päästää jyrkällä osuudella jarrulta vaan mutkien välit menivät jarruja laahaten, ärsyttävää! Ajelimme kimpassa vielä muita parkin reittejä ja hieman ennen kuutta siirryin oluelle ala-asemalle Jannen ja Samulin siirtyessä kuuluisalle viimeiselle laskulle. Pian Samuli kurvasikin alas ja ihmettelimme mihin Janne oli jäänyt, Samuli oli hieman epäilevänä, että olis kuullut takaansa jotain mölinää heti mustan reitin alussa ja pian puhelin piippasikin ilmoittaakseen Jannen rikkoneen renkaansa. Ironista tapauksessa oli se, että edellisenä iltana Janne irvaili mun enskarepulle ja sen sisällölle. Silloin vielä Jannen kantana oli, että kyllähän nyt iskaripumpulla yhden sisurin pumppaa, no näköjään vanhakin koira voi oppia uusia temppuja. 

Majoituimme minun anoppilaan Kittilän "keskustassa" jonne siirryimmekin  tyytyväisinä mukavaan ja onnistuneeseen ajopäivään. Samulilla oli mukana reissussa myös spessun dirttipyörä P26 ja saunaa odotellessa Samuli rakensi pihalle "hyppyriä" dirtille. Talo on vasta rakennettu ja pihatyöt antavat odottaa itseään, joten rakennusmateriaalia pihalla riittää. No pitihän sitä lähteä leikkiin mukaan. Pihalle oli rakennettu sievä pikkutupla jonka nokan ja landin yli pystyisi hyppäämään bunnyhopilla. No enpä hypännyt, en ottanut huomioon ettei tommonen biitsihiekasta rakennettu hyndä kestä ponnistamista ja nokka sortui alta saatellen minut olkapää edellä tonttiin. Olin juuri päivää aikaisemmin lopettanut lääkekuuriin kipeään olkapääni ja vaikka maaperä olikin biitsihiekkaa löi se myös hetkellisesti 1000 voltin kivun olkapäähän. Onneksi kuitenkin selvisin pelkällä puukädellä, eikä olkapää haitannut ajamista. 

Näillä eväillä sain olkapään ajokuntoon.

 

Flatit tekee ikävää jälkeä

Torstai-iltana julkistettiin reittikartta ja sitä tutkiskellessa päätettiin lähteä aamusta ensimmäisenä Kätkätunturin kierrokselle ja keskittyä loppupäivä bike parkin pätkiin.

 

Kätkätunturin reittikartta, sinisellä siirtymä

 

Levin reittikartta

Aamulla jätimme autot Zero Pointin parkkikselle jossa noudimme kisatoimistosta numerolaput ja Janne lähti metsästämään enskareppuunsa pumppua. Parkkikselle oli kerääntynyt jo muutakin enskakansaa ja tovi menikin ennen kuin kaikkia tutut oli jututettu. Juttujen jälkeen lähdettiin taipaleelle kohti Kätkätunturia. Kartasta katsottuna siirtymä Kätkätunturin päälle ei näyttänyt lainkaan pahalta, mutta kyllä meillä taisi muutama ärräpää päästä ennen kuin pääsimme tunturin laelle. Kaaduimpa kertaalleen kipeälle olkapäälle ylämäessä repun tartuttua matalalla olleeseen puun oksaan. Maisemat olivat ainakin kipuamisen arvoisia, lännessä häämötti Aakenus ja Ylläs ja idässä Levi. Päivälleen viisi vuotta aiemmin vietin ensimmäistä hääpäivääni Aakenuksen juurella ja vaimon mukaan olen jokaisena hääpäivänä sen jälkeen ollut jossain reissussa. No tällä kertaa sentään lähellä rikospaikkaa. 

Kätkätunturin huipulla

Jostain pusikosta ykkös-ek:lle ilmestyi myös kilpailussa kolmanneksi ajanut Kurvisen Ari ja yritimmekin salaa tarkkailla Arin linjoja. Ykkös-ek oli kovapohjaista luonnonpolkua josta haarautui muutamassa kohtaa kaksi polkua jotka myöhemmin yhdistyivät samaksi poluksi. Näistä yritimme pähkäillä nopeinta vaihtoehtoa. Muuten ykkösellä ei ollut mitään erikoista ja sitä voisi kuvailla reissulla legendaariseksi lauseeksi synytyneellä "mukavaa peruspolkua". Ykkösen maalista oli lyhyt siirtymä kakkoselle ja siellä se ralli vasta alkoi. Kakkospätkä piti sisällään oikeastaan kaikkea mitä toivoa/pelätä saattaa. Alussa jonkin verran poljettavaa "mukavaa peruspolkua", vauhdikkaampaa laskua ja tiukkoja mutkia. Keskiosalla muutama kivikko ja yksi jyrkempi kohta kivikolla maustettuna. Tosin, kun jututin Kymäläisen Tapiota ko. pätkästä niin Tapio kysyi, että "mikä kivikko". No Tapio kertoi myös hävittäneensä silmälasinsa samalla pätkällä nii se ei varmaan vaan sen vuoksi oo sitä nähnyt ;). Kaiken kaikkiaan kakkonen oli kokonaisuutena haastavin pätkä mitä olen koskaan enskakisoissa ajanut, johtuen teknisistä osuuksista, rasittavuudesta ja ennen kaikea pituudesta. Omalta kohdaltani harjoituslasku meni täysin käteen, kun jalka irtosi jatkuvasti polkimelta kivikoissa ja ne menivätkin enemmän tai vähemmän selviytyessä. Ei kuitenkaan jääty sen enempää pätkään tutustumaan vaan siirryimme lounastauolle. Lounastauolla huomasin myös syyn jatkuvaan jalan irtoamiseen, kun klossin ruuvit olivat löystyneet niin, että klossi heilui kengän pohjassa. Lounaalla pohdittiin, että mikäli aikaa riittää niin mennään päivän päätteeksi tutustumaan vielä kakkospätkään, no eipä riittänyt eikä menty. 

Ek 3&6 oli sitten jo enemmän tutumpaa rytöenduroa ja olikin mielestäni koko kisan paras pätkä. Pätkä ei sisältynyt mitään ihmeellisyyksiä vaan perusposotusta mustikkamättäiden välissä. Nelonen koostui pitkälti bike parkin punaisesta reitistä, josta oli linjattu pois dropit ja laiturit. Seuraavaksi ajettiin 7, joka alkoi sinisen reitin bermeillä ja jatkui siitä rinteen poikki mustalle ja päättyi samaan loppuosaan kuin 4. Ek 6&8 alkoi eturinteen puolelta ja piti sisällään aluksi vauhdikkaan metsäosion, keskiosalla kurvailtiin heinikkoisessa rinteessä ja loppuosassa taas vauhdikas metsäosuus. Tuhosin tällä reitillä hieman ratamerkintöjä, kun ei se ardent pitänytkään takarenkaana vaan syöksyin pitkälle alarinteeseen. Ajettiin reitti vielä uudestaan, jotta sain edes jokseenkin ehjän suorituksen reitille ennen kilpailua. Kaiken kaikkiaan ehdimme päivän aikana ajamaan 1,2,4 pätkät kertaalleen läpi ja muut kahteen kertaan. Epävarmuutta ja jännitettävää siis riitti seuraavaan päivään. 

Harjoituspäivänä joka jätkällä oli arska takana. Mieli muuttui kisapäivänä.

Kisakokous Zeropointilla


-V-

Levi Pre Race

Elämän enskarintamalla ei ole viime aikoina tapahtunut mitään ihmeellistä joten bloggauskin on jäänyt olemattomiin. Ainoa merkittävä tapahtuma kesän ajalta on varmaankin, kun Helperi mursi kätensä (taas!). Muuten kesä on mennyt leppoisassa polkurallissa ja satunnaisissa parkki vierailuissa. Samulikin on ollut ajamatta lähes koko kesän ja parsinut kasaan kananluitaan.

Kuntoutus käynnissä

Rakennusaineet kohdillaan.

Isommin en ole myöskään pyörää päivitellyt ellei laskuihin oteta uusia kiekkoja, jarruja ja hissitolppaa. Okei eli siis on tullut speksailtua, mutta kaikkeen on ollut hyvä syy tai ainakin osaan. Ensimmäiseksi vaihdoin kiekot, kun Bontragerin kiekot eivät kestäneet sorjan vartaloni tarjoilemia ajolinjoja. Tilalle hankin ylimääräisinä lojuneille Stanin navoille saman merkin flow ex kehät ja Saku Lundbergilta parsi kiekot kasaan. Seuraavaksi hajosi rokkarin hissitolppa, ilmeisesti Korson marathon ja hiekka pölytiivisteen välissä oli liikaa alumiinille ja siihen kuluikin aika miehekkäät urat. Tiivistesarjalla yritin kunnon tee-se-itse-miehenä saada tolpasta kalua, mutta autonasentajan ammattitutkinto ei tähän operaatioon riittänyt ja tolppa antautui miehekkäästi paukahtaen. Sen verran paljon reverbbi on elämääni murheita aiheuttanut, että päätin hankkia tilalle Foxin DOSS:n. Jarrujen päivitykseen ei sen suurempaa syytä ollut, mä vaan halusin uudet XT:t ja kyllähän miehen sellaiset pitää saada jos oikeesti niin haluaa.

Kiillotettu Reverbbi

Nämä kaikki tiivisteet pitäisi muka saada
upotettua pieneen satulaputkeen. 

Reetun päivitykset

Reetun nykykuosi

 Mutta tosiaan Leville pitäis lähteä ja avata kisakausi siellä. Ajatuksena on lähteä keskiviikkona Juanin kyydissä töiden jälkeen ajamaan ja syöttää kerralla Kittilään saakka ja majoittua anopin residenssiin pitkäksi viikonlopuksi. Samuli viettää kesälomaa ja lähtee ajeleen yksikseen borbetilla jonkin epämääräisen aikataulun mukaan ja saapuu oletettavasti ennen perjantaita mestoille. On kyllä hauskaa lähteä Lappiin saakka kilpailemaan ja sen mitä Leviä ja sen ympäristöä tunnen tarjoilee se ennennäkemättömät olosuhteet kilpahommiin. Torstaina oli ajatus ajella parkissa sen mitä mieli tekee ja pukea kireä kisapipo päähän vasta perjantaina. Valehtelisin jos väittäisin lähteväni kilpailuihin pitämään vaan hauskaa ja ajamaan polkuja hyvässä seurassa. Jos näin olisi niin ajaisin varmasti viikonlopun ilman stressiä Levillä ja Ylläksellä parkkia, mutta jokin kumma se ajaa miehen reisinkihommiin. Viimeksi tosiaan olen ajanut kelloa vastaan Sappeella viime kesänä eikä oikein tiedä mitä on lupa odottaa. Tiettyjä tavoitteita olen itselleni asettanut, miksipäs en? Eihän sitä muuten saa hankittua itselle sunnuntain kotimatkalle kunnon vitutusta. Niin ja tosiaan Levillä tosiaan ei ole velvoitteita päivystellä teltalla vaan saa keskittyä pelkästään kisailuun muiden urhojen kanssa. 

Tahkolla ja Sappeella taas Trekit
esillä, tulkaahan tutustumaan

PS. Sinä joka kilpailet kanssani verissäpäin sijoituksista ynnä muut, ilmainen vinkki. Meinasin ajaa HR2/Ardent kombolla ja mikäli sataa niin eteen shorty ja taakse HR2.

-V-

Korso 96 MTB

Viime sunnuntaina, 31.5.2015 järjestettiin Korso 96 MTB, eli Korson mara. Mikä lie hetkellinen mielenvika Villeen pari viikkoa aiemmin iski, ehdotti hän lähtemistä kyseisen tapahtuman 64 kilometrin matkalle. No, mikäpä siinä, onhan tuota ennenkin metsässä ajettu. En sen tarkemmin maastopyörämarathonin sääntöjä tunne, mutta käsitys oli se, että reitti on helppoa polkua ja siihen sisältyy myös jonkin verran asfalttisiirtymää ja ajamista hiekkateillä. Korson marassa on tarjolla montaa erilaista matkaa aina 8-14-vuotialle tarkoitetusta 10 kilometrin reitistä 96 kilsan kuninkuusmatkaan. Aikuisten kisassa ajetaan 32 kilometrin kierrosta 1-3 kertaa matkasta riippuen.

Let's XCM!

Vaikka "kisaan" oli tarkoitus lähteä rennolla asenteella nautiskelemaan, aiheutti se silti jonkinlaista kilpavarustelua. Ainakin renkaat vaihtuivat rullaavimpiin, mitä sillä hetkellä käsiimme saimme. Vaihteetkin piti säätää suunnilleen toimiviksi.

Kisa-aamuna oli hieman kolea ilma ja melkoisen tuulista. Shortseissahan se silti piti lähteä. Sentään lököttävissä semmoisissa, ettei nyt liian totiseksi uusi harrastus menisi. Startti oli inhimilliseen aikaan klo 12 ja kisapaikalla oli jo yhdentoista aikaan täysi hulina päällä. Oli makkarakojua, tarvikemyyjää ja tietenkin pyöräilijöitä, kaikkiaan yli 400 kappaletta. Muutama tuttu naamakin löytyi ja kevyiden lämmittelyjen ja viimeisten hätäpissojen jälkeen ryhmittäydyimme lähtöön. Taktiikkana oli ollut hakea paikka kohtuullisen edestä startissa, ettei lauman ahtautuessa ensimmäiselle kapealle polulle joutuisi ihan hirveästi seisoskella tai odotella, että polku imee koko porukan. Suunitelmahan epäonnistui täydellisesti, kun suurin osa porukasta olikin jo ahtautunut lähtökarsinaan ennen meitä. No, lähtipä siinä nekin suorituspaineet.

Startin jälkeen oli sen verran asfalttia ja leveää hiekkatietä, että porukka kyllä hajosi melko hyvin. Aika aggressiivisesti siinä alussa tuli kuitenkin ajettua, milloin liimautui jonkun peesiin ja milloin taas itse veti kiinni edessä olevaan porukkaan. Ensimmäiselle varsinaiselle polulle kun päästiin, oli siinä alkuun melko ruuhkaista, joutui jopa jalkautumaan tai tunkemaan pusikkojen läpi lonnivan joukon ohi, mutta äkkiä porukka siitä väljeni.

Samulin ajo

En etukäteen oikeastaan edes tiennyt, menisikö 64 kilometrin maastoajoon lähemmäs 3 vai 6 tuntia. Maantiellä kuntoajoja on joskus tullut jonkun verran ajettua, joten jollain tapaa tiesin kyllä, miten kroppani pitkässä rasituksessa toimii ja että siitä selviäisin. Lauantaina koitin syödä hyvin ja matkaevääksi otin kahden litran juomarepun ja pari isoa geelipussia. Tarvittaessa turvautuisin huoltopisteisiin, kun en tuon kahden litran riittävyydestä oikein varma ollut.

Heti startista lähdimme Villen ja paikalla myös olleen Aleksin kanssa melkoisen reipasta vauhtia ohittelemaan porukkaa. Asfalttia ja hiekkatietä taisi olla useampi kilometri ja välillä meni melkein repimisen puolelle muita ohitellessa tai kun yritti saada hyvästä peesistä kiinni. Vaikka minkälaisia asemia alkusiirtymällä yritti tavoitella, ensimmäinen polku jymäytti koko porukan hetkeksi kävelyvauhtiin. Osa porukasta seisoskeli rauhassa ja osa kiireisimmistä (me) ohittivat letkaa kauempaa pusikkojen puolelta.

Kuva: Tarja Kiviranta

Alkusuman jälkeen koko loppuajo oli kohtuullisen jouheaa. Toki teknisissä nousuissa vauhti hiljeni turhankin kanssa, samoin jos mutkista olisi voinut ajaa hyvällä vauhdillä läpi, niin siellä tuli usein edellä ajavien takia otettettua vauhtia turhaan pois. Alamäet olivat sitten oma lukunsa. Tuntui siltä, että jarruttelu meni niissä jo lähes perversion puolelle. Ilmaista vauhtia olisi tarjolla, mutta helpoissakin lähes suorissa alamäissä mentiin jarrut pohjassa kävelyvauhtia. No, pääsipä sitten taas polkemaan vauhdin uudestaan päälle..

Ensimmäinen kierros meni melko mukavasti. Ajoimme sen lähes kokonaan Aleksin kanssa samoissa porukoissa. Vauhdin pitäminen oli melko vaivatonta varsinkin metsäosuuksilla ja tiesiirtymillä saimme hyvin peesiapua parempikuntoisilta. Välillä piti kyllä repäistä porukan ohi, että pääsisi polkuosuudelle ensimmäisenä, mikä tosin lopulta johti vain turhaan hapotukseen ja edellisen letkan perään jumiutumiseen. Reitin suurin yksittäinen nousu Kulomäellä meni ensimmäisellä kierroksella mukavasti, kun edessä oli letka kuskeja, jotka pitivät vauhdin rauhallisena. Ensimmäisen kierroksen viimeisillä metsäosuuksilla ohitin muutaman edellä ajavan ja Aleksi jäi samalla.

Pidin reipasta, mutta siedettävältä tuntuvaa vauhtia, kuitenkin vähän ennen kierroksen loppua olevassa terävähkössä nousussa en malttanut. Kun letkan vauhti hidastui, hyppäsin itse putkelle ja meinasin runtata nyppylän päälle voimalla. 30 kilometrin reipasvauhtisen ajon jälkeen se ei ollutkaan niin yksinkertaista ja molemmat reidet kramppasivat. Yritin ruveta juomaan vähän reilummin, kun olin kaksilitraisen reppuni kanssa ollut ehkä hieman varovainen ja lopettaa repivän ajamisen. Maalin jälkeisessä nousussa iski krampit uudestaan ja se nousu menikin sitten ihan hitaaksi pyörittelyksi. Lieko huono tankkaus ajon aikana vai vain harjoituksen puutetta, krampit olivat tunnollisin ajokaverini koko toisen kierroksen.

Toisen kierroksen alun asfalttisiirtymällä en pysynyt ajoletkan mukana, enkä saanut edes uutta peesiä, vaikka minut siinä vielä ohitettiinkin. Silloin oli koko ajon ainoa synkkä hetki. Ajetaanpa maastokisaa, yksin asfaltilla, helvetinmoisessa vastatuulessa, reidet krampissa. Kun pääsi taas poluille, oli muutakin mietittävää kuin tuuli ja krampit, joten ajokin alkoi taas tavallaan maistumaan.

Viimeinen kierros meni siis lähes kokonaan kramppeja vastaan taistellessa ja loppua kohden mitä enenevissä määrin toivoessa, että kisa jo päättyisi. Viimeiselle puolelle kierrokselle toisaalta toi oman ilonsa, että ajoimme erään naiskuskin kanssa keskimäärin samaa vauhtia. Hän ohitti minut sileillä osuuksilla ja minä taas teknisemmillä pätkillä. Ainakin viisi kertaa toisemme ohitimme matkan aikana. Viimeisellä tiesiirtymällä ennen maalia hän sai kuitenkin sen verran kaulaa, etten enää kivikoissa saanut eroa kurottua umpeen.

Vielä 60 kilometrin jälkeenkin jaksaa naurattaa (tekohymy..) - Kuva: Emil Eklund

Kokonaisuuten Korso 96 MTB oli itselleni varsin mukava kokemus. Ajaminen oli sen verran rauhallista ja kesti pitkään, että siinä kerkesi olla eri tavalla läsnä, kuin esimerkiksi endurokisojen erikoiskokeilla. Tietenkin kuntopuoli voisi olla hieman parempi, että loppumatkakin jaksaisi hymyilyttää, tai sitten vain pitäisi ajaa rauhallisemmin tai tankata paremmin. Sen verran marakärpänen pääsi jokatapauksessa puremaan, että kisakalenterista kerkesin jo samana iltana katselemaan muidenkin ajojen päivämääriä...


Villen ajo

Tosiaan tuli itsekin laitettua periaatteita uusiksi ja mistä lie syntyi ajatus lähteä marathonia ajamaan. Koskaan en ollut 64 kilometriä yhteen putkeen maastopyörällä ajanut eikä tästä johtuen ollut minkäänlaista kokemuspohjaa mitä tuleman pitää. Maaliin tiesin pääseväni, mutta ajasta tai voimien jakamisesta ei ollut mitään hajua. Varsinaisesti en valmistautunut matkalle millään tavalla vaan edellinen päivä meni siskoa muuttaessa. Tajusinkin edellisenä iltana kymmenen jälkeen, että olen viimeksi syönyt yhden aikoihin päivällä. Siinäpä sitä tankkausta kerrakseen. Raapaisinkin iltapalaksi pita kebabin ja pussillisen sipsejä. Koskaan en ole ollut mikään aamupalaihminen ja puoli väkisin lapoin naamaan leipää ja jugurttia.

Tiesin kisapaikalla olevan pyöräliike Lundbergin teltan ja lähdinkin pari tuntia ennen starttia kisapaikalle notkumaan ja haistelemaan fiiliksiä. Lundbergin teltalla oli Jani pyörittämässä liikevaihtoa ja Timo valmistautumassa kilpailuun. Jani totesikin meidän valmistautumista katsoessa, että "teitä kun kattoo nii taitaisitte olla enemmänkin sähköpyörämiehiä" :D.

Tapasin Samulin teltalla ja pienen alkulämmittelyn jälkeen siirryimme jonon jatkoksi karsinaan odottamaan paukkua. Olin päättänyt, että Samuli saa mennä heti startista menojaan, mutta jostain syystä löysin itseni rynnimässä ihmisjoukon ohi Samulin peesissä. Asfalttiosuuden ajoinkin Samulin ja Aleksin kanssa, mutta ensimmäisen metsäosuuden ruuhkat aiheuttivat sen, että näin Samulin vetävän kauheella loikalla pitkin pusikoita. Jäin itse siinä vaiheessa sumppuun ja annoin poikien mennä menojaan ja hyvä niin en olisi siinä leikissä loppuun saakka kestänytkään.

Ajantaju katosi välittömästi startin jälkeen ja saavuttaessa 25km kyltin fiilistelinkin, että olisi pitänyt osallistua 96km sarjaan, kun ekat 25 menivät kuin siivillä. No kylttiä seurasi tovin päästä 20km ja 15km kyltit ja samalla myöskin haaveet 96km sarjasta katosivat kuin flow enskamieheltä Rovaniemen enskakisan kyrpä-ek:lla.

Kuva: Tarja Kiviranta

Ensimmäinen kierros meni kuitenkin vajaan kolmenkympin ajan varsin helposti ja ensimmäiset paskat fiilikset tulivatkin vasta ihan kierroksen loppupuolelta. Lähellä maalia alkoi pyörän takapää pitää erikoista ääntä ja perä pyrki irtoilemaan hieman vauhdikkaimmissa mutkissa. Kysäisinkin kisaa seuranneelta herralta (liekö Tres Durosin faneja?) näkeekö hän pyöräni takakiekossa jotain erikoista ja pinnahan siellä oli poikki. Herra kietaisi katkenneen pinnan toiseen kiinni ja matka jatkui. Hetken päästä sama tuttu kilkatus alkoi ja tässä vaiheessa jouduin itsekin jo asennushommiin. Kummasti, kun pääkopassa jokin alkaa mennä vinoon niin vaikuttaa se myös fysiikkaankin ja aloinkin esittää salaisia toiveta toisenkin pinnan katkeamisesta ennen maalia, jotta olisi ollut syy jättää leikki kesken. Leikki kuitenkin jatkui ja kurvasin toiselle kierrokselle vellovan ihmismeren osoittaessa suosiotaan, huoltojoukoilta sain myös tietoa, että olen 9 minuuttia Samulia perässä.

Toinen kiekka sujui ensimmäisen kiekan malliin aina 40 km kohdalle saakka jolloin Taka-Reijot alkoivat esitellä merkkejä alustavista krampeista. Onneksi niillä main sijaitsi myös reitin huoltopiste, jossa kietaisin 4 kippoa rusinoita ja 2 kippoa suolakurkkuja naamariin ystävällisen rouvan täydentäessä atleetin juomapulloon urheilujuomaa. Olin siihen saakka ajanut käytännössä yksin koko matkan ja olikin helpotus lyöttäytyä  4 kaverin ajoporukkaan nauttimaan loppumatkasta.

Ajo menikin mukavasti porukassa körötellessä aina Kulomäelle saakka, jossa vasen koipi veti itsensä kramppiin kesken kiihkeimmän nousun. Sen verran annoin itselleni armoa, että hyppäsin satulasta ja lähdin taluttamaan. Taluttaminen kuitenkin osoittautui kahdesta vaihtoehdosta huonommaksi, koska myös oikea jalka iski kramppiin. Hyppäsin takaisin satulaan ja jatkoin rauhallisesti pyöritellen kohti huippua. Tämän episodin aikana tipuin yhtä herraa lukuunottamatta ajoporukasta ja lähdimmekin taittamaan matkaa kahden.

Viimeisen vitosen aikana herra kyseli minulta missä sarjassa ajan ja annettuani vastaukseksi yleisen ilmoitti tämä herra olevansa M-50 sarjassa viimeistä vuotta ja siirtyvänsä seuraavana vuonna M-60 sarjaan. Käsittämätöntä!! Jos meidän kaikki kuuskymppiset olisivat vastaavassa kunnossa voisi Sipilä nostaa eläkeiän välittömästi 80 vuoden korville. Liekö tästä hieman sisuunnuin ja sain taiottua jonkinlaisen loppukirin viimeisille kilometreille ja rullailinkin loppulaskusta maaliin ylhäisessä yksinäisyydessä.

Kovaa leikkihän noi marathonit on tälläiselle harrastelijapyöräilijälle ja manailinkin maalissa etten moiseen hölmöilyyn toistamiseen lähde. Nyt on kuitenkin jo mieli tasoittunut ja ajatuksen tasolla olenkin lähdössä ajamaan syyskuussa seitsemän veljeksen marathonin Nurmijärvelle.

Onnellinen mies maalissa - ja lihasopan ääressä